Nykysirkuksen valokeila laajensi mieltä: Valomatka

Valomatka on vaikuttava yhdistelmä varjoteatteria ja nykysirkusta, joka onnistui viemään keskittymisen hienosta teknisestä tekemisestä kiinnostavaan tarinaan.

Lukijan opas: tässä tekstissä on muutama eri kulma Valomatka -nimiseen teokseen, jonka kävin katsomassa Cirkolla 16.9.2017. Ne on eroteltu väliotsikoilla eli jos kiinnostaa vain joku tietty niin voit kätevästi skrollata suoraan oikeaan kohtaan. Kaikki aiheeseen liittyvät linkit ovat tekstin lopussa.

Näkökulmia ovat: faktat, välitön kokemus, kommunikoinnin haasteet, nykysirkuksen rooli, kulttuuribloggauksen mahdottomuus.

Faktat

Cirkon sivuilla lukee näin: ”Nykysirkusta ja varjoteatteria yhdistävä VALOMATKA paljastaa valon ja varjon salaisuudet tavalla, jota ei ennen ole nähty! ” 

Kyseessä on ”seinä”, jonka edessä ja takana sirkustaiteilija esiintyy, ja johon heijastuu hänen varjonsa. Sen lisäksi seinällä on animaatio, joka toimii tarinan kiinteänä osana. Esiintyjän toiminta on synkassa animaation kanssa, ja vaaran tunne tulee siitä että mitä jos esiintyjä ei olisikaan ajoissa?

Kokonaisuus toimii kuitenkin saumattomasti yhteen. Musiikki, äänet muutenkin, animaatio sekä liike vain etenevät ja muodostuu ehjä tarina.

Välitön kokemus

Tiesin ennakkovideoiden (muistaakseni Cirkon FB-sivuilla näkemieni siis) perusteella hieman mitä odottaa, ja menin saliin keskittyen aluksi siihen että miten koko juttu on mahdettu toteuttaa. Huomasin alussa keskittyväni ihan liikaa kaikenlaisiin yksityiskohtiin, kuten vaikka erilaisiin heijastuksiin ja varjon terävyyteen, kunnes tarina imaisi mukaansa.

Olin todella utelias tietämään miten se etenee, vaikka alussa oli jopa hieman vaikeuksia hahmottaa mitä tapahtuu, ehkä juuri sen takia että keskityin epäolennaisuuksiin. Ajattelin että vaikka en sinänsä nykysirkuksesta tiedäkään paljoa, niin ehkä kuitenkin jo nyt sen verran että alan olla vaarallisilla vesillä: samoin kuin alkaa soittaa jotain soitinta, eikä enää kuule musiikkia vaan analysoi ja vertailee kaikkea jatkuvasti.

Yhdessä kohdassa huomasin suuttuvani tarinalle tai päähenkilölle, jätin tosin huutamatta ääneen mutta tavallaan olisin halunnut. En halua spoilata tarinaa mutta kuitenkin tietyssä kohdassa huomasin epäileväni päähenkilön motiiveja tosi paljon. Mitä loppujen lopuksi tiesin hänestä? Kuitenkin taas seuraava kohtaus toi uutta näkökulmaa ja iski helpotus.

Kun esitys loppui, ensimmäinen  reaktioni oli: tässäkö tämä oli, näinkö nopeasti tämä loppui? Olisin halunnut tietää lisää, kuten mitä päähenkilö tekisi seuraavaksi tai mitä hän yleensäkään oli alunperin tavoitellut? Sekin tosiaan vaivasi etten täysin tiennyt oliko hän ns. hyvä vai paha vai kenties naiivin hyväntahtoinen mutta joskus sen takia vahingossa epämiellyttäviä tilanteita aikaansaava. Lisäksi jäi mietityttämään että miten päähenkilön ”kaverille” lopulta kävi? Tuliko yhteistä matkaa vielä lisää vai jäikö tuttavuus lyhyeen?

Kokemus oli siis oikeastaan aika hämmentävä! Aluksi ajattelin että en varmastikaan saa tästä mitään ”paperille” mutta tässä sitä ollaan, junamatkalla poispäin heräsi vaikka mitä ajatuksia lisää. Pidin siitä että tarina jäi vaivaamaan sen pintakerroksen alta. Pidin myös siitä miten paljon vaivaa on varmasti täytynyt työryhmän nähdä että yleensä tuollainen kokemus voidaan rakentaa: jokainen esiintyjän liike piti olla synkassa animaation ja äänien kanssa.

Ihailin sitä että mahdottomalta kuulostava juttu oli saatu toimimaan näennäisen vaivattomasti. Miten hienoa on että on ihmisiä, jotka pystyvät ensinnäkin edes kuvittelemaan että näin voisi tehdä ja sitten vielä tekevät sen!

Kommunikoinnin haasteet

Jostain syystä jäin miettimään esityksen jälkeen sitä miten vaikeaa kommunikaatio ihmisten välillä on. Tässä tapauksessa se oli hyvin korostunutta, koska päähenkilö oli mykkä ja suurimmaksi osaksi esiintyi vain varjonsa kautta, eli ainoastaan kaksiulotteinen kehonkieli oli keinona viestiä asioita.

Tuollaisessa tilanteessa korostuu se, miten paljon on tietoinen siitä mitä viestii kehon liikkeillä, katseen suunnalla, rytmillä, nopeudella, lähestymisellä ja välttämisellä. Tähän vielä lisähaasteena kahden varjohenkilön keskinäinen kommunikointi, tai sitten heidän kommunikointinsa yleisölle.

Väärinkäsitysten mahdollisuus on valtava! Ja, vielä tämän lisäksi otetaan päälle animaatio, joka kuljetti isoa tarinaa.

Normaalissa arjen kommunikoinnissa tulee heiteltyä sanoja ja eleitä aika huolimattomasti, koska voi laskea sen varaan (mikä on usein virhe) että toinen varmaankin osaa tulkita kontekstin, äänenpainon, liikkeen/asennon ja sanojen sekaisesta yhdistelmästä sen mitä itse haluaakin kertoa. Ja niin usein se menee pieleen. Mitäs sitten kun vähennetään keinoja radikaalisti? Jos otetaan kaksi ihmistä, joilla on ihan eri kokemustaustat ja eri kieli, väärinkäsitysten todennäköisyys kasvaa jatkuvasti.

Samahan se itse asiassa on tässä kirjoittaessa. Kaikki sanat, lausejärjestykset, se mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta, on periaatteessa kommunikointia ja tietoisia valintoja. Minulla on tässä ideoita, joita toivoisin välittäväni mutta en voi ollenkaan tietää mitä lukijalle välittyy. Tuotan tekstiä aika nopeasti enkä osaa analysoida sitä niin hyvin kuin vaikka varjoteatteria tekevä liikkeen ammattilainen osaa analysoida liikettä, jolla viestii ja jossa jokaisella pään asennolla ja käsien liikeen dynamiikalla on iso merkitys viestin ymmärtämisen kannalta. Luotan, ehkä liikaakin, siihen että lukija on kärsivällinen ja ehkä myös oletan että hänellä (siis sinulla, joka luet tätä) on jonkinlainen konteksti siihen mitä tässä lukee. Vaikka voin olla ihan täysin väärässäkin.

Toisin sanoen: aikomus voi olla mitä tahansa mutta jos ei ole tahtoa ja sen lisäksi taitoa käyttää niitä kommunikointikeinoja, mitä saatavilla on, tuloksena on todenäköisesti väärinkäsitys tai katastrofi.

Lisävaikeutena tässä on vielä erilaiset odotukset, mitä tilanteisiin tullessa voi olla. Esim. se klassinen että mitä jos tuleekin katsomaan tällaista nykysirkusesitystä odottaen perinteistä sirkusta? Ja siitä seuraavaan aiheeseen…

Nykysirkuksen rooli

Ei tarvitse pelätä, en lähde tässä miettimään mitään nykysirkuksen asemaa taidekentässä, lähinnä koska minulla ei ole siihen tarpeeksi tietoa eikä myöskään ehkä kiinnostusta. Se, mitä itse olen saanut nykysirkukselta jo nyt näiden muutamien näkemieni teosten kautta on ennen kaikkea näkökulman laajentaminen siitä mitä esittävä taide yleensä voi olla tai mitä kaikkea siltä voi odottaa.

Nytkin esimerkiksi näin teatteria, varjoteatteria, tanssia, ilma-akrobatiaa, animaatiota ja yleisön ja esittäjän suhteen rikkomista (jolle on joku oma termi mutten tiedä sitä). Mitä siis olin katsomassa? Miten luokittelisin kokemuksen? Pitäisikö edes luokitella?

Olin kokemassa jotain uutta, jossa oli tunnistettavia osia vanhasta mutta pidän erityisesti siitä että tekemistä venytetään yli erilaisten vanhanaikaisten rajojen. Tämä on juuri sitä, mitä toivoisin että Iso Mieli voisi joskus antaa, jonkinlaisen kurkistuksen kohti uutta mutta kuitenkin niin että se on siedettävää ja hahmotettavaa, ei väkivaltaista. Sellaista, että heräisi ehkä uteliaisuus tutkia aihetta syvemmältä tai rohkaistua kokemaan lisää.

Nykysirkuksen rooli on minulle siis jonkinlainen lempeällä tavalla kapinallinen suunnannäyttäjä, sellainen joka ottaa kädestä ja vie uusiin hienoihin maailmoihin näennäisen vaivattomasti, ja vieläpä tekee sen niin että kokemukset jäävät ihon alle pitkäksi aikaa. Kuten nyt Valomatkan kanssa kävi.

Kulttuuribloggauksen mahdottomuus

Mitä tällaisella tekstillä voi saada aikaan? Kenelle tämä oikeastaan on tarkoitettu? Olisiko pitänyt kirjoittaa vain päiväkirjamainen kokemusmatka? En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin. Jos kritiikin roolia on joskus vaikea hahmottaa, vaikka kyllä sen toki jollain lailla tajuan, tällaisen fiilistelyn roolia aiheen ympäriltä on vieläkin vaikeampi.

Toki on tärkeää ja hienoa että mainosten ja tiedotteiden lisäksi on mahdollisuus kurkata jonkun henkilön ”näin nämä asiat koetaan” -maailmaan liittyen johonkin esitykseen tai teokseen. Mutta tässä on väistämättä kyse jostain hyvin rajatusta näkökulmasta aiheeseen.

Kirjoitan tämän tekstin ehkä sillä kulmalla että haluan kertoa teoksen tekijöille että sain kokemuksesta asioita irti.  Kirjoitan myös sellaisille ihmisille, jotka miettivät ehkä että ”pitäisikö mennä katsomaan nykysirkusta” haluaisin kertoa miten monipuolista se voi olla ja toivon että joku innostuu joskus kokeilemaan. Toivoisin että yhä useampi löytäisi näitä esityksiä ja ajautuisi sitä kautta pohdiskelemaan juttuja ja yksinkertaisesti nauttimaan taitavasti tehdyistä esityksistä. Kirjoitan myös itselleni koska tämä itse asiassa sekä syventää kokemusta että kasaa hajanaisia ajatuksia siihen liittyen. Prosessointi jatkuu vielä pitkään!

Olisikohan tämä tällä kertaa tässä? Kiitos paljon lukemisesta! Kerro ihmeessä kommenteissa jos heräsi jotain mietteitä ja laita teksti jakoon, jos tykkäsit siitä 🙂

Tietoa Valomatkasta Cirkon sivuilla:
http://www.cirko.fi/ohjelma/valomatka

Video tapahtumasivulla:
https://www.facebook.com/events/1376933545717445/permalink/1439437162800416/?action_history=null

Iso Mieli – internetissä:

Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter

Mainokset

Iho, keho ja mieli – fyysisyysteeman välitiivistys ja kiitos

Tällä postauksella haluan kiittää ensimmäisiä kanssani yhteisiä juttuja tekemään lähteneitä ihmisiä. Olette rohkeita, ennakkoluulottomia ja muutenkin hienoja ihmisiä! ISO KIITOS!

Idea oli siis viime syksynä lähteä tutkimaan fyysisyyttä ja sen suhdetta taiteeseen ja muuhunkin olemiseen. Teimme vieraiden kanssa mm. podcastia, ilma-akrobatiaa, tatuointia ja meditaatiota.

Alla kuvia ja linkkejä juttuihin. Tutustu ja ihmettele!

11.10.2016: Iso Mieli podcast #2 – nojatuolifilosofit pohtivat fyysisyyttä – vieraana Maria Oiva

”Teimme esitystaiteilija, ohjaaja ja nojatuolifilosofi Maria Oivan kanssa Suvilahdessa podcastin aiheesta fyysisyys. Miksi näyttää siltä että tämän päivän stereotyyppinen menestyjä on aina kovakuntoinen? Mihin kehoa yleensä tarvitaan? Onko ruumis kuten loistoauto vai työväline? ”

https://isomieli.fi/2016/10/11/iso-mieli-podcast-2-fyysisyys-vieraana-maria-oiva/

17.10.2016: Fyysisyys, esiintyminen, sirkuskulttuuri ja kipu ilma-akrobaatin silmin

”Sain kunnian haastatella ilma-akrobaatti Salla Hakanpäätä liittyen fyysisyyteen, köysiakrobatiaan, taiteilijan työhön ja sirkuskulttuuriin. Pääsin myös käymään Cirko-keskuksessa olleessa residenssissä seuraamaan treenejä ja kokeilemaan itsekin köyttä.”

https://isomieli.fi/2016/10/17/fyysisyys-esiintyminen-sirkuskulttuuri-ja-kipu-ilma-akrobaatin-silmin/

 

Köyden äärellä

1.11.2016: Millaista on tatuoida tarinoita iholle? – haastattelussa Keke Lindfors

”Haastattelin Hidden Bones Tattoon Keke Lindforsia tatuointien tekemisestä sekä sähköpostilla että livevideolla.” Osa haastattelusta toteutettiin livevideona samalla kun Keke teki työtään haastattelijan iholle.

https://isomieli.fi/2016/11/01/millaista-on-tatuoida-tarinoita-iholle-haastattelussa-keke-lindfors/

 

 

Vakavana mutta tyytyväisenä

17.6.2017: Steniuksen meditaatioseminaari rauhoitti kaoottisen mielen

”Osallistuin 17.6.2017 Jarkko Steniuksen järjestämään meditaatioseminaariin, joka kulki nimellä Meditation for Fighters. Tässä jutussa kokemuksia sieltä ja myös aiheen vierestä.”

https://isomieli.fi/2017/06/17/steniuksen-meditaatioseminaari-rauhoitti-kaoottisen-mielen/

Iso kiitos vielä: Maria Oiva, Salla Hakanpää, Keke Lindfors, Jarkko Stenius!!!

Vaikka tämä ”sarja” on nyt pienellä viiveellä saatu päätökseen, fyysisyys tai keho-mieli-suhde ei ole vielä lähellekään tarpeeksi syvältä kaivettu, ja jatkoa seuraa vielä kesän aikana. Voin luvata että kiinnostavia juttuja on luvassa jatkossakin.

IIRIS vei matkalle ihmisyyden ytimeen

IIRIS oli pysäyttävä kokemus monellakin eri tasolla, joita yritän tässä jotenkin hieman avata. Kyseessä on siis improvisatorinen nykysirkusteos, joka oli tänään 5.5. ja on nähtävissä vielä huomenna 6.5. Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Kirjoittelin näkemästäni demosta aiemmin.

Demon perusteella odotin jotain ja koska olin selaillut Eliotin runoa (teoksen pohjalla) ja nähnyt trailerivideon, olivat odotukset tietynlaiset, mutta sain kokea jotain ihan muuta. Voimakastunnelmainen musiikki, intensiivisesti toteutettu liike isolla porukalla (17 sirkustaitelijaa) ja Verkatehtaan pimeys veivät jonnekin tosi syvälle. Esityksen jälkeen olo oli aika lailla hakattu. Ja en tarkoita tätä negatiivisena arvosteluna vaan koska tunneskaala oli hurja niin se vei mehut. Lyhyessä ajassa koin pelkoa, vihaa, iloa ja surua.

Kiinnostavaa oli miten monella tasolla teos kosketti eri kohtauksissaan. Sain kiinni ehkä runon apokalyptisestä fiiliksestä, toisaalta tämän päivän ajankuvasta mutta ennen kaikkea koin monta henkilökohtaista kolahdusta. En halua spoilata enkä toisaalta edes keskustella ”tempuista” tai yksittäisistä liikkeistä. Sen sijaan, muutamia välähdyksenomaisia mielikuvia/tunnelmia, joita teos herätti:

Tarve keskustella ja kohdata toinen ilman monikerroksisen ironian sävyttämää kyynisyyttä.

Kipeä kaipuu tehdä yhdessä muiden kanssa jotain merkittävää mutta kyvyttömyys pyytää apua, ja loppujen lopuksi yksinäinen pyristely yksinäiseen kuolemaan asti.

Kaoottinen ympäristö, paljon ihmisiä, paljon meteliä, välkkyviä valoja, ehkä ruuhkainen suurkaupungin keskusta. Kukaan ei vahingossakaan katso silmiin tai ainakaan hymyile, jokainen puuhailee keskittyen itseensä ja omaan projektiinsa unohtaen muut.

Suorittamiseen väsähtäneiden ihmisten yhteinen pieni leikinomainen hetki, joka laajenee yhteistyöksi tärkeän asian eteen ja oikeasti läheisyydeksi ja uskallukseksi ottaa ehkä ensimmäistä kertaa tukea muista ihmisistä.

Kokemus siitä kun löytää ihmisen, johon voi luottaa täysin ja joka kuuntelee ja yrittää tosissaan ymmärtää mitä kerrottavaa itsellä on.

Yhdessä rakennettu tärkeä paikka, joka tuntuu liian pieneltä ja ahtaalta, tekee mieli työntää toiset väkivalloin pois jotta saisi pitää kaiken itsellään. 

Nämä eivät siis olleet missään järjestyksessä, ovat vain yksi monesta mahdollisesta näkökulmasta ja eivät tee oikeutta kokonaisuudelle. Mielestäni tässä oltiin todella monen ihmisyyden ytimessä olevan ristiriitaisen asian kanssa tekemisissä hienosti tulkittuna, ilman alleviivausta ja ilman ironiaa. Kehotankin menemään katsomaan teoksen huomenna 6.5. kun se vielä on mahdollista.

Tuolta lisätietoja teoksesta:

https://www.verkatehdas.fi/tapahtumat/504

(disclaimer: sain itse tapahtumaan kutsuvieraslipun mutta ilman velvoitetta kirjoittaa aiheesta. Kirjoitan koska haluan.)

 

Kohtaamattomuus nykysirkuksessa ja yhteiskunnassa #iirisproject

Näin pari viikkoa sitten IIRIS -teoksen demon Cirko-keskuksessa. Kyseessä on improvisatorinen teos, jossa tutkitaan ainakin demon perusteella ihmisten keskinäistä kohtaamista ja kohtaamattomuutta. Itselleni tuli mieleen mm. tällaisia asioita: Millaista on olla esimerkiksi ryhmässä, joka toimii jatkuvasti yhdessä mutta kukaan ei oikeastaan toteuta itseään, koska ryhmän säännöt sanelevat sitä vastaan? Millaista on olla yksin yhteisön keskellä? Tai millaista on jos arki on harmaata ja ainoa innostuksen tunne tulee jostain eskapismista, kuten vaikka Netflix-sarjasta, jonka selittäminen muille ei onnistu koska kukaan muu ei ole nähnyt sitä? Tai miten paljon erilaiset sosiaaliset sopimukset rajoittavat sitä, mitä voimme toisillemme kertoa vaikka kaikille ehkä tulisi parempi olo asioiden jakamisesta? Miten vaikeaa on yleensä kommunikoida ymmärrettävästi missään muodossa?

Ai miten tällaisia mietteitä voi herätä nykysirkusta katsoessa? Niinpä, se kertoo jo jotain. Teos on nähtävillä Hämeenlinnassa 5.5. ja 6.5. Suosittelen!

Lisätietoja tuolla:
https://www.verkatehdas.fi/tapahtumat/504

http://kaikkiiiriksesta.blogspot.fi/

 

Taustaa ja sivuraiteita

Teoksen tausalla on T.S. Eliotin runo The Hollow Men, jota ei kuulemma tarvitse tuntea tai edes olla lukenut etukäteen. Ihan helpottavaa sinänsä, runo on aika monitulkintainen sekin. Se löytyy netistä (tietty) ja sen viimeiset pari lausetta omaavat ilmeisesti jonkinlaisen ennätyksen lainauksissa. Kannattaa katsoa esim. tuon Wikipedia-artikkelin kohta viittaukset musiikissa, elokuvassa yms.

https://en.wikipedia.org/wiki/The_Hollow_Men

Runo on monikerroksinen, ja sen tulkintaa auttamaan on tehty kattavaa analyysia ja listauksia viitteistä, joita Eliot on käyttänyt:

http://aduni.org/~heather/occs/honors/Conclusions.htm

Alla myös samalta sivustolta kohta kohdalta listaa viittauksista, joissa mm. Shakespearen Julius Caesaria ja Danten Jumalaista näytelmää sekä Pimeyden sydän -kirjaa, joka on taas pohjana Apocalypse Now -leffalle. Tuota kautta pääsee siis käsiksi aikamoiseen kulttuuripläjäykseen jos haluaa lähteä kaivamaan.

http://aduni.org/~heather/occs/honors/Poem.htm