Voiko mieheksi kelpaamisen yrittämisen lopettaa 43-vuotiaana vai onko yritettävä aina eläkeikään asti? Toivon että pyristelyn voisi lopettaa. Miksi? Selitän. Luen juuri erittäin kiinnostavaa kirjaa nimeltä Poikatutkimus (Vastapaino, 2018), ja poimin siitä tarkoitushakuisesti nyt muutaman näkökulman, joita käsittelen yksipuolisesti ja mahdollisesti vääristellen tai ainakin todella subjektiivisesti.
Kirjassa kerrotaan että lukemisen houkuttelevuus riippuu poikien kohdalla erittäin voimakkaasti siitä mitä pojan oma kaveriporukka sattuu arvostamaan. Mietin että syy, miksi itse olen päätynyt himolukijaksi johtuu paljolti siitä että minulla ei ole koskaan ollut ehkä sellaisia ”kaveriporukoita”, joita luulen kaikilla muilla olevan, vaan olen jotenkin kokenut olevani yksinäinen, jopa porukassa. Tai ehkä niinkin että porukoita tulee ja menee, esimerkiksi jonkun harrastustoiminnan kautta, mutta jään niistä kuitenkin lopulta sivuun tai pois, enkä ehkä löydä miesporukoista sellaista yhteyttä, joita kuvittelen muiden löytävän.
Eli lukeminen on lopulta tragedia! Kirjoista olen saanut lohtua ja turvaa ja ravintoa mielikuvitukselle, yksinäisinä sekä vähemmän yksinäisinä hetkinä. En siis ole ihan sellaista totaalista yksin olemista ehkä kokenut, enemmän kyse on siitä kokemuksesta että en ole täysin kokenut tulleeni nähdyksi tai jotain vastaavaa. Vähän hankala määritellä.
Voisi olla toisinkin, voihan olla sellaisia poika/miesporukoita jossain, joissa lukeminen on ”siistiä”, kuka tietää. Kirjan mukaan tyypillisimmin kuitenkin poikien areenoilla päteminen, joka siis on tärkeä tapa olla mukana porukoissa, liittyy urheilullisuuteen tai liikunnallisuuteen tai rohkeuteen.
Kirjan eräässä toisessa artikkelissa käsitellään poikien ja miesten ystävyyssuhteita, ja niihin liittyvää haavoittuvuuden näyttämistä. Porukoissa on hyvin harvinaista että epätietoisuutta, herkkyyttä, haavoittuvuutta tai epävarmuuttakaan voi näyttää. Ja jos niitä näytetään, se tehdään leikin tai ”läpän” kautta, sillä yksi miesmyytin konkreettinen ilmentymä on pätemisen lisäksi tietynlainen varmuus. Kahden kesken tai humalassa tällaisia ”heikkouksia” on mahdollisuus joskus tuoda esiin mutta ne vaativat vahvaa vastavuoroisuutta ja luottamusta, eikä tällaisten vahvojen suhteiden luominen ole mitenkään yksinkertaista, varsinkin jos on kasvanut kulttuuriin ja sisäistänyt erilaiset pätemisen, vahvuuden ja yksin pärjäämisen koodistot.
Tästä näkökulmasta katsottuna julistan siis oman miesprojektini epäonnistuneeksi, tai enintään 50% onnistuneeksi. Hitto, ei vaan onnistunut, vaikka yrittänyt olen kovasti. En päässyt kaveriporukoihin, armeija ei tehnyt minusta miestä, atleettisuus ja urheilullisuus kyllä onnistuivat ja kilpailin jopa kamppailulajeissa, mikä on siis kiistämättömän ja primitiivisen miehekästä, mutta ne eivät vieneet pois herkkyyttä, epävarmuutta ja ajoittain esiintyvää huijarisyndroomaa. Lisäksi luen paljon kirjoja, mikä on myös suuri synti, varsinkin jos lukee muitakin kuin tietokirjoja.
Tokihan on niin että miesroolin väsäily on jatkuva projekti, eikä varsinaisesti koskaan pääty, ja menestystsemppipuheen logiikalla voisi toki ajatella että vielähän tässä on 22v 65-vuoden ikään, jolloin voisi ainakin ajatella että miesesittämisen voisi lopettaa? No, en tiedä, täytän parin viikon päästä tosiaan 43v ja ei se nyt mikään kummoinen rajapyykki ole. Mutta on kutkuttava ajatus että voisikin elää 22v kestävän elämänvaiheen, siis jos säiyy hengissä, jossa voisi pitää taukoa esittämisestä! Voisikin arjessa myöntää että ”en tiedä tähän vastausta saati mitä pitäisi tehdä” tai kertoa jollekin toiselle jostain omasta epäonnistumisesta tai heikkoudesta.
Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Se että ei pääse edelleenkään niihin myyttisiin miesporukoihin? No, eipä ole onnistunut tähänkään asti. Voisiko heikkous olla este työelämässä? Ehkä sekin riippuu työyhteisöstä?
Tähän loppuun varmaan pitäisi kirjoittaa joku sellainen ironinen kommentti, joka ikäänkuin kehystäisi heikkouspuheet ”läpäksi”, jotta olisi vielä takaportti palata miesprojektiin. Toisaalta, ehkä tässä maailmassa onkin lopulta oleellista kaivertaa se omannäköinen tie jonnekin, ja osittain myös määritellä se ihmisyys, jollaista haluaa edustaa, vaikka ei kukaan tietenkään voi elää täysin irrallaan ympäröivästä kulttuurista ja sen vaikutuksista? Koen ristiriitaa siinä, että yhtäaikaa olen kiinnostunut sekä kovuudesta että pehmeydestä, mikä tulee vastaan esimerkiksi liikuntahommissa. Haluankin mennä eteenpäin näitä eri ihmisyyden puolia tutkiessa, luokiteltiin ne miten tahansa.
Tilaa Takakansi-podcast Spotifystä, Soundcloudista, iTunesista, Google Podcasts:sta tai Acastista tai RSS-linkin kautta.