Miksi Red Carpet Film Festival? Haastattelussa Antti Luusuaniemi

Pääsin haastattelemaan Antti Luusuaniemeä Hyvinkäällä, jossa järjestetään Red Carpet Film Festival -tapahtuma 31.8.–3.9.2017. Antti kertoi mm. miksi on halunnut järjestää tällaisen tapahtuman, millainen on suomalaisen elokuvan tila hänen näkökulmastaan, millaisia eroja elokuvatyöllä ja teatterilla on ja millaista on laittaa itsensä voimakkaasti likoon tapahtuman isänä.

Olen innoissani siitä että Hyvinkäällä alkaa tällainen hieno tapahtuma, ja haluan olla mukana omalta osaltani edistämässä sitä ja siitä tuli kimmoke pyytää Anttia haastatteluun. Onneksi Antti suostui epäröimättä ja pääsimme toteuttamaan jutun nopealla aikataululla. Kiitos Antti ajastasi! Kiitos myös Marika Luukkaselle valokuvista!

Kuva: Marika Luukkanen

Voit katsella/kuunnella joko haastattelun täältä:

Mikä ihmeen Red Carpet Film Festival?
”Red Carpet on kotimaisen elokuvan festivaali, joka järjestetään ensimmäistä kertaa elo-syyskuun vaihteessa. Red Carpet tarjoaa yleisölle ainutlaatuisia elokuvaelämyksiä Hyvinkään kaupunkiympäristössä. Ohjelma sisältää kotimaisia elokuvia, festariklubeja, tekijätapaamisia, keskusteluja ja kaupunkitapahtumia.”

Lisätiedot, esiintyjät, elokuvat, muusikot ja kaikki muut oleelliset tiedot festivaalista täältä linkistä:
https://www.redcarpetfilmfestival.fi/

Kuva: Marika Luukkanen

Facebook
Instagram
Twitter
Tilaa uutiskirje

Mainokset

Iso Mieli – ensimmäinen vuosi, mitkä tunnelmat?

Kiitos kaikille lukijoille, katsojille ja kuuntelijoille ja tietysti vieraille! Ensimmäinen vuosi Iso Mieli -tekemistä alkaa olla takana ja tämä on tietysti vasta alkua. Vilkaisin nopeasti taaksepäin, ja tällaista kaikkea on tullut puuhattua, siis julkaisuina (olisin halunnut tehdä hienon infograafin mutta meni Canvan ja Infogramin kanssa samantien hermot):

Kaikenlaista on tullut siis kokeiltua ja tehtyä, teiltä ihmisiltä on tullut paljon palautetta ja tekeminen on ollut erittäin kivaa! Jos pitää miettiä mikä on ollut parasta niin ehdottomasti vieraiden kohtaaminen, sekä heidän kanssaan tehdyt aktiviteetit ja keskustelut. Formaateista tykkään eniten tekstistä, livevideoista ja podcasteista sekä uutiskirjeen tekemisestä.

Mutta, se menneestä, katse tulevaan. Ideoita tulevaisuutta varten on, joitakin juttuja on jo ns. jonossa ja ideoita vieraista, joita aion kysyä mukaan on niitäkin jonkin verran. Tulen myös aktiivisesti jatkamaan erilaisten formaattien kokeilemista. Toiminnallinen kulttuuribloggaus(tm) hakee jatkuvasti muotoaan.

Nyt kiinnostaa sinun mielipiteesi.

Mitä ajatuksia jutut ovat herättäneet? Onko jotain muuta mielessä? Haluatko ehkä lähettää terveisiä? Tuleeko mieleen juttu, jonka haluaisit nähdä Iso Mieli -sivustolla jossain formaatissa? Arvostan jos kerrot tuon alla olevan lomakkeen kautta, tai suoraan sivun kommenteissa tai sitten jotain muuta kautta. Kiitos jo etukäteen!

Tuorein juttu:

Miesten maailmaan treenin kautta? Vieraana Antti Holma
https://isomieli.fi/2017/07/01/miesten-maailmaan-treenin-kautta-vieraana-antti-holma/

Tilaa uutiskirje:
https://isomieli.fi/tilaa-uutiskirje/

Uutiskirjearkisto:
http://us15.campaign-archive1.com/home/?u=0a2484f6eb78eb31b3c23920e&id=717d77095f

Muut ”paikat”:
https://www.facebook.com/IsoMieli/
https://www.instagram.com/isomieli/
https://twitter.com/isomieli

Kuva ei liity tapaukseen – kyseessä on Barreto Helsingin salilla oleva solmussa oleva köysi

Miesten maailmaan treenin kautta? Vieraana Antti Holma

”May we always be strong in body, spirit and mind”
Glenn Danzig, Godless, Danzig III: How the Gods Kill (1992)

Tässä tekstissä on tarkoitus tutkia mystistä ja sanatonta miesten maailmaa, ja varsinkin sen fyysistä puolta. Kysymyksiä: Millainen keho on hyväksyttävä miehen keho? Mitä suorituksia miehen pitää pystyä tekemään? Kuka yleensä arvioi miehen fyysistä suorittamista ja olemusta ja onko sillä mitään merkitystä? Miten voisimme harjoittelun kautta päästä edes väliaikaisesti hyväksyttyyn miehiseen tilaan?

Tällaisia kysymyksiä pohdiskelin itsekseni sekä lähdekirjallisuuden innoittamana. Näitä samoja asioita pyörittelimme myös vieraani Antti Holman kanssa salilla (Optimal Performance Center Helsingissä) treenatessamme. Treenin jälkeen kyselin vielä Antilta muutamia kysymyksiä, ja siitä keskustelusta löytyy tallenne jutun lopusta sekä lainauksia pitkin matkaa. Jutun lopusta löytyy myös linkit kaikkiin lähdemateriaaleihin. Jos lukeminen herättää ajatuksia, kerro niistä ihmeessä kommentoimalla!

Kuinka paljon lihaksilla on merkitystä selviytymisen kannalta?

Osmo Tammisalo luettelee kirjassaan Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa (Terra kognita, 2005) 10 kohdan listan kriteereitä, joista vasta numero 7 liittyy ulkonäköön:

“Saadakseen pitkäaikaisen lisääntymiskumppanin koiraan tulee:

Kohta 1: Osoittaa emotionaalista vakautta ja kypsyyttä, kilttiä luonnetta sekä luotettavuutta
Kohdat 2-6: erilaisia luonnetta, saavutuksia ja käyttäytymistä kuvaavia asioita, kuten kiltteyttä lapsia kohtaan, kunnianhimoisuutta tai korkeassa asemassa olemista
Kohta 7: Osoittaa hyvää terveyttä sekä kasvojen ja vartalon symmetrisyyttä”

Eli ainakaan lisääntymisen kannalta fyysinen ulkomuoto tai varsinkaan salilla tai vastaavalla toiminnalla hankitut näyttävät lihakset eivät ole kriittisin asia pitkäaikaista kumppania etsittäessä. Myöskään erilaisissa yhteisöissä toimiminen ei sinänsä vaadi esimerkiksi yli 100kg penkkitulosta. Kun puhuimme ihanteellisestä miehestä ja erilaisista vaatimuksista, Anttikin korosti arvostavansa henkilöä, joka on sinut itsensä ja olemisensa kanssa, koska se välittyy myös ulospäin koko olemukseen.

Salilla – peiliselfie. Optimal Performance Center.

Primitiiviset juuret – heimolliset pääsyvaatimukset

Ennen oli paremmin tai ainakin yksinkertaisemmin. Mieheksi kasvaminen oli selkeä yksisuuntainen prosessi, jossa suoritettiin tietty aikuistumisriitti, jonka kautta tuhottiin symbolisesti lapsi itsessä ja päästiin luomaan uusi elämä miehenä.

Navajo-intiaanien Sauna-rituaali tarjoaa esimerkiksi seuraavanlaisen kokemuksen: (en tiedä ovatko keksineet suomalaista ennen saunan vai onko joku suomalainen vienyt perinteen intiaaneille):

Manhood ceremony rich in symbolism, tradition
“Redhorse said the male sweat lodge dates back to the emergence story, and has a variety of uses: the warrior initiation, the hunter initiation, the manhood initiation (that’s the one the crowd was most curious about), cleansing and relaxation, and as medicine for a sick person.”

Toisin sanoen miehen pitää kestää tietty äärimmäinen tunne, lähinnä kuumuus ja siihen liittyvä tukaluus ollakseen hyväksytty.

Papua-Uusi-Guinea tarjoaa myös kivun sietämistä mutta myös rituaalin läpäisyn jälkeisen ikuisen näkyvän merkinnän, krokotiilin suomujen kaltaisen kuvioinnin iholla. Jos siis selviää rituaalista hengissä.

Agonising rites of the crocmen:
”The male members of the Chambri tribe – who live 721km north-west of Port Moresby near Chambri Lake – undergo this painful initiation to transition from being a boy to a man.
It involves the boys having their skin cut a number of times and then healing which leaves marks that resemble those of crocodile scales.
This excruciating process – which occasionally ends in death – is meant to demonstrate discipline, focus and dedication, and the only way the boys are allowed to numb the pain is by munching on a plant with healing qualities.”

Kyseessä ei siis ole mikään vaaraton toimenpide vaan hengenvaarallinen riski. Jos tästä selviää, on itsestäänselvästi osa heimoa ja alleviivatusti mies. Kuten pariutumislistassakin, tässäkin korostuu tietynlainen asenne, omistautuminen, keskittyminen ja kurinalaisuus.

Postmodernin miehen irrallinen tuska

Mitä tekemistä tällaisella primitiivisella uholla on tämän päivän kanssa? Ehkä vähän, ehkä paljonkin. Iso aikamme haaste on se, että kuulumme helpostikin useisiin heimoihin, emmekä vain yhteen. Erilaisia tapoja “olla mies” on lukemattomia, ja erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä pitää oma asema ansaita erilaisilla tavoilla. Joskus tatuointi tai näkyvä arpi voi herättää kunnioitusta, toisessa ympyrässä kuvotusta. On kerhoja, jotka arvostavat resurssien hallintaa ja omistamista, toiset taas herkkyyttä ja sivistystä.

Usein ihminen poukkoilee erilaisten ryhmien välillä ja yrittää sopeutua niihin kaikkiin tai sitten kaivertaa ikäänkuin oman polkunsa ja keksii itsensä itse, täysin yksin. Itse kaivertaminen on sekin tietyllä tavalla mystisen kunniakasta mutta myös äärimmäisen haastavaa, sillä koskaan ei tule olemaan sellaista tilannetta, jossa toinen, miehisyyden lopullisesti saavuttanut mies tulisi sanomaan “nyt olet tehnyt tarpeeksi ja ansaitset näin pääsyn miesten maailmaan”, vaan ihminen harhailee ja poukkoilee itse asettamiensa ehkä kohtuuttomienkin vaatimustensa kanssa hautaan asti.

Oman itsen löytäminen fyysisen rasituksen kautta

Fyysinen harjoittelu kehittää itsestäänselvästi kehoa mutta se vaikuttaa myös mieleen. Sekä Henry Rollinsin että Antti Holman teksteissä korostuu itsen löytäminen vastuksen kautta. Kun on tarpeeksi kovaa tehnyt, alkaa ikäänkuin hahmottaa itseään selkeämmin, näkee ja tuntee omat rajansa paremmin. Vähän kuten veistos, joka alkaa löytymään vasta kun ylimääräinen on hakattu pois taltalla.

Henry Rollinsin, tuon punkin pioneerikehonrakentajan netissä kulkeva lainaus (en tiedä alkuperäistä kirjaa, josta tuo on) toteaakin:

“I believe that one defines oneself by reinvention. To not be like your parents. To not be like your friends. To be yourself. To cut yourself out of stone.”

Itsensä leikkaaminen kivestä korostaa harjoittelun vaativuutta ja kovuutta, joka kuulostaa myös tavallaan primitiiviseltä miehisyysriitilltä. Tunnistan tämän omallakin kohdalla. Varsinkin alussa saliharjoittelussa oli läsnä jatkuva uusien porttien läpipääsemisen riemu. Se jää mieleen kun ensimmäistä kertaa vetää maasta jonkun tietyn myyttisen lukeman tai saa käytettyä salin painavimpia käsipainoja edes jossain likkeessä. Selkeä ja välitön palaute, onnistumisen kokemukset, “minä pystyn tähän” -tuntemukset.

Toinen lainaus Rollinsilta, kuuluisasta Iron and the Soul -artikkelista, joka on kiertänyt yhtä kauan internetin treenfoorumeita kuin Teston ja Raudon vitsit.

“He said I could look at myself now. I got home and ran to the bathroom and pulled off my shirt. I saw a body, not just the shell that housed my stomach and my heart. My biceps bulged. My chest had definition. I felt strong. It was the first time I can remember having a sense of myself. I had done something and no one could ever take it away. ”

Rollins kuvailee itsensä näkemisen uudenlaisena kokemuksena ja myös tunnetta ihan omasta saavutuksesta, joka on tärkeä ja iso asia. Omaa saavutusta ei voi kukaan viedä pois, vaikka fysiikka myöhemmin vääjäämättä muuttuukin, koska työ on kuitenkin jo tehty.

Antti Holma kuvailee Järjestäjä -kirjassa (Otava, 2014) itselle asetettuja kovia vaatimuksia:

“Jaksoin vielä kahdeksan ja murisin itselleni. Punnerra paskanaama, sinusta ei tule miestä ellet punnerra.”

Toisaalla samassa kirjassa hän kuvaa hienosti myös sitä jatkuvaa epäilystä omasta kyvykkyydestä, voiko koskaan päästä sinne missä kokeneet tuntuvat luontevasti olevan:

“Oliko hänellä mahdollisuus vielä kasvaa samanlaiseksi valtavaksi ärjyksi kuin isot pojat, vai oliko hänestäkin hyvää vauhtia tulossa minun kaltaiseni nahkea keppi.”

Itse yritin tehdä itsestäni kelvollista nimenomaan salitreenin kautta alunperin, sillä se oli jotain hyvin konkreettista ja sellaista mihin pystyin itse vaikuttamaan. Olin teininä omasta mielestäni säälittävä ja vastenmielinen ruipelo, ja aloin pitämään itsenä jollain tavoin ihmisenä vasta kun olin saavuttanut harjoittelussa tietynlaisen tason. Tasovaatimus tuli osittain itseltäni ja osittain muilta ihmisiltä, jotka alkoivat kommentoida hieman ryhdistynyttä olemustani.

Antti kertoi myös omalta kohdaltaan että oli alkanut nuorena salitreenin kautta hahmottaa kehoaan ja myös itseään selkeämmin, oman voiman kasvaminen auttaa hahmottamaan mihin pystyy ja mihin ei. Loppujen lopuksi se on isompi ja tärkeämpi asia kuin ulkonäkö tai edes varsinaiset tulokset.

ns. PT-poseeraus, jossa käsivarsien korostaminen ja hieman takakenoinen ryhti on tärkeää.

Oma polkuni treenimaailmassa

En tiennyt nuorena miten pääsisin miesten maailmaan koska mikään seuraavista ei tuntunut omalta jutulta: joukkuelajin harrastaminen, tappeleminen tai muu “pahistelu”, autoista/mopoista kiinnostuminen. Tunsin olevani outo muiden keskellä, en kuulunut joukkoon.

Tilanne muuttui kun löysin raudan ja treenaamisen. Sain salilta paljon ja annoin sille paljon. Olin siellä joka arkipäivä, kun muut olivat kavereiden kanssa kaupungilla. Siellä olin minä, muutama treenikaveri alkuakoina ja lopulta vain minä ja rauta. Oli useita tilanteita, jolloin salilla ei ollut yksinkertaisisesti ketään muita.

Treenin kautta kehoni muuttui ja aloin saamaan ihmisiltä ja etenkin miehiltä kunnioituksen sekaista huomiota. Kun olin isoimmilani (en koskaan kovin iso, hieman yli 90-kiloinen mutta ihan “hyvässä lihassa” kuten sanotaan) minua pidettiin vahvana ja kykenevänä. Kukaan ei tiennyt että en oikeastaan osannut liikkua, olin vain vahvan näköinen.

Ajattelin silloin että ok, nyt olen jotenkin ansainnut jotain kummallista hankalasti määriteltävää kunnioitusta ja ehkä tavallaan osallisuutta siitä mystisestä miesten maailmasta, josta olin haaveillut.

Ajattelin kuitenkin: “tässäkö tämä on? Onko tämä kaikki vain teatteria?” En nimittäin kokenut tehneeni mitään kovin ihmeellistä, lähinnä olin treenannut pitkäjänteisesti joitakin vuosia mutta en ollut tehnyt mitään erityisen rohkeaa. Näytin vain vahvalta. Riittääkö se? Minulle se ei riittänyt.

Ajattelin että mitä voisin tehdä seuraavaksi. Jostain se idea tuli: taistelu, kamppailu. Meni vuosia mutta pääsin tilanteeseen, jossa olin ottelemassa pariinkin otteeseen thainyrkkeilyn SM-kisoissa. Parhaimmillani sain SM-hopeaa ja vieläkin harmittaa että hävisin sen matsin. Ottelin n. 20 ottelua, puolet voitin, ja jo muutaman ottelun jälkeen sain samanlaista kummallista kunnioitusta samalla peruskurssilla olleilta.

Olin päässyt jonnekin sellaiseen kerhoon, jonne en olisi kuvitellut pääseväni: olin kamppailija. Se on tavallaan turvallisessa mielessä jotain sellaista, joka antaa takuupassin tietynlaisen miehisyysriitin läpi pääsemiseksi. Moni harrastaja ei koskaan uskalla astua ottelukehään. Tosin, kun sen on kokenut, ymmärtää että ei se nyt niin ihmeellistä ole kuitenkaan. Se on hieno kokemus mutta ei muuta ihmistä rohkeammaksi, ehkä jopa paljastaa enemmän omia pelkoja kuin haluaisi nähdä. Tai näin omalla kohdalla. Toki sitten kun olin omat otteluni käynyt, mietin sitä että yhä voisi tehdä enemmän, käydä kovempia matseja esim. ulkomailla tai jotain vastaavaa.

Elämä kuitenkin vei toiseen suuntaan ja olin päässyt todistamaan itselleni jotain. Ja edelleen minua kalvoi tunne siitä että huijasin. En kokenut itseäni “äijäksi” tai sellaiseksi rehvakkaaksi mieheksi. Tunsin olevani ehkä jopa herkempi kuin aikaisemmin, ja tietynlaiset illuusiot erilaisista kuvitteellisista väkivaltatilanteista muuttuivat, sillä opin kamppailun myötä kuitenkin tajuamaan jotain siitä miten arvaamatonta tappelu on kamppailuun verrattuna, jossa kuitenkin on säännöt, tuomarit ja ensiapuhenkilökunta.

Voiko tästä prosessista oppia jotain tai yleistää kokemusta laajemmin? En suoraan sanoen tiedä. Kaikki tämä on saanut minut kuitenkin pohtimaan sukupuoliroolien ja nyt varsinkin miehen roolia. Miksi se on niin näennäisen oloinen rakennelma? Miksi kukaan ei suostu paljastamaan mitkä ne salaisuudet ovat? Ehkä kukaan ei tiedä? Toisaalta rajojen hakeminen ja kilpailukin on vapauttanut jatkuvan itselle todistelun taakasta, ja voin suhtautua näihin aiheisiin esimerkiksi ihan eri tasolla huumorilla kuin olisin parikymppisenä pystynyt.

Ajattelen nyt niin että kaikki tämä rajojen hakeminen ja erilaisten juttujen kokeileminen on ollut itselleni tärkeää identiteetin rakentamisen tai löytämisen kannalta. Se on ollut tärkeää myös siksi että ymmärrän että joku yksittäinen urheilusuoritus tai jonkun tietyn vuoden katoava kesäkunto ei sinänsä ole merkittävä asia. Tärkeää on se, että etsii eri tavoin tekemisen kautta niitä asioita, joihin pystyy, joista pitää, jotka haastavat, jotka pelottavat ja jotka pakottavat miettimään suhdettaan itseen ja maailmaan uudelleen ja uudelleen. Ja tämä prosessi ei lopu koskaan vaan oppiminen on jatkuvaa.

Salitreeni yhteisöllisenä ja rauhoittavana toimintana

Keskustelimme Antin kanssa aika paljonkin salietiketistä ja kulttuurista. Yksi hienoimpia asioita on salitreenin tietynlainen globaali sanaton kieli. Antti kertoi että hänelle on matkustaessa tärkeää löytää sali, koska sitä kautta pääsee kiinni paikalliseen kulttuuriin, ihmiset ovat salilla tavallaan omia itsejään ja noudattavat tiettyjä pelisääntöjä. Salilla saa olla aika rauhassa ja tehdä omia juttujaan, peruskohteliaisuus riittää eikä tarvitse alkaa juttelemaan enempää jos ei halua.

Keskustelumme liikkui koko ajan poispäin siitä alkuperäisestä “miehen vaatimuslistasta”. Oikeastaan kun syvennytään itse tekemiseen, tulee esille monta tärkeää asiaa. Antti kertoi siitä, miten aluksi salilla tuli vertailtua itseä toisiin siinä mielessä, että olisipa hieno olla noin iso tai vahva. Kun hieman treenaa ja pääseekin tavoitteeseen, huomaa että aina on joku toinen, joka on vielä vahvempi, ja jos pääsisi taas seuraavalle tasolle, taas löytyisi joku vahvempi. Eli loppujen lopuksi se, että on treenaamassa ja näkee että siellä on muitakin, on oikeastaan todella vapauttavaa. Kaikki ovat siellä siksi, että haluvat jollain tasolla kehittyä nykytilanteestaan mutta on turha vertailla itseään muihin, sillä se ei lopu koskaan.

Penkkitreeniä tehtäessä varmistajan rooli on tärkeä.

Keskustelimme myös siitä, miten treenin aikana ei tule miettineeksi loppujen lopuksi juuri mitään ulkoisia asioita, muita ihmisiä tai samaan aikaan salilla treenaavia, vaan se on tila jossa voi keskittyä vain omaan tekemiseen omassa tahdissa. Kun tekee tiukkaa sarjaa, aika ja paikka ikäänkuin katoaa hetkeksi ja voi uppoutua kuulostelemaan miltä kehossa ja lihaksissa tuntuu, kun polte alkaa kasvaa esimerkiksi tiukassa kyykkysarjassa. Samalla keskittyminen menee ainoastaan siihen että paino nousee. Salitreeni on Antin mukaan todella rauhoittavaa, sillä vaikka syke nouseekin, mihinkään ei varsinaisesti ole kiire, verrattuna esimerkiksi vauhdilla tehtäviin kuntopiireihin tai kamppailuun. Parhaimmillaan treeni on meditatiivinen kokemus, ja muun maailman häly, töiden ja projektien vaatimukset sekä omien ajatusten säksätys hetkeksi hiljenee.

Varmistamaan pyytäminen on suuri luottamuksen ja kunnioituksen osoitus.

Vaikka salitreeniä, varsinkin ns. perinteistä, voi kritisoida siitä ettei se ole toiminnallista, se tarjoaa kaikki nuo edellä mainitut elementit. Tai ehkä se tarjoaa niitä juuri siksi: ei tarvitse miettiä mitään monimutkaista liikerataa tai vastaavaa, vaan voi keskittyä puhtaaseen rasitukseen ja vastukseen.

Keskustelua treenin jälkeen

Treenin jälkeen kävimme läpi vielä mm. seuraavia aiheita: Millaista näyttelijänä on treenata roolia varten ja kuka silloin omistaa lihakset? Mitä ulkoinen fyysinen olemus symboloi ja onko se loppujen lopuksi tärkeää? Mikä on Douchebag Method -treeni? Miehen rooli ja sukupuolistereotypiat?

Kuuntele koko keskustelu tuolta (Soundcloud -linkki):

 

Yhteenveto: Reitti miesten maailmaan on unohtaa miesten maailma

“Just let go!”
Tyler Durden Fight Club -elokuvassa (ja kirjassa)

Aiemmin lueteltuja kunnioitettuja maskuliinisia ominaisuuksia voi siis osoittaa itselleen ja muille voimaharjoittelulla. Ihminen ei tule vahvemmaksi ellei sijoita aikaa, keskittymistä, kurinalaisuutta ja omistaudu tekemiselle salilla. Lisäksi, varsinkin lihaskasvuun tähtäävällä harjoittelulla, tämä kaikki tulee ulkopuolisellekin selväksi. “Ai sä oot käyny salilla vai, no sen kyllä huomaa” – lause pitää sisällään toki lihasten ihailun mutta myös ihmisen luonteen arvioinnin. Toinen antaa tunnustusta toisen sitkeydelle ja ponnisteluille.

Loppujen lopuksi millään tällä ei ole edes mitään tekemistä sukupuoliroolien kanssa. Kehon hahmottaminen ja sillä asioiden tekeminen on linkki toimimiseen maailmassa, ja fyysisten rajojen kokeilemisen kautta oppii paljon itsestään, sukupuolesta tai mistään muustakaan epäolennaisesta huolimatta.

Se, että onko oman toiminnan taustalla joku vääristynyt kehonkuva tai muu pakkomielle tai ihan vain mielihyvän tai arjesta irrottautumisen tarve, on sekin aika merkityksetöntä. Toiminta, liike, kehon tunteminen, ne ovat asioita, jotka vaikuttavat paljon siihen miten kokee itsensä ja se vaikuttaa siihen miten muut myös oman olemuksen näkevät, lihasten tai kehonkoostumuksen yksityiskohdista huolimatta.

Voimaharjoittelu eli “salilla käynti” (toki salilla voi tehdä muutakin) on yksi hyvin selkeä tapa lähteä kokeilemaan tätä kaikkea ja ikäänkuin tutustumaan itseen. Omalla kohdallani tämän tekstin tuottaminen ja Antin kanssa treenaaminen ja keskustelu muistutti minua siitä miten paljon pidänkään perinteisestä voimaharjoittelusta, vaikka lähdinkin liikkeelle siitä ajatuksesta että haluan tutkia kriittisesti ulkonäkömittareita. Nyt näen “punttaamisen” estetiikan ja filosofian jotenkin vanhassa tutussa ja toisaalta hyvin uudessa ja raikkaassa valossa.

Joka tapauksessa, jutun alun kysymykset jäivät vaille lopullisia vastauksia. Ehkä olennaista sukupuolirooleissa ja niiden “vaatimuksissa” ja vaatimuksiin suhtautumisessa on se vievätkö ne ihmistä eteenpäin vai rajoittavatko? Voi kysyä itseltään: “Olenko pyrkimässä liian ahtaaseen rooliin, joka on itselleni täysin epäluonteva?” Kuten Anttikin kertoi työstään sukupuoliroolehin liittyen, hänen moni työnsä käsittelee ja tutkii miehenä ja naisena olemista yhä uudestaan eri näkökulmista. Voisi sanoa ehkä jopa coelhomaisesti että sukupuoliroolikin tai oikeammin itsensä löytäminen on matka, joka ei varsinaisesti lopu koskaan. Ei voi koskaan olla “valmis” mies mutta voi yrittää oppia tuntemaan itsensä paremmin. Ja välillä voi vaan unohtaa kaiken ja hakea pumppia koska se tuntuu hyvältä!

Iso kiitos Antti ajastasi ja ajatuksistasi!

Kuuntele Antti Holman Radio Sodomaa:
http://areena.yle.fi/1-4150922

Myös suuri kiitos Joni Jaakkolalle ja Optimal Performance Centerille vieraanvaraisuudesta!
http://www.opcenter.fi/

Kiitos kun luit! Jos juttu herätti ajatuksia, kerro niistä ihmeessä vaikkapa kommentoimalla. Jos tykkäsit, jaa mielellään eteenpäin.

Tilaa Iso Mieli uutiskirje:
https://isomieli.fi/tilaa-uutiskirje/

Minä, Joni Jaakkola, Antti Holma ns. PT-asennossa.

Tärkeitä linkkejä, lähdemateriaalia ja lisälukemista

Antti Holma

Kuuntele Antti Holman Radio Sodomaa:
http://areena.yle.fi/1-4150922

Optimal Performance Center

Mene ja treenaa!
http://www.opcenter.fi/

Lähdemateriaalia

Manhood ceremony rich in symbolism, tradition
http://navajotimes.com/ae/culture/manhood-ceremony-rich-symbolism-tradition/

Agonising rites of the crocmen
http://www.dailymail.co.uk/news/article-2722740/The-ancient-initiation-ritual-scars-boys-look-like-crocodiles.html

Henry Rollins – Iron and the Soul (1994)
http://www.oldtimestrongman.com/strength-articles/iron-henry-rollins

Rakkauden evoluutio, Osmo Tammisalo, Terra Cognita 2005
http://www.terracognita.fi/tc/product/rakkauden-evoluutio/

Järjestäjä, Antti Holma, Otava 2014
http://www.adlibris.com/fi/kirja/jarjestaja-9789511279761?gclid=CLDzw_Kk6NQCFRvgGQodpk4PYg

Bonuslukemusta tositreenaajille

Play as if Your Life Depends on It: Functional Exercise and Living for Homo Sapiens
https://www.amazon.com/Play-Your-Life-Depends-Functional/dp/0972335803

Valmennusoppi, Dietrich Harre, 1975

 

Iho, keho ja mieli – fyysisyysteeman välitiivistys ja kiitos

Tällä postauksella haluan kiittää ensimmäisiä kanssani yhteisiä juttuja tekemään lähteneitä ihmisiä. Olette rohkeita, ennakkoluulottomia ja muutenkin hienoja ihmisiä! ISO KIITOS!

Idea oli siis viime syksynä lähteä tutkimaan fyysisyyttä ja sen suhdetta taiteeseen ja muuhunkin olemiseen. Teimme vieraiden kanssa mm. podcastia, ilma-akrobatiaa, tatuointia ja meditaatiota.

Alla kuvia ja linkkejä juttuihin. Tutustu ja ihmettele!

11.10.2016: Iso Mieli podcast #2 – nojatuolifilosofit pohtivat fyysisyyttä – vieraana Maria Oiva

”Teimme esitystaiteilija, ohjaaja ja nojatuolifilosofi Maria Oivan kanssa Suvilahdessa podcastin aiheesta fyysisyys. Miksi näyttää siltä että tämän päivän stereotyyppinen menestyjä on aina kovakuntoinen? Mihin kehoa yleensä tarvitaan? Onko ruumis kuten loistoauto vai työväline? ”

https://isomieli.fi/2016/10/11/iso-mieli-podcast-2-fyysisyys-vieraana-maria-oiva/

17.10.2016: Fyysisyys, esiintyminen, sirkuskulttuuri ja kipu ilma-akrobaatin silmin

”Sain kunnian haastatella ilma-akrobaatti Salla Hakanpäätä liittyen fyysisyyteen, köysiakrobatiaan, taiteilijan työhön ja sirkuskulttuuriin. Pääsin myös käymään Cirko-keskuksessa olleessa residenssissä seuraamaan treenejä ja kokeilemaan itsekin köyttä.”

https://isomieli.fi/2016/10/17/fyysisyys-esiintyminen-sirkuskulttuuri-ja-kipu-ilma-akrobaatin-silmin/

 

Köyden äärellä

1.11.2016: Millaista on tatuoida tarinoita iholle? – haastattelussa Keke Lindfors

”Haastattelin Hidden Bones Tattoon Keke Lindforsia tatuointien tekemisestä sekä sähköpostilla että livevideolla.” Osa haastattelusta toteutettiin livevideona samalla kun Keke teki työtään haastattelijan iholle.

https://isomieli.fi/2016/11/01/millaista-on-tatuoida-tarinoita-iholle-haastattelussa-keke-lindfors/

 

 

Vakavana mutta tyytyväisenä

17.6.2017: Steniuksen meditaatioseminaari rauhoitti kaoottisen mielen

”Osallistuin 17.6.2017 Jarkko Steniuksen järjestämään meditaatioseminaariin, joka kulki nimellä Meditation for Fighters. Tässä jutussa kokemuksia sieltä ja myös aiheen vierestä.”

https://isomieli.fi/2017/06/17/steniuksen-meditaatioseminaari-rauhoitti-kaoottisen-mielen/

Iso kiitos vielä: Maria Oiva, Salla Hakanpää, Keke Lindfors, Jarkko Stenius!!!

Vaikka tämä ”sarja” on nyt pienellä viiveellä saatu päätökseen, fyysisyys tai keho-mieli-suhde ei ole vielä lähellekään tarpeeksi syvältä kaivettu, ja jatkoa seuraa vielä kesän aikana. Voin luvata että kiinnostavia juttuja on luvassa jatkossakin.

Steniuksen meditaatioseminaari rauhoitti kaoottisen mielen

Osallistuin 17.6.2017 Jarkko Steniuksen järjestämään meditaatioseminaariin, joka kulki nimellä Meditation for Fighters. Tässä jutussa kokemuksia sieltä ja myös aiheen vierestä.

Tämä postaus päättää viime syksynä alkaneen teemasarjan fyysisyydestä, jonka piti alunperin olla valmis jo viime marraskuussa. Hieman venähti, johtuen minusta, ei kunnianarvoisista vieraista. Tosin, tässä on tapahtunut kaikenlaista ja aihe tulee jatkumaan vahvana edelleen tällä sivustolla, sillä siitä on paljon vielä sanomatta. Mennään kuitenkin mutkan kautta asiaan.

C-kasetin kelausääni takaisinpäin (jonnet ei muista)

Huhtikuun aikainen aamu vuonna 2002 Helsingin Mäkelänkadulla, baarin yläkerrassa sijaitsevan Helsinki Thaiboxing Clubin kehässä. Paikalla minä, Petri Martinez ja Jarkko Stenius. Ohjelmassa aamusparri. Treenasin ekoihin kisoihini, Jarkko ja Petri ties kuinka monensiinsa. He olivat kokeneita ammattilaisia, minä olin vajaa vuosi sitten treenaamisen aloittanut amatööri. Sparrit olivat minun näkökulmastani hurjia, heille kevyttä ”heittelyä”.

Kuvassa Jarkko ja Petri noihin aikoihin, Petri päällimäisenä kuvassa. Kuva Jarkko Stenius Official -FB-sivulta. Kuvaa käytetty Jarkon luvalla.

No, selvisin kovista sparreista ja pääsin ensimmäiseen otteluuni, jonka voitin. Ottelukokemus vei mennessään ja se johti totaaliseen rakastumiseen lajiin. Sain myös elää hetken voittamattomuuden tunnetta, joka tulee kun nousee kehästä (varsinkin voiton jälkeen). Alla kuva siitä tilanteesta toukokuulta 2002.

Pikakelaus vuoteen 2017 – meditaatioseminaari

Kaikenlaisia asioita tapahtui tässä välissä. Niistä voitte esim. lukea Jarkon kirjasta Nyrkkisankari, linkki tuolla postauksen lopussa. Suosittelen, hurjia tarinoita elämänmakuisesti kirjoitettuna.

17.6.2017 olen kuitenkin Barreto Helsingin kamppailusalin tatamilla ja legendaarinen ammattithainyrkkeilijä Jarkko Stenius vetää ryhmällemme meditaatioseminaaria. Anteeksi mitä? Thainyrkkeily on äärimmäisen fyysinen laji eikä sen treenaamiseen ainakaan minun aikanani kuulunut hirveästi mikään rauhoittuminen, meditaatiosta puhumattakaan.

Totta se silti on, nyt on käynnissä meditaatioseminaari, jonka nimi on Meditation for Fighters. Nimestään huolimatta ei tarvitse olla ottelija tai kamppailulajien harrastaja osallistuakseen, mikä on hyvä. Niistä jutuista, joita teemme, on hyötyä kaikille.

Jarkko ohjaa ryhmää läpi erilaisten harjoitteiden, ja samalla kertoo niiden soveltamisesta omassa elämässään ja miten niistä on ollut hänelle hyötyä. Pidän siitä miten Jarkko puhuu arjesta ja käytännöstä eikä esoteerisista chakroista tai voimaeläimistä. Jarkko ei myöskään väitä että kaikkien elämään nämä asiat vaikuttavat samalla tavalla, mikä tietty olisi mahdotonta mutta kyllä sellaisiakin tarinoita wellness-maailmaan mahtuu.

Sekin oli plussaa että tavoitearkea ei maalattu sellaiseksi että leijutaan vain ihanasti laventelintuoksuisessa Instagram-maisemassa, vaan pysyteltiin hyvin pitkälle raadollisissakin elämän tosiasioissa. Elämähän ei pelkästään ”anna sitruunoita” vaan joskus kaataa rekkalastillisen mätiä sitruunoita päälle, eikä silloin ensimmäisenä ole limun tekeminen mielessä.

Mediaation idea on siis auttaa kohtaamaan arjen haasteita

Arki on kuitenkin usein tällaista: laskuja, deadlineja, väittelyitä netissä, riitelyä oikeassa elämässä, koiralla on joku vaiva, pitäisi viedä lääkäriin, ei hitto unohdin soittaa sille tyypille, missä se asiakkaan toimisto on, eksistentiaalinen kriisi vaivaa, ai olipas hauska Danzig-meemi Facebookissa, uni ei meinaa tulla, koko ajan kiireen ja sitä kautta riittämättömuuden tunne. Tällaista 24/7/365. Tiedän että pitäisi rauhoittua ja olen lukenut mindfullness-kirjojakin ja joskus tein istumameditaatiota mutta paikat tulivat kipeäksi ja jätin sen homman. Rentoudun ainoastaan hetken judotreenien jälkeen.

Ajatus koko meditaatiossa ei olekaan luoda täydellistä arkea, koska sellaista ei koskaan tule. Aina tapahtuu jotain, joku ärsyttää, joku sairastuu, tulee onnettomuuksia ja sitä myöhästyy bussista. Idea on se, että suhteellisen yksinkertaisten harjoitteiden kautta voi oppia nollaamaan jatkuvasti surraava mieli, joka johtaa rentoutumiseen, parempaan palautumiseen ja parempaan valmiuteen kohdata arjen ärsyttäviä asioita tyynemmin ja vähemmän kireänä. Tavoite on myös hahmottaa omaa kehoa paremmin ja oppia arvostamaan juuri tätä hetkeä.

Ydinasia on tietenkin harjoittelu. Jos opettelee yksinkertaisen hengitystekniikan, sitä voi harjoittelun kautta hyödyntää erilaisissa tilanteissa silloin, kun tuntuu että keho ja/tai mieli lähtee ylikierroksille. Jos opettelee kävelymeditaatiota, voi sen hidasta ja tiedostavaa fyysisyyttä hyödyntää muissa keholla tehtävissä asioissa, jotta muistaa missä itse asiassa onkaan eikä vain juokse kuin kireäilmeinen business-ihminen Kampin keskuksessa keskiviikkoaamuisin.

Olen siis tosiaan aiemminkin harjoitellut perinteistä istumameditaatiota mutta en ole oikein saanut siitä muuta irti kuin pieniä rauhoittumisen hetkiä. Tänään sovelsimme samoja hengitysrytmejä (esim. 4 sekuntia sisään, 4 sekuntia ulos) mutta yksinkertaisesti vain mukavassa asennossa, mitä se nyt kenellekin on. Nämä eivät ole monimutkaisia asioita, vaikeaa on harjoittelun tuominen arkeen.

Mitä hyötyä meditaatiosta on?

Jarkon mukaan oleellista on se että ihmisen pitää kokea että harjoittelu alkaa tuottaa tuloksia. Ei meditointi ole itseisarvo, vaan sen elämänlaatua parantavat vaikutukset. Se ei tarkoita että muuttuisi säkenöiväksi ei-koskaan-suuttuvaksi jumalolennoksi vaan esimerkiksi sitä että muistaisi ottaa muutaman rauhallisen hengityksen ja hetken rauhallisen kävelyn ennen jännittävää esiintymistä tai konfliktitilannetta tai vaikkapa nyt sitten ottelua. Ja jokaisella on tällaisia tilanteita. Tilanteet voivat mennä paremmin, ei tule hermoiltua, suututtua niin helposti, sählättyä kiireessä. Ainakaan niin usein kuin nyt.

Itselläni yksi iso asia on jatkuvan online-tekemisen (työssä, harrastuksissa ja näiden välillä) aiheuttama kaoottisuuden tunne ja FOMO-ilmiö. Eli mitäs jos nyt missaan jonkun tärkeän asian internetissä jos lasken laitteen hetkeksi pois tai vaikka jopa käyn kävelyllä ilman sitä! Sain seminaarista muutaman yksinkertaisen harjoitteen, joista jo tiedän miten tulen niitä hyödyntämään arjessa. Oleellista on se, että vie harjoitteet oman arjen kovaan ytimeen, siten että ne sopivat itselle, ei tarvitse muuttaa kepin nokkaan mietiskelemään ja hylätä kaikkea maallista.

Itselläni oli pitkästä aikaa seminaarin jälkeen todella rentoutunut ja rauhallinen olo, jollaisen yleensä saavutan vain tiukalla judotreenillä tai vastaavalla. Kokemus rohkaisee kokeilemaan lisää.

Suunnitelmani jatkoa varten: toteutan rauhoittavaa hengittelyä entistä tietoisemmin ennen koulutuksia ja esiintymisiä ja tärkeitä palavereja. Otan aamurutiiniini mukaan todella hidasta kävelyä tai hidastettua tasapainoharjoittelua, ja yritän aina välillä muistaa kokeilla hieman pelottavaa myötätuntomeditaatiota. Yritän tehdä pieniä nollaus/hidastushetkiä pitkin päivää ja varsinkin illalla ennen nukkumaanmenoa. Katsotaan puolen vuoden päästä onko vaikutuksia yleiseen hermoiluun tai unen laatuun.

Kiitos Jarkolle hyvästä seminaarista! Suosittelen testaamaan jos tulee tilaisuus, näitä tulee ilmeisesti syksyllä taas lisää. Jarkolta voi kysellä suoraan hänen FB-sivunsa kautta, sen linkki on tuolla alla.

Minä ja Jarkko vuonna 2017.

 

Nyrkkisankari -kirja:

http://like.fi/kirjat/nyrkkisankari/

Jarkon FB-sivu:

https://www.facebook.com/jsteniusofficial/?fref=ts

Näin luen paljon kirjoja vaikka ei ole aikaa

Luen paljon kirjoja eikä minulla ole aikaa ja lupasin kirjoittaa blogitekstin otsikolla
”Näin luen paljon kirjoja vaikka ei ole aikaa”

Tämä on se teksti. Todennäköisesti tämä tulee olemaan aika pitkä ja rönsyilevä, joten jos sinulla on kiire niin voit vaikka laittaa jonnekin talteen ja palata kun sinulla on enemmän aikaa. Tästä se kuitenkin lähtee.

Mitä on paljon?

Ensin vakuuttelu eli mikä minä muka olen puhumaan tästä aiheesta -osuus (tänä vuonna tavoitteeni on lukea 100 kirjaa, nyt on 26.5.2017 eli olen tahdissa):

Goodreads-palvelun statistiikkaa

Tässä tapauksessa ”paljon” on siis vähän reilu kirja viikossa keskimäärin. Onko se paljon vai vähän? Riippuu mihin vertaa. Oikeastaan numerot eivät ole tärkeitä. Tämä ei ole kilpailu. Se on ensimmäinen ja saattaa olla jopa tärkein pointti tässä kirjoituksessa.

Aloita Miksi:stä, sanoi Simon Sinek

Simon Sinek on lanseerannut kaikkien Keynote -puhujien käyttämän viisaan fraasin: Start With Why, eli aina olisi tärkeää kysyä itseltään Miksi jotain asiaa oikein on tekemässä. Miksi sinä esimerkiksi haluaisit lukea kirjoja? (oletan siis että tulit tänne siksi, koska et ehkä lue niin paljon kuin haluaisit ja haluaisit kuulla miten ja miksi joku paljon lukeva niin tekee). Äskeinen ei muuten ollut sinäpassiivi vaan puhun (=kirjoitan) juuri sinulle, joka nyt luet tätä.

Miksi minä siis luen kirjoja?

Siihen on toki monta syytä. Yksi tärkeä on se, että kirjan lukeminen on minulle rauhoittava kokemus, aikaa poissa ruuduista ja poissa arjen hälinästä ja poissa oman navan ympärillä pyörimisestä ja poissa henkilöbrändäyksestä. Kirja on portti jonkun toisen mieleen ja matka hänen saattelemanaan jonnekin sellaiseen paikkaan, jonne en muuten koskaan voisi mennä. Tai se voi olla jonkun maalailema selitys maailmasta tai jostain ilmiöstä, jota en tunne. Kirja on paikka, jota voin tutkia rauhassa ja voin muodostaa siitä oman mielipiteeni ja kuvitella sen osan mitä ei ole suoraan riveillä. Se on keino välittää tunteita, kokemuksia, ajatuksia, tapahtumia, taitoja ja oivalluksia vuosien ja vuosisatojenkin päähän, kääntäjien ansiosta toiselle puolelle maailmaa ja toiseen kulttuuriin.

En saa tällaista samanlaista kokemuksta minkään muun  ”median” kautta. Kaikki ovat silti arvokkaita, katson elokuvia ja keskustelen ihmisten kanssa sekä livenä että verkossa ja käyn joskus katsomassa taideteoksia tai jopa Youtube-videoita. Kirja on silti omanlaisensa tapa kokea joku asia. Joskus voi tehdä niin että kun joku aihe alkaa kiinnostamaan, voi lukea siitä Wikipediasta, katsoa elokuvan, lukea kirjan ja osallistua keskusteluun Twitterissa tai Facebook-ryhmässä.

Kirja on kuin sellainen todella kärsivällinen ystävä, joka jaksaa odottaa vaikka vuosia kertoakseen jonkun asian sellaisessa tahdissa, jossa pystyn sen sisäistämään.

Mittaan elämän laatua osittain sen mukaan luenko kulloinkin kirjoja vai en. Jos en pysty viikkoihin pysähtymään edes puoleksi tunniksi tai vaikka 15 minuutiksi lukemaan, tiedän että nyt menee vähän liian kovaa ja pitäisi hiljentää tai tulee seinä vastaan. Näin on käynyt aika usein.

Minulle siis lukeminen sen itsensä takia on arvokasta. Erilaiset haasteet pitävät homman mielenkiintoisena mutta kirjojen määrillä, sivujen määrillä, kirjojen laadulla tai muilla ulkoisilla mittareilla ei ole loppujen lopuksi merkitystä.

Oikeastaan tärkeintä on koskettaako luettu kirja jollain tavalla vai ei. Tämän takia pidän yhtä arvokkaana klassikoiden, dekkareiden, sarjakuvien tai tietokirjojen lukemista. Jos se koskettaa, se ajaa asiansa. Muutenkin se aika on mennyt (ehkä 100 vuotta sitten) kun kirjojen lukemisella oli sellaista sosiaalista merkitystä. Nyt jos menee kadulle pätemään sillä että on lukenut Sodan ja Rauhan sekä Liukkosen O:n putkeen, ei saa kuin hämmentyneitä katseita osakseen. Tai mistäs minä tiedän, en ole vielä lukenut tuota Liukkosta.

Mieti omalla kohdallasi: Miksi haluat lukea kirjoja? 

Tärkeintä on että syy on sinulle tärkeä, sen ei tarvitse merkitä mitään jollekin toiselle. Se voi olla päteminen, se voi olla nautinto, se voi olla oppiminen tai vaikka kaikkia näitä tai ei mitään näistä. Pääasia on että syy on riittävän hyvä juuri sinulle.

Miten voin lukea paljon kun ei ole aikaa?

Aika on jatkuvasti lopussa ja sitä ei ole. Lisäksi on kiire, ja niin paljon tekemättömiä asioita, deadlineja ja velvollisuuksia. Tämä ei ole mikään väliaikainen tilanne, että kohta se helpottaa kun vaan pari kuukautta vielä säätää tukka putkella, vaan tämä on jatkuvaa. Siksi on turha odottaa sitä sopivaa hetkeä, milloin olisi aika lukea, ehkä joskus lomalla, jos on lomaa tai sellaisena hetkenä kun kaikki muu olisi tehty valmiiksi. Eihän sellaista koskaan tule.

Siispä ensinnäkin aikaa lukemiselle on juuri nyt. Ainoa haaste on että malttaako hypätä arjen pyörityksestä ja supernopeasta internetistä oman pään tahtiseen lukemiseen?

Se on vaikein hyppy ja siirtymä. Kun alkaa lukemaan silloin kun käy kovilla kierroksilla, aluksi menee helposti 5 tai 10 minuuttia että oikeasti pystyy rauhoittumaan. Jos sillä välillä vielä tarkistaa että onko uusimpaan Instagram -kuvaan, johon tein sen kivan tekstikin, tullut uusia tykkäyksiä tai kommentteja, pää asettuu vielä hitaammin rytmiin. Tätä tapahtuu minulle usein.

Teenkin usein niin, että laitan tietoisesti kaiken muun hetkeksi sivuun, vaikkapa puoleksi tunniksi ja päätän että en tee muuta kuin luen. 15 minuuutin sessio toimii myös ihan hyvin. Tänä päivänä on turha haikailla minkään usean tunnin maratonin perään, koska sellaista ei välttämättä tule. Ja, joskus toki voi käydä porttiteoriamaisesti niin että kun lukee vartin ja teksti imeekin mukaansa, sitä havahtuukin tunnin päästä kuin muista maailmoista.

Eli: laita kaikki sivuun nyt ja lue 15min. Maailma odottaa kyllä, internet ei koskaan nuku, TV:stä tulee edelleen ne samat ohjelmat tai niiden uusinnat. Joy Of Missing Out! Tiedän että tämä on vaikeaa. Olen töissä internetissä eikä FOMO -ilmiöltä voi välttyä. Kokeile silti. Jos 15min on liian helppo, kokeile puoli tuntia.

Teen tätä aina kun on mahdollista. Usein on tilanteita, joissa 15min on ihan ok lukemishetki. Alle sen on vaikea keskittyä mutta jos joku kirja on todella hyvä niin sitä voi ahmia pienemmissäkin pätkissä. Tosi himolukija tietysti lukee milloin tahansa mutta tämä kirjoitus ei ole heille (saatte toki lukea jos haluatte).

Eli, toinen vinkki: älä odota sopivaa maailman asentoa sillä sitä ei KOSKAAN tule vaan lue NYT 15min.

Tähän asti on ollut suhteellisen helppoa. Kun on hyvä syy, aika kyllä löytyy. Entäs ne kirjat?

Mistä löytää kirjoja?

Tekisi mieli lukea jotain mutta mitä!? Tämä on ehkä mielestäni yksi vaikeimmista kohdista tässä koko asiassa. Kirjoja on hirveästi ja koko ajan tulee lisää. Pitäisikö lukea jonkun kustantamon uutuslistalta jotain vai joku siltä listalta jota Patti Smith suositteli vai olisiko Helmetin lukuhaaste oikea paikka aloittaa tai ehkä jos ottaisi jonkun klassikon tai sitten sen, joka jäi pari vuotta sitten kesken tai se jota työkaveri kehui joskus humalapäissään. Valinnat suorastaan  halvaannuttavat!

Ei ole oikeastaan mitään sellaista ”nämä kaikkien pitäisi lukea” -listaa, paitsi tietysti sellaisia on tehty lukuisia, tämän kaltaisiin blogeihin. Mutta tarkoitan että niillä ei ole mitään merkitystä. Kaikki kirjalistaukset ovat persoonattomia tai ne ovat tärkeitä vain listan tekijöille. Kirja on henkilökohtainen matka, joka tehdään kirjoittajan, kirjan ja lukijan välillä. Sitä on vaikea siirtää sellaisenaan toiselle, ja siksi varsinkin nopeasti kyhätyt suosituslistat usein ottavat enemmän kuin antavat. Mitä sitten jos Bill Gatesin mielestä kaikkien pitäisi lukea Teurastamo 5? (en tiedä suositteleeko hän tuota oikeasti mutta voisin kuvitella sillä hän on viisas henkilöt ja lähes kaikki viisaat henkilöt arvostavat Vonnegutia).

Tämän takia pitää taas kysellä itseltään vaikeita kysymyksiä, kuten se MIKSI. Nyt: mikä sinua oikeasti kiinnostaa juuri nyt?

Kiinnostaako joku aihe? Entä joku ihminen? Onko joku maailman tapahtuma puhutellut viime aikoina? Mitä jännää tapahtuu henkilökohtaisessa elämässä? Jos mitään ei tapahdu, kiinnostaako se? Mikä oli kiinnostavaa nuorena? Entä ensimmäisen vakavan sairastumisen jälkeen? Oliko joku kuollut sukulainen tosi tärkeä hahmo? Millaisessa maailmassa hän kasvoi? Kinnostaako vain irtiotto arjesta? Kuinka kauas? Oliko joku elokuva todella hyvä? Sanoiko joku ihminen jostain jotain mielenkiintoista?

Jos on muuten sellainen olo että yhtään mikään ei kiinnosta niin suosittelen lukemaan sellaisen venäläisen klassikon kuin Oblomov, jonka päähenkilö makailee sängyssä ja harkitsee jonkun asian aloittamisen suunnittelemista ehkä huomenna. Surullinen mutta hienosti kirjoitettu tarina.

Näiden kysymysten kautta voi löytyä joku juttu, joka innostaa jollain tasolla. Sen ei tarvitse olla kiva tai hauska tai edes miellyttävä asia, tärkeintä on että se puhuttelee ja koskettaa itsessään.

Hakeudu kirjojen luokse

Kun löydät jonkun teeman, iske siihen kiinni kuin nälkäinen eläin. Selvitä taustoja, kysele kaverilta, katso wikipediasta. Katso onko joku kirjoittanut aiheesta kirjan. Ehkä niitä on useita. Mene kirjastoon. Kysy suosituksia sen aiheen kirjoista. Kirjastoihmisten työtä on auttaa etsimään kirjoja, ilman myyntipaineita. Käytä heidän asiantuntemustaan. Pyydä antamaan vain yksi tai kolme parasta aiheeseesi liittyen, jollain kriteerillä. Ota se mikä vaistomaisesti tuntuu hyvältä ja yritä lukea se.

Samalla kun olet kirjastossa, kysy kirjastoihmiseltä kirjavinkkiä. En tiedä suostuvatko kaikki kylmiltään vinkkaukseen  (se tarkoittaa että hän kyselee vähän että mikä sinua kiinnostaa ja sitten suosittelee sen perusteella jotain) mutta kannattaa kokeilla onneaan.

Näiden kahden eri menetelmän, eli aiheen kautta kaivamisen tai henkilökohtaisen suosituksen kautta olen itse löytänyt kiinnostavimpia kirjoja. Näiden lisäksi ”suoritan” joskus myös erilaisia lukuhaasteita.

Kun kirjoja on lukenut muutamia, alkaa huomata että ne ovat yleensä täynnä viittauksia toisiin kirjoihin, joko suoraan mainittuina tai sitten piilossa viitaten. Vähän riippuu, tietokirjoissa on toki ihan lähdeluettelot mutta romaaneissa usein ratsastetaan jättiläisten olkapäillä, kuten sanonta kuuluu. Esim. jos kauhu innostaa niin aika äkkiä huomaa että sekä Stephen King että Clive Barker ovat rakentaneet juttunsa Edgar Allan Poen ja H.P.Lovecraftin luomien visioiden päälle, ja nämä puolestaan edellisten tekijöiden. Eli kirjat johdattavat kyllä itsekseenkin uusien äärelle, kun ensin pääsee alkuun. Ja alku on se vaikein osuus.

Kun olet löytänyt kirjan tai pari, aloita lukeminen 15min sessioilla. Joskus kirja aukeaa heti, joskus pitää jaksaa jonkun verran tahkota, joskus taas ei lähde ollenkaan. Jätän itse kylmästi kesken jos ei jonkun ajan yrittämisen jälkeen kosketa millään tavalla.

Varsinkin jos aloitat aika puhtaalta pöydältä tai pitkän tauon jälkeen, suosittelen etsimään tietoisesti hyviä lukukokemuksia, eli sellaisia, jotka vievät suhteellisen nopeasti sinne minne pitää mennä. Ihan turha hakata päätä seinään koska kukaan ei tule antamaan sisupalkintoja ikävien kirjojen kahlaamisen vuoksi. Sellaista voi sitten hakea erikseen jos myöhemmin ottaa pakkomielteekseen vaikka jonkun tietyn teeman haasteen takia.

Eli tiivistys: kaiva kiinnostavan aiheen ympäriltä ja suosituksen kautta pari kirjaa vaikka väkisin ja vie ne kotiin. Anna niille mahdollisuus mutta älä hakkaa päätä seinään.

Sosiaalinen lukeminen

Tykkään itse tehdä lukemisesta sosiaalisen tapahtuman. En tarkoita sitä että joka ikisen sivun kohdalta kerron siitä koko maailmalle vaan sitä että kerron aina tilaisuuden tullen mitä olen lukenut ja miksi se oli kiinnostavaa. Yritän aina tilaisuuden tullen kysellä muilta kirjoja lukevilta lukuvinkkejä, joko livenä tai internetin välityksellä. Jos joku on lukenut saman kirjan, yritän vertailla kokemuksia. Goodreads -palvelusta näkee muiden arvostelujen kautta usein lisää vinkkejä. Olisin mielelläni mukana lukupiireissä yms. mutta sellainen vaatii taas ihan eri tason organisointia ja ajankäyttöä.

En kirjoittanut tätä kohtaa vinkkimuotoon koska kaikkia ei kiinnosta yhdistää sosialisointia lukemiseen. Itse saan sillä tavalla paljon enemmän vielä irti lukemisesta.

Yhteenveto

  1. Mieti miksi haluat lukea?
  2. Raivaa aikaa 15 minuuttia kerrallaan
  3. Mieti mikä aihe kiinnostaa juuri nyt?
  4. Etsi aiheeseen liittyviä kirjoja keinolla millä hyvänsä
  5. Keneltä voisit kysyä suosituksia? Kysy nyt!
  6. Etsi muita lukijoita ja keskustele kirjoista
  7. Palaa takaisin kohtaan 3

Tässä siis paljastettuna nyt käyttämäni menetelmä. Oleellisin asia on lukea sellaisia kirjoja, jotka ihan oikeasti kiinnnostavat. Suosittelen olemaan itselleen armollinen (en ole itselleni armollinen mutta sitä on helppo suositella muille) määrien ja muiden suhteen, tärkeintä on se antaako lukeminen jotain sinulle vai ei. Anna sille mahdollisuus!

Jos tykkäsit tekstistä, jaa se mielellään eteenpäin vaikka jollekin jolle siitä voisi olla hyötyä. Jos jotain ajatuksia heräsi, kommentoi tai laita viestiä jotain kautta. Toivottavasti pääset jonkun koskettavan lukukokemuksen äärelle!

Jos haluat saada aiheeseen liittyen silloin tällöin sähköpostia, tilaa uutiskirje tästä linkistä. Ei roskapostia.

https://www.facebook.com/IsoMieli/
https://www.instagram.com/isomieli/
https://twitter.com/isomieli

IIRIS vei matkalle ihmisyyden ytimeen

IIRIS oli pysäyttävä kokemus monellakin eri tasolla, joita yritän tässä jotenkin hieman avata. Kyseessä on siis improvisatorinen nykysirkusteos, joka oli tänään 5.5. ja on nähtävissä vielä huomenna 6.5. Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Kirjoittelin näkemästäni demosta aiemmin.

Demon perusteella odotin jotain ja koska olin selaillut Eliotin runoa (teoksen pohjalla) ja nähnyt trailerivideon, olivat odotukset tietynlaiset, mutta sain kokea jotain ihan muuta. Voimakastunnelmainen musiikki, intensiivisesti toteutettu liike isolla porukalla (17 sirkustaitelijaa) ja Verkatehtaan pimeys veivät jonnekin tosi syvälle. Esityksen jälkeen olo oli aika lailla hakattu. Ja en tarkoita tätä negatiivisena arvosteluna vaan koska tunneskaala oli hurja niin se vei mehut. Lyhyessä ajassa koin pelkoa, vihaa, iloa ja surua.

Kiinnostavaa oli miten monella tasolla teos kosketti eri kohtauksissaan. Sain kiinni ehkä runon apokalyptisestä fiiliksestä, toisaalta tämän päivän ajankuvasta mutta ennen kaikkea koin monta henkilökohtaista kolahdusta. En halua spoilata enkä toisaalta edes keskustella ”tempuista” tai yksittäisistä liikkeistä. Sen sijaan, muutamia välähdyksenomaisia mielikuvia/tunnelmia, joita teos herätti:

Tarve keskustella ja kohdata toinen ilman monikerroksisen ironian sävyttämää kyynisyyttä.

Kipeä kaipuu tehdä yhdessä muiden kanssa jotain merkittävää mutta kyvyttömyys pyytää apua, ja loppujen lopuksi yksinäinen pyristely yksinäiseen kuolemaan asti.

Kaoottinen ympäristö, paljon ihmisiä, paljon meteliä, välkkyviä valoja, ehkä ruuhkainen suurkaupungin keskusta. Kukaan ei vahingossakaan katso silmiin tai ainakaan hymyile, jokainen puuhailee keskittyen itseensä ja omaan projektiinsa unohtaen muut.

Suorittamiseen väsähtäneiden ihmisten yhteinen pieni leikinomainen hetki, joka laajenee yhteistyöksi tärkeän asian eteen ja oikeasti läheisyydeksi ja uskallukseksi ottaa ehkä ensimmäistä kertaa tukea muista ihmisistä.

Kokemus siitä kun löytää ihmisen, johon voi luottaa täysin ja joka kuuntelee ja yrittää tosissaan ymmärtää mitä kerrottavaa itsellä on.

Yhdessä rakennettu tärkeä paikka, joka tuntuu liian pieneltä ja ahtaalta, tekee mieli työntää toiset väkivalloin pois jotta saisi pitää kaiken itsellään. 

Nämä eivät siis olleet missään järjestyksessä, ovat vain yksi monesta mahdollisesta näkökulmasta ja eivät tee oikeutta kokonaisuudelle. Mielestäni tässä oltiin todella monen ihmisyyden ytimessä olevan ristiriitaisen asian kanssa tekemisissä hienosti tulkittuna, ilman alleviivausta ja ilman ironiaa. Kehotankin menemään katsomaan teoksen huomenna 6.5. kun se vielä on mahdollista.

Tuolta lisätietoja teoksesta:

https://www.verkatehdas.fi/tapahtumat/504

(disclaimer: sain itse tapahtumaan kutsuvieraslipun mutta ilman velvoitetta kirjoittaa aiheesta. Kirjoitan koska haluan.)