Nykysirkuksen valokeila laajensi mieltä: Valomatka

Valomatka on vaikuttava yhdistelmä varjoteatteria ja nykysirkusta, joka onnistui viemään keskittymisen hienosta teknisestä tekemisestä kiinnostavaan tarinaan.

Lukijan opas: tässä tekstissä on muutama eri kulma Valomatka -nimiseen teokseen, jonka kävin katsomassa Cirkolla 16.9.2017. Ne on eroteltu väliotsikoilla eli jos kiinnostaa vain joku tietty niin voit kätevästi skrollata suoraan oikeaan kohtaan. Kaikki aiheeseen liittyvät linkit ovat tekstin lopussa.

Näkökulmia ovat: faktat, välitön kokemus, kommunikoinnin haasteet, nykysirkuksen rooli, kulttuuribloggauksen mahdottomuus.

Faktat

Cirkon sivuilla lukee näin: ”Nykysirkusta ja varjoteatteria yhdistävä VALOMATKA paljastaa valon ja varjon salaisuudet tavalla, jota ei ennen ole nähty! ” 

Kyseessä on ”seinä”, jonka edessä ja takana sirkustaiteilija esiintyy, ja johon heijastuu hänen varjonsa. Sen lisäksi seinällä on animaatio, joka toimii tarinan kiinteänä osana. Esiintyjän toiminta on synkassa animaation kanssa, ja vaaran tunne tulee siitä että mitä jos esiintyjä ei olisikaan ajoissa?

Kokonaisuus toimii kuitenkin saumattomasti yhteen. Musiikki, äänet muutenkin, animaatio sekä liike vain etenevät ja muodostuu ehjä tarina.

Välitön kokemus

Tiesin ennakkovideoiden (muistaakseni Cirkon FB-sivuilla näkemieni siis) perusteella hieman mitä odottaa, ja menin saliin keskittyen aluksi siihen että miten koko juttu on mahdettu toteuttaa. Huomasin alussa keskittyväni ihan liikaa kaikenlaisiin yksityiskohtiin, kuten vaikka erilaisiin heijastuksiin ja varjon terävyyteen, kunnes tarina imaisi mukaansa.

Olin todella utelias tietämään miten se etenee, vaikka alussa oli jopa hieman vaikeuksia hahmottaa mitä tapahtuu, ehkä juuri sen takia että keskityin epäolennaisuuksiin. Ajattelin että vaikka en sinänsä nykysirkuksesta tiedäkään paljoa, niin ehkä kuitenkin jo nyt sen verran että alan olla vaarallisilla vesillä: samoin kuin alkaa soittaa jotain soitinta, eikä enää kuule musiikkia vaan analysoi ja vertailee kaikkea jatkuvasti.

Yhdessä kohdassa huomasin suuttuvani tarinalle tai päähenkilölle, jätin tosin huutamatta ääneen mutta tavallaan olisin halunnut. En halua spoilata tarinaa mutta kuitenkin tietyssä kohdassa huomasin epäileväni päähenkilön motiiveja tosi paljon. Mitä loppujen lopuksi tiesin hänestä? Kuitenkin taas seuraava kohtaus toi uutta näkökulmaa ja iski helpotus.

Kun esitys loppui, ensimmäinen  reaktioni oli: tässäkö tämä oli, näinkö nopeasti tämä loppui? Olisin halunnut tietää lisää, kuten mitä päähenkilö tekisi seuraavaksi tai mitä hän yleensäkään oli alunperin tavoitellut? Sekin tosiaan vaivasi etten täysin tiennyt oliko hän ns. hyvä vai paha vai kenties naiivin hyväntahtoinen mutta joskus sen takia vahingossa epämiellyttäviä tilanteita aikaansaava. Lisäksi jäi mietityttämään että miten päähenkilön ”kaverille” lopulta kävi? Tuliko yhteistä matkaa vielä lisää vai jäikö tuttavuus lyhyeen?

Kokemus oli siis oikeastaan aika hämmentävä! Aluksi ajattelin että en varmastikaan saa tästä mitään ”paperille” mutta tässä sitä ollaan, junamatkalla poispäin heräsi vaikka mitä ajatuksia lisää. Pidin siitä että tarina jäi vaivaamaan sen pintakerroksen alta. Pidin myös siitä miten paljon vaivaa on varmasti täytynyt työryhmän nähdä että yleensä tuollainen kokemus voidaan rakentaa: jokainen esiintyjän liike piti olla synkassa animaation ja äänien kanssa.

Ihailin sitä että mahdottomalta kuulostava juttu oli saatu toimimaan näennäisen vaivattomasti. Miten hienoa on että on ihmisiä, jotka pystyvät ensinnäkin edes kuvittelemaan että näin voisi tehdä ja sitten vielä tekevät sen!

Kommunikoinnin haasteet

Jostain syystä jäin miettimään esityksen jälkeen sitä miten vaikeaa kommunikaatio ihmisten välillä on. Tässä tapauksessa se oli hyvin korostunutta, koska päähenkilö oli mykkä ja suurimmaksi osaksi esiintyi vain varjonsa kautta, eli ainoastaan kaksiulotteinen kehonkieli oli keinona viestiä asioita.

Tuollaisessa tilanteessa korostuu se, miten paljon on tietoinen siitä mitä viestii kehon liikkeillä, katseen suunnalla, rytmillä, nopeudella, lähestymisellä ja välttämisellä. Tähän vielä lisähaasteena kahden varjohenkilön keskinäinen kommunikointi, tai sitten heidän kommunikointinsa yleisölle.

Väärinkäsitysten mahdollisuus on valtava! Ja, vielä tämän lisäksi otetaan päälle animaatio, joka kuljetti isoa tarinaa.

Normaalissa arjen kommunikoinnissa tulee heiteltyä sanoja ja eleitä aika huolimattomasti, koska voi laskea sen varaan (mikä on usein virhe) että toinen varmaankin osaa tulkita kontekstin, äänenpainon, liikkeen/asennon ja sanojen sekaisesta yhdistelmästä sen mitä itse haluaakin kertoa. Ja niin usein se menee pieleen. Mitäs sitten kun vähennetään keinoja radikaalisti? Jos otetaan kaksi ihmistä, joilla on ihan eri kokemustaustat ja eri kieli, väärinkäsitysten todennäköisyys kasvaa jatkuvasti.

Samahan se itse asiassa on tässä kirjoittaessa. Kaikki sanat, lausejärjestykset, se mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta, on periaatteessa kommunikointia ja tietoisia valintoja. Minulla on tässä ideoita, joita toivoisin välittäväni mutta en voi ollenkaan tietää mitä lukijalle välittyy. Tuotan tekstiä aika nopeasti enkä osaa analysoida sitä niin hyvin kuin vaikka varjoteatteria tekevä liikkeen ammattilainen osaa analysoida liikettä, jolla viestii ja jossa jokaisella pään asennolla ja käsien liikeen dynamiikalla on iso merkitys viestin ymmärtämisen kannalta. Luotan, ehkä liikaakin, siihen että lukija on kärsivällinen ja ehkä myös oletan että hänellä (siis sinulla, joka luet tätä) on jonkinlainen konteksti siihen mitä tässä lukee. Vaikka voin olla ihan täysin väärässäkin.

Toisin sanoen: aikomus voi olla mitä tahansa mutta jos ei ole tahtoa ja sen lisäksi taitoa käyttää niitä kommunikointikeinoja, mitä saatavilla on, tuloksena on todenäköisesti väärinkäsitys tai katastrofi.

Lisävaikeutena tässä on vielä erilaiset odotukset, mitä tilanteisiin tullessa voi olla. Esim. se klassinen että mitä jos tuleekin katsomaan tällaista nykysirkusesitystä odottaen perinteistä sirkusta? Ja siitä seuraavaan aiheeseen…

Nykysirkuksen rooli

Ei tarvitse pelätä, en lähde tässä miettimään mitään nykysirkuksen asemaa taidekentässä, lähinnä koska minulla ei ole siihen tarpeeksi tietoa eikä myöskään ehkä kiinnostusta. Se, mitä itse olen saanut nykysirkukselta jo nyt näiden muutamien näkemieni teosten kautta on ennen kaikkea näkökulman laajentaminen siitä mitä esittävä taide yleensä voi olla tai mitä kaikkea siltä voi odottaa.

Nytkin esimerkiksi näin teatteria, varjoteatteria, tanssia, ilma-akrobatiaa, animaatiota ja yleisön ja esittäjän suhteen rikkomista (jolle on joku oma termi mutten tiedä sitä). Mitä siis olin katsomassa? Miten luokittelisin kokemuksen? Pitäisikö edes luokitella?

Olin kokemassa jotain uutta, jossa oli tunnistettavia osia vanhasta mutta pidän erityisesti siitä että tekemistä venytetään yli erilaisten vanhanaikaisten rajojen. Tämä on juuri sitä, mitä toivoisin että Iso Mieli voisi joskus antaa, jonkinlaisen kurkistuksen kohti uutta mutta kuitenkin niin että se on siedettävää ja hahmotettavaa, ei väkivaltaista. Sellaista, että heräisi ehkä uteliaisuus tutkia aihetta syvemmältä tai rohkaistua kokemaan lisää.

Nykysirkuksen rooli on minulle siis jonkinlainen lempeällä tavalla kapinallinen suunnannäyttäjä, sellainen joka ottaa kädestä ja vie uusiin hienoihin maailmoihin näennäisen vaivattomasti, ja vieläpä tekee sen niin että kokemukset jäävät ihon alle pitkäksi aikaa. Kuten nyt Valomatkan kanssa kävi.

Kulttuuribloggauksen mahdottomuus

Mitä tällaisella tekstillä voi saada aikaan? Kenelle tämä oikeastaan on tarkoitettu? Olisiko pitänyt kirjoittaa vain päiväkirjamainen kokemusmatka? En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin. Jos kritiikin roolia on joskus vaikea hahmottaa, vaikka kyllä sen toki jollain lailla tajuan, tällaisen fiilistelyn roolia aiheen ympäriltä on vieläkin vaikeampi.

Toki on tärkeää ja hienoa että mainosten ja tiedotteiden lisäksi on mahdollisuus kurkata jonkun henkilön ”näin nämä asiat koetaan” -maailmaan liittyen johonkin esitykseen tai teokseen. Mutta tässä on väistämättä kyse jostain hyvin rajatusta näkökulmasta aiheeseen.

Kirjoitan tämän tekstin ehkä sillä kulmalla että haluan kertoa teoksen tekijöille että sain kokemuksesta asioita irti.  Kirjoitan myös sellaisille ihmisille, jotka miettivät ehkä että ”pitäisikö mennä katsomaan nykysirkusta” haluaisin kertoa miten monipuolista se voi olla ja toivon että joku innostuu joskus kokeilemaan. Toivoisin että yhä useampi löytäisi näitä esityksiä ja ajautuisi sitä kautta pohdiskelemaan juttuja ja yksinkertaisesti nauttimaan taitavasti tehdyistä esityksistä. Kirjoitan myös itselleni koska tämä itse asiassa sekä syventää kokemusta että kasaa hajanaisia ajatuksia siihen liittyen. Prosessointi jatkuu vielä pitkään!

Olisikohan tämä tällä kertaa tässä? Kiitos paljon lukemisesta! Kerro ihmeessä kommenteissa jos heräsi jotain mietteitä ja laita teksti jakoon, jos tykkäsit siitä 🙂

Tietoa Valomatkasta Cirkon sivuilla:
http://www.cirko.fi/ohjelma/valomatka

Video tapahtumasivulla:
https://www.facebook.com/events/1376933545717445/permalink/1439437162800416/?action_history=null

Iso Mieli – internetissä:

Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter

Mainokset

Onko sukelluksen jälkeen paluuta? – Dive

Olin katsomassa WHS -työryhmän Dive -esityksen 18.11.2016 Helsingin Urheilutalolla. Kyseessä oli vaikuttava, vahvatunnelmainen ja ainutlaatuinen yhdistelmä ilma-akrobatiaa köydellä sekä veden päällä että alla. Tässä aluksi subjektiivisia esityksen herättämiä ajatuksia ja sitten alla muutama sana ”tekniikasta” sekä linkkejä.

Jos muutan itseni, voinko enää ikinä palata vanhaan elämääni?

Kun katsoin hypnoottista esitystä, siitä tuli paljonkin erilaisia vertauskuvia mieleen mutta isoimpana ehkä se miten uuteen astuminen vieraannuttaa vanhasta ja paluu sinne voi olla tuskainen. Voi olla että aluksi uusi asia – oli se sitten iso elämänmuutos tai uuden taidon opettelu tai maasta muuttaminen – tuntuu vain kaukaiselta haaveelta tai joltain mitä vain muut tekevät. Jos pääsee lähemmäksi, muutos kiehtoo yhä enemmän. Reunalla ja päätöksen ollessa tässä ja nyt, alkaa tuntua pelottavalta ja pahaltakin mutta silti tekee mieli sukeltaa kohti uutta.

Uuden asian kanssa alku ei olekaan helppoa ja kivaa tai sellaista mitä unelmissa oli vaan se tulee naamalle kuin märkä rätti. Happi lähtee keuhkoista ja valtava epäusko valtaa mielen kun huomaa ettei pärjää ollenkaan, on opeteltava kaikki uudestaan, perusasioista alkaen. Kuin olisi vieraalla planeetalla täysin yksin.

Jos matka jatkuu, tuska alkaa kadota ja huomaakin osaavansa jo jotain  uutta, saa uusia taitoja ja kaikki ei olekaan haparointia vaan alkaa löytyä uusia taitoja ja selviytymiskeinoja. Jossain vaiheessa voi jo vähän nauttiakin siitä mitä on oppinut, vaikka ei itse uskonut pärjäämiseensä. Sitten alkaa tuntua upealta ja voi ottaa ilon irti. On kuin olisi kotonaan ja kaikki on jopa parempaa kuin unelmissa.

Kun palaa takaisin katsomaan sitä mistä lähti ja menee juttelemaan ”vanhan elämän” ihmisille, ei ymmärrä enää itsekään aluksi mitä on tapahtunut. Vanha maailma tuntuu rajoittavalta eikä kukaan ymmärrä omia kokemuksia. Vaikka miten yrittää selittää ja vakuuttaa että kaikki on nyt paremmin, toiset katsovat kuin friikkiä ja jopa hyljeksivät. Yhtäkkiä olo on taas tuskainen ja yksinäinen, vaikka unelmat on saavutettu.

Paluu vanhaan ei ole mahdollista mutta uudessa ei halua olla täysin yksin. Mitä tehdä? Ristiriita on valtava. Eikö unelman toteuttaminen tuonutkaan lopullista onnea kaikille? Voisiko jonkun saada mukaan kokemaan edes osa uudesta asiasta, jotta hekin ymmärtäisivät paremmin?

Pari sanaa esityksestä

Mm. edellä mainittuja asioita tuli mieleen kun katsoin hypnoottista 45min kestänyttä esitystä, jossa ei ollut vuorosanoja eikä asioita muutenkaan selitetty. Todella moni muukin tulkinta kävi mielessä, katsojana oli vapaus vain nauttia pelkästä kauniista liikkeestä, valaistuksesta ja musiikista tai miettiä niin monen eri vertauskuvan kautta kaikkea.

Liike, valaistus ja musiikki veivät ihan toisiin maailmoihin heti alusta alkaen. Parasta oli ehkä se että unohdin mitä ”genreä” olin katsomassa, eli en ajatellut köydessä tehtäviä teknisiä temppuja tai muutenkaan että olisin katsomassa sirkusta tai teatteria, rajoja rikkovaa tekemistä kaiken kaikkiaan.

Tämä kaikki oli toteutettu taitavasti ja näennäisen yksinkertaisesti ihan tavalliseen uimahalliin käyttäen videoseinää, valoja, ulvermaisen vahvatunnelmaista musiikkia ja todella taitavaa akrobatiaa. Salla Hakanpää siirtyi elementistä toiseen käsittämättömän vaivattoman näköisesti – herkästä tunnelmoinnista rajuun kamppailuun mentiin useita kertoja. Tunnelma ja tunnetilat välittyivät voimakkaasti liikkeen kautta ja kuitenkin akrobatia palveli tarinaa eikä toisinpäin.

Teksti ei tee oikeutta esitykselle, joka upposi ja upotti. Toivottavasti näytöksiä tulee vielä lisää ja jos niin onnellisesti käy niin suosittelen lämpimästi menemään katsomaan!

Lisätietoja:

http://www.cirko.fi/ohjelma/dive

http://sallahakanpaa.com/

Salla Hakanpään haastattelu tällä sivustolla

Kujerruksia -blogin arvio esityksestä

HS:n arvio Divesta

 

Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka
Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka