Kategoria: kirjoittaminen

Propagandhdin levy Potemkin City Limits (2005) on syöpynyt mieleeni yksityiskohtasemmin ja purevammin kuin mikään muu äänite. Jopa tarkemmin kuin ensimmäinen sydämenpysäyttäjälevyni eli Misfitsin Earth A.D. (1982), jolla sentään on sellaiset rallit kuin Death Comes Ripping ja Bloodfeast.

Syy levyn tarttumiseen ei ole pelkästään musiikillinen, vaikkakin levy on loistava trash-levy (tai en oikeastaan tiedä mitä tuo tyylisuunta on, he itse puhuvat tuosta vaikka mun mielestä on enemmänkin hc:n sukua). Tilanne oli sellainen, että minulle läheinen ihminen oli pari viikkoa Töölön sairaalassa teholla, ja kun ajelin sinne Hyvinkäältä katsomaan läheistäni niin luukutin tätä levyä ja huusin täysillä autossa biisien mukana, koska se jotenkin helpotti sitä pelkoa.

Levyltä löytyy paljon loistavia ja puhuttelevia biisejä eri teemoista, ja yksi mieleen painuneista kohdista oli Life At Disconnect -biisin lauseet:

”Is this all there is? Maybe we really have nothing to say. Maybe we truly are just shallow and lame and we’re all just waiting for the end, the spectacle, or some kind of catastrophe to bring us back to earth to stun our ever nodding heads. To introduce us once again to the one incorruptible as she flushes us from her veins. Kills us to live again.”

Tämä kohta tulee aina välillä mieleen kun itselle tai jollekin muulle sattuu henkilökohtaisessa elämässä joku katastrofi, tai kun yhteisesti on sellainen kokemus että kaikki menee päin helvettiä. Kuten ehkä nyt on vähän jatkuvasti kun ympäristö on ilmeisesti romahtamassa ja todellakin ”as she flushes us from their veins” on ikäänkuin tapahtumassa. Propagandhi tuossa irvailee sellaiselle pömpöösille Minä Olen Niin Tärkeä Että Minun Aikani On Tärkein Ja Mullistavin -ajattelulle, johon kai kaikki sukupolvet jostain syystä syyllistyvät. Nyt juuri on se aika, jolloin tapahtuu eniten!

Entäs jos se onkin totta? Tekeekö se meistä tärkeitä, tai osaammeko arvostaa vaikka jotain läsnäolon hetkiä enemmän. Anteeksi muuten että käytän tätä ”me” -formaattia, joka on ehkä vielä pahempi kuin sinäpassiivi. Nyt pitäisi ainakin teoriassa olla mahdollisuus tuntea olevansa osa tätä maailmaa, ja laittaa kaikki peliin sen suojelun puolesta, ja unohtaa arkiset huolet ja bussien myöhästelyt. Jos siis se aika on nyt.

Silti mietin itsekin sitä että miten on lenkkeily sujunut kivasti viime aikoina. Olen kyllä huolissani, ja kierrätän, ja kulutan aika minimaalisesti mutta jotenkin tuntuu että elämä on aika arkista ja tavallista. Ja kun menen bussilla töihin tai nyt katson lomalla elämää kadulla niin aika lailla asiat ovat samalla lailla. Katastrofi on vielä liian kaukana, jotta se aiheuttaisi perspektiivin muutoksen, jotta pinnalliset ja turhat asiat unohtuisivat. Kesän festaritkin järjestetään normaalisti, ja ihmiset voivat kuvata IG-stooryt täyteen huonoja keikkavideoita.

Kun joku hirveä asia osuu kohdalle, omasta kokemuksesta tiedän että silloin konkreettisesti ainakin joksikin aikaa aistikokemukset muuttuvat, tulee putkinäkö, jossa näkyy vain se oleellisin. Kuuluu vain se miltä läheisen hengityskoneen suhina kuulostaa, ei vaivaa se onko joku sanonut netissä jotain typerää tai onko kaupasta lempimunkki lopussa. En silti tiedä onko se sen aidompi tai hienompi olotila, se on vain hälytystila, väliaikainen.

Pitäisikö siis nyt saada itsensä jotenkin sellaiseen henkilökohtaiseen hälytystilaan, jotta voisi keskittyneesti yrittää edes torjua ekokatastrofia. Mitä se vaatisi? Pitäisikö oman kodin joutua tulvan alle?

Enkä nyt yritä sanoa sitä että onpas tämä ekokatastrofi huonosti brändätty, kun en saa siitä maksimaalisia katastrofikiksejä, se ei ole tarpeeksi intstagrammattava elämys. Jos se olisikin sellainen palava pakohuone, niin olisi toki helpompi tuntea John Kotterin haikailemaa Sense Of Urgencya. Nyt jää jäljelle se sellainen epämääräinen huoli ja samaan aikaan mielikuvat erilaisista tuhoskenaarioista, aina Mad Max -tyylisestä kaikki kaikkia vastaan -taistelusta johonkin ankeaan massanälkäkuolemiseen. Välillä ainoa lohdullinen ajatus on Maailma ilman meitä -kirjan (Alan Weisman, 2008) maisema, joissa kasvillisuus ja eläimet ovat ottaneet tuhoutuneen ihmislajin asumukset haltuun. Onko tämän olotilan nimi ilmastoahdistus?

En tiedä mitä muuta tekisin kun menisin kohti jonkinlaista semi-minimalismia, ja oman elämänpiirin tuunaamista vähemmän kuluttavaan suuntaan. On paljon turhaa, jonka voi jättää tekemättä ja ostamatta. Voihan olla että se ei auta yhtään, että vaikutus jää minimaalikseksi ja kaikki palaa kuitenkin, mutta ainakin on sitten itsekkäästi sellainen olo että on jollain tavalla aktiivinen toimija.

Kaiken valtavuuden edessä on ehkä lähinnä tämä mielessä: ”Is this all there is? Maybe we really have nothing to say.”  Viisastelu jossain blogissa ei ainakaan torju ilmastonmuutosta, ehkä jopa pahentaa tilannetta koska jonnekin palvelimelle tämäkin teksti jää rasittamaan maailmaa.

 

Käyttäjä Kirsin kirjanurkka kysyi ja nosti esiin kiinnostavia kulmia lukemiseen liittyviin häpeän kokemuksiin Twitterissa. Koko aihe sai miettimään miten yhteisöllinen harrastus lukeminen lopulta onkaan, vaikka kaikki magia tapahtuukin kirjan ja ihmisen pään välissä tai jossain näillä main.

Ensireaktioni oli että tuskin häpeän mitään, koska lukeminenhan on tavallaan yleisesti ”hyväksytty” harrastus, ja varmaan sitä pidetään aika harmittomana ajanvietteenä. Paheellisen lukemisen harrastaminen olisi ehkä näinä aikoina vaikeaa, en edes heti keksi minkä kirjan lukemisen myöntäminen voisi olla jotenkin ”kohahduttavaa” tässä kohujen ajassa? Joku Hitlerin Taisteluni? Vai ehkä Management Of Savagery? Tai Herra Jackin ihmeellinen huone? Tuskin ainakaan Idiootit ympärilläni.

Keksin kuitenkin muutamia häpeän aiheita, ja listasin niitä Kirsin ketjuun. Se mitä en keksinyt heti nostaa oli tietysti tämä jo itseänikin väsyttävä oman jauhamiseni aihe eli maskuliinisuus. Olen siis jotenkin jumissa tässä aiheessa, ja kai sitä pitää sitten kaivella kunnes en enää jaksa. Mutta siis, joskus ehkä oli jotenkin sellainen ”ajatus”, jonka alkuperää en tiedä,  että ”miehet ei lue” tai ”kovat jätkät ei lue” tai ties mitä. Ja kyllä, onhan kirjabloggareissa ja -podcastaajissa ainakin Suomessa toki enemmistö ehkä muita kuin miehiä mutta ei se nyt oikeasti tule mitenkään arjessa vastaan. Ja kuitenkin, jo teini-ikäisenä omat äijyysidolini Glenn Danzig ja Henry Rollins hehkuttivat kirjoja, joten tiesin aina että oikeasti kiinnostavat tyypit (sukupuolesta riippumatta) ovat lukijoita.

Yhdessä vaiheessa häpesin sitä että en ollut lukenut juurikaan klassikoita, joten reagoin niin että otin yhden vuoden, ja luin siinä menemään niin monta klassikkoa kuin käsiini sain. Sen jälkeen häpesin että olin lukenut niitä niin paljon! Koska, tosi useissa kirjakeskusteluissa joku sanoi että ”pitäis lukea se ja se klassikko” ja sitten kun pääsin vinkkaamaan vielä jotain toista klassikkoa niin tuli sellainen olo että elvistelenkö nyt tässä. Muutenkin jos joskus tulee puheeksi oma lukutahti, joka on sadan kirjan vuosivauhti suunnilleen goodreadsin tilastojen mukaan, moni alkaa sitten selittelemään että ”munkin pitäis lukea enemmän”, ja sitten hävetään yhdessä tahoillamme.

Kirjojen / tarinoiden vietäväksi antautuminen ehkä joskus hävettää, ja sekin linkittyy tuohon iänikuiseen umpimieliseen ja samalla ah niin järkevään ja vanhanaikaiseen miehen malliin. Todellinen mies ei tietenkään anna minkään viedä itseään mukanaan, vaan hän murahtaa ja päättää ihan itse, täysin yksin suolla paljain käsin talon perustuksia kaivaen, mitä hän mistäkin ajattelee ja mikään ulkopuolinen ei siihen koskaan milloinkaan pääse vaikuttamaan. Jos mies lukee kirjan niin se on tietokirja, jossa on pelkkiä faktoja, tai elämäkerta, jossa on pelkkiä faktoja, eikä mitään keksittyjä juttuja.

Sekin hävettää että niin harvasta kirjasta jää ”mitään mieleen”. Tosi usein saatan olla tyytyväinen lukukokemukseen, ja tosi vaikuttunutkin, mutta en välttämättä osaa kuvailla sitä yhtään mitenkään, tai tiivistää oleellista, tai lainata ulkomuistista. Menikö lukeminen sitten ihan hukkaan? Olisinko parempi tai kelvollisempi, jos minulla olisi Evernotessa kaikki hyvät lainaukset tallessa, joita voisin tiputella. En muista oikeastaan muuta kuin ”näytän upealta mutta sisältä olo on hirveä” -lainauksen Amerikan psykosta, tai vastaavasti jotain Fight Clubista, esim. ”itsensä kehittäminen on masturbaatiota”. Mitä hyötyä näistä minulle on?

Voisi hävetä muuten sitäkin että entäs jos ei käytäkään kirjoista oletetusti saamaansa hyvää oloa tai empatiakykyä tai mitä kaikkea muuta yhteisönsä tai maailman hyväksi. Onko se muka ok, jos mä vaan tässä lueskelen ja maailma samalla vajoaa kaaokseen ilmastokatastrofin seurauksena? Voisinko käytää kirjaviisauden, jos sellaista on, jonkun pelastamiseen tuholta? Onko edes enää mitään toivoa? Toisaalta, kirjojen lukeminenhan on tavallaan tosi halpoaa matkustamista, pääsee paikkoihin ja aikoihin ilman tappavaa lentämistä tai vastaavaa. Kaiken ”itsensä kehittämisen”, vaikka kuinka överiksi vedetyn, voi onneksi perustella aina sillä ”tiätsä sun pitää eka laittaa happinaamari sulle ja sit vast voit auttaa muita” -elämänviisaudelle. Hassua siinä on ehkä se että siinä kyseessä on aito akuutti hengenvaara, ja jos mäkin tällä lukutahdilla laitan sen naamarin päähäni 100 kertaa vuodessa enkä kertaakaan muille, niin missä se idea on?

Onhan tämä lukeminen lopulta siis häpeää täynnä, ei ihmekään että kukaan ei enää lue kirjoja ja kaikki kustantajat ja kirjailijat ovat hätää kärsimässä. Kaikki vain katsovat Netflixiä, lentomatkustavat ja unohtavat historian hirmuteot, ja lukemisesta tulee ennen apokalypsia sellaista muutaman hassun harrastajan epätoivoista eskapismia. Eipä silti, joku kuntoilu se vasta itsekästä ja häpeällistä onkin! Nettiin kirjoittamisesta puhumattakaan.

En tykännyt uudesta Chuck Palahniukin kirjasta (Adjustment Day). Olisin kyllä halunnut. Tai, tykkäsin joistain ”jutuista”. Siinä oli paljon herkullisia ajatuksia ja kuvitelmia lähitulevaisuudesta, ja paljon sellaisia ranccoja (sori Ville Similä) kuvauksia tapahtumista, joista oli kiva ottaa ruutukaappaus ja jakaa someen.

Kirja kuitenkin jäi näköjään kummittelemaan mieleen, koska sen skenaarioita voisi hyvin soveltaa tähän 2019 Suomeen ja sen mentaaliseen maisemaan, jos hieman kärjistetään. Kirjan idea, ja nyt voi olla että spoilaan, on että erilaiset radikaalit ryhmittyvät saavat kerrankin viedä ideologiansa loogiseen päätepisteeseensä, eli vastapuolen massamurhaamiseen ja totaaliseen ihmisten erotteluun syntyperän tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Ensin suoritettiin peruspuhdistus, jossa tapettiin kaikki valta-asemaa pitävät, tai oikeammin osa jätettiin orjiksi täyttämään valtaapitävien ruumiita varten kaivettuja maakuoppia yms. Sen jälkeen militantti uusi hallinto jakoi valtion osiin, niin että jokaisessa osassa olisi vain tavallaan yhtä porukkaa. Tämähän on sellainen fantasia, jota moni elättelee mutta ei sano ääneen, koska toisten ihmisten murhaaminen olisi ”epäeettistä” tai jotain vastaavaa.

Mutta miettikää miten hienoa olisi jos Suomikin jaettaisiin eri ryhmittymien alueisiin?

… hmm.. pitääkö tässä vaiheesa kirjoittaa tähän auki että en oikeasti kannata väkivaltaa tai mitään radikaalia liikettä? Tämä on kirjallinen ajatusleikki, Chuck Palahniukin kirjan hengessä, ok? …

En tiedä miten oikeasti eri alueet saataisiin mitenkään sovussa jaettua, mutta se kai olisi tuon militantin koordinaatioelimen homma jakaa, ja sen takia itse asiassa tarvitaan tuo ensimmäinen murha-aalto. Voihan olla että se riittäisi ainakin että päästäisiin hyvään alkuun uudessa uljaassa maassa.

Sen jälkeen voisi kuitenkin perustaa erilaisia vyöhykkeitä, esim. sellaisen jossa kaikki olisi kuten 50-luvun Suomi-Filmeissä, ja sitten sellainen, jossa ajeltaisiin vain pyörällä ja juotaisiin pienpanimo-oluita. Olisi alue pelkille yrittäjille, ja voisi olla myös ruotsinkielinen alue. Heterot omassa korttelissaan aina, etteivät häiritsisi muita. Voisi olla myös niinkin että kannattaisi jakaa porukka globalisteihin ja nationalisteihin.

Vaikeaa olisi varmaan löytää sellaiset jakolinjat, jotka tyydyttäisivät ihmisiä, varsinkin kun kaikki on niin kovin sirpaleista. Jokuhan voi olla tavallaan monen eri asian kannalla ihan sydämestään. Varminta olisi varmaan kuitenkin erottaa sosiaalisen median vaikuttajat jonnekin omalle alueelleen, eroon tavan kuluttajista. Liikuntafriikeillä voisi olla joku oma saari, jossa olisi pelkkiä kuntosaleja ja esteratoja. Kaikki lukemisintoilijat voisi teljetä kirjastoihin, koska heille riittäisi se että on kirjoja, muista ihmisistä viis.

Kun jakolinjat olisi jaettu, tärkeää olisi että omassa lokerossa pysytään, koska eri lailla ajattelevien ihmisten näkeminen ahdistaa. Jos haluaisi vaihtaa leiriä, siihen pitäisi olla joku todella tarkka ja monimutkainen prosessi. Palahniukin kirjassa vaihtoprosessi oli viety niin pitkälle että se venähti aina seuraavaan sukupolveen.

En muista mitä Palahniukin kirjassa lopulta tapahtui. Valtio oli jaettu mutta ei se tainnut johtaa mihinkään ainakaan onnelliseen ratkaisuun. Tosin mikäpä inhimillinen toiminta johtaisi? On vain säätöä, korjausliikkeitä ja konflikteja, joiden jälkeen sama toistuu mutta hieman eri kokoonpanoilla.

Oli kuitenkin vaikea lukea tuota kirjaa, koska lopulta kun mietin niin en ole tykännyt muistakaan Chuckin kirjoista yhtä paljon kuin Fight Clubista, vaikka aina olisin halunnut. Kaikissa on ollut ”kiinnostavia” ideoita, ja sellaista todella vihaista maailman tulkintaa, josta pidän. Tuntuu kuin kirjailija vihaisi kaikkea sitä mitä ihminen tässä ajassa edustaa ja tekee. Mutta ne ovat myös jääneet omalla tavallaan kaikki todella kylmiksi ja etäisiksi. Tai ehkä se on tarkoituskin? Ehkä Chuck Palahniuk vain vihaa ihmisiä niin paljon, että ei voi kirjoittaa meistä lämmöllä?

Kuitenkin voisin sanoa että pidän Palahniukia yhtenä suosikkikirjailijoistani. Luulen, että minulla on joku asia hänen jutuistaan tajuamatta vielä, joku mikä melkein nousee esiin mutta en saa siitä kiinni. Se selittäisi sen että tosi moni kirja on jäänyt pysyvästi mieleen kummittelemaan, tai joku yksittäinen idea niistä. Esim. se yksi auttavassa puhelimessa työskennellyt kaveri, jonka vinkki kaikille epätoivoisille avun etsijöille oli vain ”tee se”.

Opin vasta vuonna 2019 että floridalainen punk/rock/new wave/pop -yhtye on onnistunut tekemään monella tasolla todella puhuttelevaa ja koskettavaa musiikkia. On melodioita, on monipuolisia sovituksia, on paljon tunnetta sisältävää laulutulkintaa ja taustalla paljon oikeita tunteita ja ajatuksia ja tuskaa ja elämäniloa. Biisissä Piss and Vinegar huudetaan ”say what you are really thinking!” ja se on iso kommentti, joka ehkä ”tässä ajassa” on koko ajan ns. tapetilla.

Nyt juuri keskustellaan siitä mitä saa sanoa. Siis että mitä SAA sanoa. Vuonna 2019, Suomessa.

Kyse on käsittääkseni osittain siitä että tänä päivänä kaikilla on oikeasti ääni, ja voi sanoa takaisin, voi sanoa vastaan, voi huutaa että ”tuo mitä sanoit on väärin”. Samalla tavalla ääni on kaiutettavissa paljon laajemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Sanoilla on painoa, sanat voivat satuttaa, niillä voi tuhota mieliä, ihmissuhteita ja työpaikkoja.

Jos sanoo mitä oikeasti ajattelee, sillä voi olla seurauksia. Ja tämän hahmottaminen on vähän ehkä pelottavaakin. Olisi varmaan kiva jos voisi sanoa mitä vaan, missä vaan, kenelle vaan, ja vain nauttia siitä oman sanomisen tuomasta ”sainpas sanottua” -tunteesta. En tiedä onko maailma ollut koskaan ihan tällainen, että mitään vastuuta ei tarvitsisi ottaa? Miksi sanoja ei voisi kunnioittaa aseina, joita ne potentiaalisesti ovat?

Jos ajatellaan että sanat ovat aseita, tai luoteja ainakin, tai rauhanomaisemmin työkaluja, niin minkä puolesta niitä siten haluaa käyttää? Mikä on se Ikigai, jonka puolesta olen valmis ottamaan vastaan myös sanojen seuraukset? Ei nyt ehkä ihan mikä tahansa triviaali asia? Kuitenkin, vastuu sanomisistani on minulla eikä kellään muulla.

Nyt kun mietin että minkä puolesta olisin valmis satuttamaan muita ihmisiä, tai minkä muutoksen haluan maailmaan niin paljon että olen valmis sotimaan sanoilla, niin en edes tiedä. Ehkä se on vähän surullistakin. Oispa syy tapella, pistää loukkauksilla ja ottaa niitä vastaan, tuntea olevansa elossa. Koska jos tosiaan haluaa jonkun asian maailmassa muuttuvan, eikö silloin ”pelin henkeen” kuulu että uhreja tulee? Onko mikään iso asia koskaan muuttunut ilman kipua ja taistelua? Mikä olisi sen arvoista? Onko tästä tulossa Choose Your Battles -juttu?

Vastuu sanomisista korostuu mielestäni (vai mun mielestä, en ole päättänyt tuttavallisuuden astetta) jos sanoo alustalla ja/tai julkisesti. Mitä enemmän on potentiaalista yleisöä, sen enemmän painoa sanoilla on, ja varsinkin jos on jo ennestään ”nimeä” yhteiskunnassa. Ei silloin tietenkään voi sanoa koko ajan mitä sattuu huvittamaan, koska sanojen vaikutus moninkertaistuu. On mietittävä välittömiä kuulijoita mutta myös niitä kaikkia muita, joiden korviin tai silmiin sanat kantautuvat. Tai ei mietittävä vaan on mahdollista miettiä. Kaikkihan tämä on vapaaehtoista, koska sananvapaus on kuitenkin olemassa. Vastuu on kuitenkin mahdollista tiedostaa ja ottaa omaksi, jos niin haluaa.

Julkinen keskustelu olisi varmasti paljon helpompaa, jos kaikkien motiivit ja sidokset olisivat koko ajan näkyvillä kaikille osapuolille. Olisi joku avatar-hahmo, jossa lukisi ”henkilö haluaa että tämä ja tämä ihmisryhmä tuhotaan sukupuuttoon, ja häntä rahoittaa taho x ja y” tai vaikka että ”henkilö haluaa että kuntosalilla kävijät leimataan itsekeskeisiksi narsisteiksi, koska on syvästi katkera että ei koskaan saanut kasvatettua sitä hauista, jonka olisi halunnut, ja tyttöystävä petti häntä jonkun gym bron kanssa” tai ”henkilö haluaa että hänet nähtäisiin edes kerran elämässään kokonaisena kauneutta arvostavana ihmisenä, eikä byrokraattisena hirviönä, johon työrooli hänet pakottaa”. Jos ymmärtäisimme kaikkien lähtökohdat, tietäisimme mistä voima ja kipu tulee. Tosin, olisi varmaan jo aikamoinen harppaus jos tiedostaisi omansa.

Kun Laura Jane Grace huutaa Piss And Vinegar -biisissä, hän ehkä pyytää minua miettimään mitä ihan oikeasti haluan sanoa, minkä sanomisen vuoksi olen valmis mahdollisesti kärsimään tai satuttamaan muita?

Antti Holma on idolini ja myös taitava tekijä. En tiedä osaako hän tehdä mitään huonosti, tai jääkö kaiken hänen tekemisensä jälkeen olo että tuota en ainakaan enää tee koska rima on niin korkealla että siihen ei tavallinen ihminen pääse. Ehkä Antti ei olekaan tavallinen ihminen, vaan jonkinlainen moderni Faust? Hän on tehnyt diilin itsensä vihtahousun kanssa, ja saanut jonkinlaisella näkyvyysdiilillä itselleen epäinhimillisiä taitoja.

Viittaan siis Auta Antti! -podcastiin ja nimenomaan Kuolema ja Elämä -jaksoihin. Niiden kuuntelu oli pitkästä aikaa sellainen ns. pysäyttävä kokemus, jollaisia joskus tulee mutta joita en koskaan osaa odottaa kepeästä formaatista. Tässä mentiin sellaisiin syvyyksiin, joihin moni varmaan yrittää vakavalla taiteella päästä mutta ei vaan piru vie pääse. Naurun ja hassuttelun läpi tuli vahva ja tietysti vanha sanoma: elämä on tässä ja sitä kannattaa elää kun se on vielä mahdollista. Kuulostaa kliseeltä ja niinhän se onkin, varmaan vanhin klisee mitä on, ehkä vanhempi kuin Live Laugh Love?

Live Laugh Love -tauluille ja tyynyille on helppo nauraa, ehkä siksi että ne usein linkittyvät kepeän värisiin sisustustrendeihin, sellaiseen eteerisen kepeään, lähes koskemattomaan maisemaan, jossa jokaisella esineellä on paikkansa. Tai se on ainakin mielikuvani niistä. En tiedä mitä sellaisilla kuvilla ja maisemilla haetaan, ehkä unelmaa jonkinlaisesta mielenrauhan hetkestä, jossa hetken kaikki on aidosti hyvin ja sitä osaa myös arvostaa? Elämä tuntuu usein olevan enemmän kompastumista rumpusettiin silloin kun pitäisi tehdä tärkeä soittonäyttö, tai että jos itsellä menee suht hyvin niin jossain ympärillä tai tärkeiden ihmisten parissa tulee katastrofeja toisen perään. Ehkä on vain kyynistä suojautumista nauraa Live Laugh Love -tyynyille, koska tajuaa miten harvinaisia tuollaiset hetket olisivat, jos niitä pääsisi kokemaan. On helpompi mennä piiloon ironian, sarkasmin ja/tai kyynisyyden taakse kuin kohdata elämä nyt.

Tästä kyynisyydestäkin Antin podcastissa puhuttiin, siis siinä, joka laittoi omallakin kohdalla kyseenalaistamaan oman kirjapodcastin tekemisen mielekkyyden, koska mitä ideaa on noin syvältä kouraisevien kuuntelukokemusten jälkeen tehdä mitään vähemmän hyvää, ja toisaalta taso on liian korkena. No, ehkä kuitenkin voisi ajatella niinkin että nimenomaan tekeminen on sitä elämistä, ja niin kauan kannattaa tehdä itseä innostavia asioita kun vielä voi, sillä kuten jakson esimerkeistä voi oppia, ei niitä tilaisuuksia tule loputtomiin ja joku jakso jää viimeiseksi, todennäköisesti vielä kesken.

Kiitos Antti avusta!