Taide tulkkina, pelastusrenkaana, karttana ja hengitysilmana

Olisin vähemmän olemassa ilman taidetta.

Yritän sanoa, ja nimenomaan yritän, että tarvitsen kirjoja, musiikkia, maalauksia, kuvia, esittävää taidetta ja tekotaidetta asettamaan itseni tähän maailmaan.

Turhaudun usein sillä jonkun oman ajatuksen kommunikoiminen toiselle on äärettömän vaikeaa. Tätä postaustakin hahmottelin mielessäni etukäteen, en lauseina vaan jonkinlaisina visuaalisina ideoina, joita en osaa välittää niin tarkasti kuin haluaisin. Siksi luen kirjoja, koska on ihmisiä, jotka osaavat kuvata ajatuksia niin että voin huomata ”juuri noin haluaisin sanoa!”.

Ilman Pieter Bruegelin Triumph Of Death -maalausta tai Hieronymus Boschin Garden Of Earthly Delightsia olisi vaikea näyttää millaista ihmisen elämä on. Niissä se on aika suoraan kuvattuna, niin monipuolisesti ja tarkasti, ilman ironiaa, sarkasmia tai muuta etäännyttävää. Jos kaiken sen yrittäisi kirjoittaa niin saisi kirjoittaa koko ikänsä. Toki, Don Delillo osasti kuvata kirjassaan Alamaailma hienosti sen mistä Bruegelin maalauksessa on kyse, enkä ilman tuon kirjan lukemista olisi koskaan nähnyt kuvassa muuta kuin 500 vuotta vanhan blackmetal -levynkannen.

En tiedä millaista olisi, jos en olisi niin onnekas että voin lainata kirjoja kirjastosta ja lukea niitä, tai selailla Instagramista Classical Art Memes -tiliä ja löytää aina vaan uusia maalauksia, joissa tilanteet on kuvattu tarkasti. Elämä olisi harmaampaa ja vajaata. Ja vähemmän sosiaalista.

Olen aina ollut ”se tyyppi”, joka tarvitsee jonkun tekosyyn nähdäkseen muita ihmisiä. Joku juttu. Juttuna toimii hyvin vaikka elokuva tai näyttely tai keikka tai levy tai varsinkin yhä useammin kirja. On jotain, mistä jutella. Ja kun ei osaa sanoa mitä haluaisi, niin voi sanoa ”niinkuin tuo tunnelma tuossa biisissä” tai ”kuin tuo henkilö tuossa kirjassa”. Usein, melkein aina, tai oikeastaan aina, omat kommunikointikeinot jäävät taiteen tekijöiden ilmaisun jalkoihin. Nyt saan käyttää heitä siinä että voin ymmärtää mitä itse ajattelen ja osin kommunikoida sitä muillekin.

Taide tuo minulle muiden kokemukset lähemmäksi. En ole suinkaan ainoa, jolle itsensä läpikotainen ilmaisu on vaikeaa, vaikka tietysti usein ajattelen että minulle se on erityisen vaikeaa. Kun meillä on yhteinen ”juttu”, niin on myös yhteys ainakin hetken. Jotenkin teoretisoin että ainahan me olemme lopulta yksin, ja moni yritys päästä lähelle on tuomittu epäonnistumaan, koska ei ole taitoa tai uskallusta kertoa mitä haluaisi. mutta taide antaa kuitenkin jotain tarttumapintaa kaikkeen siihen mikä jää muuten rivien väliin.

Nämä kuulostavat itsestäänselviltä jutuilta mutta minulle ne eivät ole sitä. En ole ”taideperheestä” tai koulutettu alalle, enkä ”tiedä” siitä mitään. Olen vain pikkuhiljaa alkanut tajuta miten tärkeää tämä kaikki minulle on, oikeastaan otsikon mukaisesti taide on jotain sellaista, mitä ilman en pystyisi elämään. Tai toki pystyisin, sitähän selviää vaikka mistä mutta en missään nimessä haluaisi.

Haluaisin osata ilmaista itseäni yhtä hyvin kuin kirjailija, jolloin se mitä lähtee ulos voisi olla tulkkina jollekin. Helposti käy niin että se idea, mikä päässä on, ei pääse koskaan näppikselle asti, vaan jotenkin laimentuu ja heikentyy ja joskus kokonaan katoaa ennen kuin se siirtyy minnekään näkyville. En tiedä onko muilla tällaista. Onneksi on muiden tekstejä, joista voi löytyä samaistumiskohteita.

Jos minulta kysyttäisiin mitä taide on niin sanoisin että se on kaikkea sitä, minkä joku toinen on tehnyt, mikä auttaa heijastelemaan itseä ja löytämään omia ääriviivoja tässä kummallisessa maailmassa, jotain mikä saa katsomaan asioita toisesta näkökulmasta, menemään toisen pään sisään ihmettelemään sieltä löytyviä kokemuksia, ja joka voi viedä sellaisiin paikkoihin, joihin ei muuten pääsisi. Ei ole väliä ymmärtääkö sitä, sillä mitä täällä nyt yleensäkään voi ymmärtää.

Tästä kulmasta katsottuna kaikenlainen luokittelu alempaan, ylempään, moderniin, vaikeaan, helppoon, viihteeseen tai mihin tahansa keinotekoiseen lokeroon, tuntuu oikeastaan turhalta. Pääasia on että taidetta lähestyy ja kokeilee ja katsoo mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään.

Osaisinpa näyttää sen mitä ajattelin kun mietin tämän kirjoittamista. Ehkä siellä on osa siitä mitä halusin sanoa, vaikea sanoa. Lukija kuitenkin tulkitsee tavallaan. Kiitos jos luit!

Loppuun Fugazin Blueprint, koska se puhuttelee juuri nyt kovasti jostain syystä.

I’m not playing with you
I clean forgot how to play
But you can still come around
In fact I invite you down
Maybe together
We can wipe that smile off your face
’Cause what a difference
What a difference
What a difference
A little difference would make

We’ll draw a blueprint
It must be easy
It’s just a matter
Of knowing when to say no or yes
Frustrating, frustrating
Always waiting for the bigger axe to fall
A patient game I can’t find my way to play
Find my way to play
Not knowing
Never mind what’s been selling
It’s what you’re buying
And receiving

Mainokset

Kulttuuri: tehokas kuluttaminen tappaa nautinnon?

Jossain tuolla netissä on taas ollut keskustelua siitä että ”jos tekee jotain tavoitteellisesti ja kirjaa tekemisensä ylös niin tarkoittaako se sitä että nyt pitää kilpailla ja olla vakavan tavoitteellinen?”

Yksi esimerkki tällaisesta keskustelusta oli se kun Henriika Tulivirta jakoi perinteisen median haastattelussa aikeensa lukea 365 kirjaa vuodessa. Kun tämä artikkeli linkitettiin sosiaalisessa mediassa olevaan kirjalliseen keskusteluryhmään, siellä tuli mm. sellaista kommenttia että ei nyt sentään noin voi tehdä ja että noin suuressa numerossa on jotain väärää, vaikkei oikein ehkä ihan selvää ollut että mitä se väärä on.

Sitten taas on sitä että kun joku kertoo että ”olen käynyt katsomassa 77 teatteriesitystä tänä vuonna” niin joku toinen saattaa tuumata siitä että no eihän tuosta nyt voi nauttia kun koko ajan pitää olla katsomassa ja laskemassa. Tai sama voisi koskea elokuvia tai mitä tahansa. Ytimessä on se että jos siinä on numero niin siinä on jotain epäilyttävää.

Johtuuko se siitä että taiteen tai kulttuuriin olisi tarkoitus jonkun näkemyksen mukaan puhutella ihmistä nimenomaan jostain sieltä, missä sellaiset maalliset asiat kuin numerot ja listat eivät enää ole relevantteja? Taide koskettaa sielua tai jotain sen kaltaista mystistä, minne ei excel koskaan pääse?

Ajattelen jotenkin niin tästä koko aiheesta että ulkopuolelta on hirveän vaikea sanoa yhtään mitään toisen ihmisen kokemuksesta tai kulttuurin nauttimisen syvyydestä. Joku voi olla pinnalta katsoen tosi sielukkaan oloinen katsoessaan elokuvaa mutta sisäisesti kelailu voi olla vaikkapa työpaikan tulehtuneen ilmapiirin analysoinnissa. Joku taas voi listata kaikki lukemansa kirjat, järjestellä niitä kirjoittajan omien lempikirjojen mukaiseen aakkosjärjestykseen ja jakaa tilastoja somessa mutta silti kokea niin voimakkaasti jokaisen lukemansa kirjan maailman että ei pysty lukemisen jälkeen pariin päivään keskustelemaan kenenkään ns. reaalimaailman ihmisen kanssa.

Varmaan oikeasti se menee tuolla jossain välissä, se nautinnon ja syventymisen määrä ja laatu? Ehkä se, että nyt on bisnespiireissä keksitty että kirjojen lukeminen lisää empatiaa, on johtanut siihen että sieltä maailmasta tutut termit tuodaan osaksi tätäkin areenaa. Empatiahan on sitä tulevaisuuden kilpailukykyä, josta kohta kilpaillaan verissä päin. Tulee varmasti empatiaindeksi, joka näkyy mobiililaitteessa livenä. Ja toki myös tavoitteellisen urheilun maailmasta tulee vaikutteita. On listoja ja haasteita ja netissä lukee että supermiljonääri Bill Gateskin lukee 50 kirjaa vuodessa vaikka on kiireinen. Ja aina voi vaikka kuunnella äänikirjoja 3-kertaisella nopeudella samalla kun juoksee maratonia ja tekee WOD:ia.

Omalla kohdalla mittaaminen on sellaista että laitan kaikki lukemani kirjat Goodreadsiin ja se tekee tilastot mun puolesta. Sieltä näkee vaikka kaikkien luettujen kirjojen ilmestymisvuodet ja sivumäärät mitä on vuoden aikana tullut luettua. Jos katson vaikka viime vuoden kirjalistaa (126 kpl, miettikää mikä empatian määrä on ladattuna jonnekin sisääni!) niin muistan sieltä paljon sellaisia, joita luin ajatukset jossain ihan muualla hätäisesti, ja sellaisia, joita lukiessani muuta maailmaa ei ollut olemassakaan. Joskus ja useinkin itse asiassa tämä olotila vaihtelee jopa sivulta toiselle, riippuen mitä tässä maallisessa maailmassa on samaan aikaan menossa.

Lisävärinsä tähän keskusteluun antaa niin sanottu toiminnallinen/välineellinen kulttuurinkulutus. Eli siis se sellainen toiminta, jossa kulttuurimuodon ei ole tarkoituskaan ainakaan ensisijaisesti tuottaa sielulle (tai vastaavalle) yhtään mitään vaan sen on tarkoitus rentouttaa, palauttaa, tehostaa ajatuksia tai jotain muuta vastaavaa ikäänkuin terveydellistä. Silloinhan taide taas alistetaan fyysiselle olemassaololle, jonka tarkoitus on tavallaan kuitenkin kapeasti katsottuna tehdä ihmisestä tehokas kuluttaja ja/tai työntekijä.

En sitten tiedä mikä on se oikea tapa olla taiteen kanssa tekemisissä? Olen itse sitä mielestäni liian vähän joka tapauksessa (muiden kuin kirjojen osalta) ja ei haittaisi yhtään jos pääsisi enemmän kokemaan vaikka esittävää taidetta, ja jopa niin että ei sitten tekisi mitään blogiraporttia, joka vääjäämättä survoo esityksen ankeaan formaattiin ja latistaa sen yhdeksi kulutettavaksi (inhoan sitä kun puhutaan sisällön kuluttamisesta) sisältökökkäreeksi. Tykkään kuitenkin keskustella tästä aiheesta, sillä tavoitteellisuus ja tavoittelemattomuus on aina kiinnostavaa ja se mitä kaikkea se herättää.

Mitä mieltä sinä olet aiheesta?