Voiko mielenterveydestä edes puhua 2017?

”Depression’s got a hold of me
Depression! I gotta break free
Depression’s got a hold of me
Depression’s gonna kill me”

Black Flag, Depression, Damaged -levyltä vuodelta 1981. Biisi tässä alla, voit vaikka kuunnella lukiessasi. Tosin voi olla että biisin kesto ei riitä koko ajaksi, vaikka en tietenkään voi tietää kuinka nopea lukija olet. Jos olet kiireinen nettikliksuttelija niin todennäköisesti olet jo hypännyt nopeampien elämysten pariin muualle.

Oli miten oli, tämä yksinkertainen klassikkoralli kuvaa hienosti masennukseen liittyvää vankina olemisen tunnetta ja tässä tapauksessa sairastuneen vahvaa ymmärrystä siitä että jos hän ei saa hoitoa tai apua, hän kuolee.

Jos olet vielä täällä, ajattelin jutella hetken verran Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat -kirjan herättämistä ajatuksista.  Arvostan jos kerrot omat näkemyksesi kommentoimalla tai jossain somessa tai vaikka sähköpostilla. En ole mikään asiantuntija enkä latele lopullisia totuuksia mutta olen hyvin kiinnostunut aiheesta monelta kantilta.

En lähde mitään ”arvostelua” itse kirjasta kirjoittelemaan, tein sen jo Facebookissa ja Instagramissa omissa postauksissa, ne on linkitetty tuonne alle.Lyhyesti totean kuitenkin: Depressiopäiväkirjat on todella taitavasti ja koskettavasti kirjoitettu kirja ja uskon että se tulee jäämään historiaan yhtenä merkittävänä keskustelukulttuurin muutoksen tekijänä. SINUN KANNATTAA LUKEA SE. Linkki löytyy tuolta lopusta.

Millainen on mielenterveyteen liittyvä keskustelukulttuuri Suomessa vuonna 2017?

Äkkiseltään näyttäisi että ihan parin viime vuoden aikana on tapahtunut valtavasti hyviä ja näkyviä asioita, ja että ainakin jotkut tabut sen takia väistyisivät.

Viime vuoden alussa ilmestyi Error – mielen häiriöitä -kirja, jossa erilaiset ihmiset (osa julkisuuden henkilöitä) kertoivat omin sanoin kamppailustaan erilaisten mielenterveysongelmien kanssa.

Myöskin 2016 ilmaantui YLE:n #sekasin -kampanja ja kaikki siihen liittyvä, eli juttua somessa, TV-sarja (vai oliko pelkästään netissä, en muista) sekä Sekasin-chat, joka toimii vieläkin.

Antroblogi järjesti tänä vuonna taiteiden yönä Tabufestivaalin, jonka aiheena oli mielenterveys otsikolla ”Onko normaalia olla mielisairas?”. Siellä käytiin läpi sitä miten normaaliuteen suhtaudutaan nyt ja miten siihen on suhtauduttu eri aikoina ja eri kulttuureissa.

Ja nyt sitten viime perjantaina ilmestyi Anni Saastamoisen kirjoittama Depressiopäiväkirjat, joka on hänen kertomuksensa masennuksen kanssa elämisestä ja taistelusta avun saamiseksi ja ihmisten ennakkoluuloista.

Nämä kaikki asiat tapahtuvat, ja antavat ihmisille ikäänkuin konkreettisia vertailupisteitä. Voi sanoa aika turvallisesti jossain että ”hei mä luin sen yhen Twitterissä aktiivisen toimittajan kirjan siitä masennuksesta, aika kiinnostava. Itelläkin on ollu vähän välillä vaikeeta ton jaksamisen kanssa tiätsä.”

Missä on turvallista?

Turvallisuus on kaiken a ja o kun jaetaan isoja herkkiä asioita, ja se ei todellakaan lähellekään aina toteudu. Tällaisia asioita on tapahtunut todellisessa elämässä (henkilöt pysyvät nimettöminä):

  1. Henkilö on aika uudessa työpaikassa, on keskivaikeasti masentunut ja itsetuhoisia ajatuksia hautova. Pystyy toimimaan kuitenkin suht reippaasti saamansa lääkityksen avulla ja juuri alkanut terapiasuhdekin on tukena taustalla. Työkaveri tölväisee ”en mä tajua miten porukka nykyään syö jotain masennuslääkkeitä, miksei vaan vois juoda viinaa kuten aina höhö”. Henkilö ei tietenkään ota ko. yhteisössä omaa tilannettaan esille.
  2. Henkilö kertoo sosiaalisessa mediassa sairastumisestaan ja mielenterveyden haasteistaan. Tuloksena osa ”kavereista” hylkää koska pelkää ko. sairautta vaikka osa toki onkin rohkaisevia.

Tästä aiheesta Annikin kirjassaan kertoo, ja sitä sivutaan myös Error:ssa ja Mielenterveysseuran materiaaleissa. Mielenterveys on tietyllä tavalla tabu, siihen suhtaudutaan yhä edelleen hyvin ennakkoluuloisesti ja ”paljastumisella” voi olla esim. työllistymiseen liittyviä vaikutuksia. Ei tietenkään ”pitäisi” olla eikä lain mukaan varmasti voisikaan olla mutta se on eri asia.

Moni pohtii sitä että onko kannattavaa kertoa omista jutuistaan, vai riskeeraako siinä sitten ystävät, perheen, työn, opiskelun tai ties mitä. Eli myös sairastuneilla tai ihan ”vaan” uupuneilla on aiheeseen liittyvää pelkoa ja yhteisöstä riippuen pelko voi olla perusteltu tai sitten ei.

Kenelle elämässä voi myöntää että ei jaksa tai ei pysty, jos sitä on vaikeaa myöntää itselleenkään? Kannattaako yleensäkään kertoa kenellekään? Keneen voi ihan oikeasti luottaa?

Kärsimyskulttuurista intohimokulttuuriin

Joskus kun aloittelin työelämää, mietin että onpas kaikilla kova kiire ja tarve kertoa siitä että on kiire. Silloin kuitenkin oli myös ok näyttää kärsivältä ja kertoa kärsimyksestään, kunhan se viesti oli ikäänkuin kehystetty oikein: kovaan uhrautuvaan suorittamiseen. Kaikille oli selvää että kertoja tekee tosi paljon töitä, siis tosi tosi paljon. Ainoa yleisesti hyväksyttävä tapa suhtautua työhön oli sen pitäminen kaikkein tärkeimpänä asiana.

Jos hypätään tähän vuoteen, kovan tekemisen arvostus ja normina pitäminen ei ole muuttunut mihinkään mutta se on päällystetty jatkuvalla hymyllä ja oman intohimon ja iloisuuden hiutaleilla. Tarina on ihan sama ”joo, nyt on kyllä, kalenteri näyttää tetrikseltä jo kuudetta viikkoa enkä oikein pysty nukkumaan mutta ai ku ihanaa tää ja mä rakastan mun työtä, kato mun linkkariprofiili, missä mun kofeiinitabletit on”.

Tunteita saa siis ikäänkuin ilmaista vapaammin ja ihan oikeastikin ihmiset yrittävät tehdä asioita, jotka ovat heille tärkeitä ja töitäkin etsitään myös arvojen perusteella. Tietyllä tavalla heikkouden näyttäminen, epäilyksen näyttäminen ja ehkä yleensä epävarmuus on yhä vähän EI OK. Kiinnostava ristiriita!

Tähän päälle kun lisätään jatkuvasti kasvava yksilöllisyyden ja yrittäjähenkisyyden korostuminen, henkilöbrändäys ja oman somenäkyvyyden laskelmoiminen, on aika vähän tilaa inhimillisyyden näyttämiseen, jos joutuu miettimään että ”droppaako jonkun tunnelmaa”. Laskeeko Klout -pistemäärä jos henkilö joutuu 6kk sairaslomalle uupumuksen takia? Voisihan toki saikultakin twiitata päivittäin miten paljon työtään rakastaa.

Työelämä on tavallaan sivujuonne mutta koska se on meille niin kovin tärkeä niin siihen mielestäni tiivistyy paljon yleisestä ajan hengestä, jolla on vaikutusta siihen mistä puhutaan ja miten puhutaan.

Miten voi puhua?

En tiedä! Kaikenlaista on. Annin ja Error -kirjan esimerkit ovat mielestäni hienoja: kerrotaan omakohtaisesti millaista asian kanssa on elää mutta ei välttämättä tarjota sellaista perinteistä lehdissä olevaa ”sankaritarinaa” toipumisesta. Se on mielenterveysongelmien hankala ominaisuuskin, ei välttämättä ole sellaista että nyt tämä loppuu ja tästä päivästä alkaen asiaa ei enää ikinä tarvitse miettiä, kuten vaikka jossain katkenneessa jalassa on.

Onko se sitten ainoa oikea tapa? Ei tietenkään. Jonkin verran olen nähnyt sellaisiakin että joku menee someen ja kertoo jostain aiheeseen liittyvästä kamppailustaan, joko prosessin aikana tai sitten kun siitä on hetki mennyt ja saanut itse etäisyyttä asiaan. Ulkoisesti näihin tulee yleensä paljon ihmisiltä rohkaisevia kommentteja ja myöskin sellaisia että ”mullakin on ollut tällaisia ja tällaisia tilanteita”. Joskus toki käy niin että joku aihe on toisille liikaa, jotkut hylkäävät. Joskus käy niinkin että joku tosi pahan ongelman kanssa kamppaileva saa some-avautumisensa takia tuen sijasta kohdalleen kiusaamista joko netissä tai livenä tämän seurauksena.

Ja on myös kyyninen näkemys henkilökohtaiseen ”paljasteluun”. Voisi ajatella että takavuosien tosi-tv -innostus on tehnyt meistä kaikista oman elämänsä tosi-tv -sankareita, ja jotkut osaavat taitavina kertojina rakentaa oman elämänsä pienistä ja isoista haasteista koukuttavia tarinoita someen, joilla saavat paljon huomiota. Tarinan vaarat -projekti käsittelee tätä puolta hienosti, kannattaa tutustua.

Oli miten oli, ihmisten omia kertomuksia on nähtävissä ja luettavissa koko ajan enemmän ja enemmän ja väkisinkin se vaikuttaa hitaasti mutta varmasti (mutuarvion perusteella) mielenterveyskeskustelun normalisoitumiseen. Mitä enemmän on ymmärrystä siitä että kaikenlaisilla ihmisillä on eri elämäntilanteissa haasteita, sen vähemmän ennakkoluuloja, uskon.

Pidän siis ihan loistavana asiana sitä että nämä kirjat, sarjat ja ihmisten tarinat toimivat esimerkkinä. En silti usko että kaikille se oikea ja turvallinen tie on somessa / julkisuudessa avautuminen, mutta se on toki yksi asia mitä voi tehdä ja mikä vaatii valtavasti rohkeutta.

Voi myös soittaa kriisipuhelimeen, kun on siis ensin kamppailut itsensä kanssa sen suhteen että tarvitseeko apua vai ei. Ehkä siihenkin voisi suhtautua niin että soittaa jos haluaa ihan vaan keskustella ilman paineita?

EDIT: hyvä huomio tuli lukijalta, kiitos! Eli jos olet jonkun mielenterveysongelmista kärsivän omainen ja tuntuu ettet jaksa, ota yhteyttä FinFamiin.

Kiitos jos luit tänne asti. Aihe on monipuolinen ja valtavan suuri ja tuntuu että siihen on nyt vaikea saada kunnon otetta. Depressiopäiväkirjat olisi ansainnut paremman ja jäsennellymmän postauksen. Kirja kuitenkin laittoi miettimään tätä yleistä tunnelmaa ja jotenkin tuntuu rohkaisevalta kuulla eri puolilta aiheeseen liittyvää keskustelua, joka on menossa avoimempaan suuntaan.

Ajattelen että hyvä tavoite voisi olla se että kun ahdistaa, olisi todella matala kynnys jakaa se asia jonkun kanssa (kriisipuhelin, ystävä, sometuttu, työkaveri yms), jotta ei tarvitsisi mennä niin kovin syvälle. Ja uskon että kirjoilla ja jaetuilla tarinoilla on tähän liittyen iso positiivinen merkitys. Kiitos teille kaikille rohkeille, jotka annatte muille esimerkkejä!

Jos jotain ajatuksia heräsi niin kerro!

 

Depressiopäiväkirjat -arvio

Arvioni Depressiopäiväkirjat -kirjasta FB:ssä ja Instassa:

 

Eilinen fanikuva #depressiopäiväkirjat -kirjan tekijän eli käyttäjän @saastis kanssa julkkaribileistä. Kiitos! Luin kirjan tänään samantien ja goodreadsiin vääntämäni "arvio" on tässä: "Olen vaikuttunut. Ensinnäkin kirja ja sen julkaiseminen on tärkeä itse aiheensa ja kulmansa takia, uskon että tämä osaltaan jälleen murentaa mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja ja niistä puhumiseen liittyvää häpeää. Mutta kaiken tämän lisäksi, kirja on kirjana todella iskevä, sekä syväluotaava että helposti sulatettava, laittoi itkemään ja nauramaan, joskus samalla aukeamalla. Voimakasta, vihaista, surullista, herkkää, toiveikaista, pelokasta ja elämänjanoista tekstiä. VAHVA SUOSITUS." @kosmoskirjat 🔥🔥🔥🔥🔥🔥🔥#kirja #book #bookstagram

A post shared by Marko Suomi (@markosuomi) on

 

Depressiopäiväkirjat:

https://www.kosmoskirjat.fi/depressiopivkirjat/

Error – mielen häiriöitä:

http://like.fi/kirjat/error/

Iso Mieli internetissä:
Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter

Mainokset

Miesten maailmaan treenin kautta? Vieraana Antti Holma

”May we always be strong in body, spirit and mind”
Glenn Danzig, Godless, Danzig III: How the Gods Kill (1992)

Tässä tekstissä on tarkoitus tutkia mystistä ja sanatonta miesten maailmaa, ja varsinkin sen fyysistä puolta. Kysymyksiä: Millainen keho on hyväksyttävä miehen keho? Mitä suorituksia miehen pitää pystyä tekemään? Kuka yleensä arvioi miehen fyysistä suorittamista ja olemusta ja onko sillä mitään merkitystä? Miten voisimme harjoittelun kautta päästä edes väliaikaisesti hyväksyttyyn miehiseen tilaan?

Tällaisia kysymyksiä pohdiskelin itsekseni sekä lähdekirjallisuuden innoittamana. Näitä samoja asioita pyörittelimme myös vieraani Antti Holman kanssa salilla (Optimal Performance Center Helsingissä) treenatessamme. Treenin jälkeen kyselin vielä Antilta muutamia kysymyksiä, ja siitä keskustelusta löytyy tallenne jutun lopusta sekä lainauksia pitkin matkaa. Jutun lopusta löytyy myös linkit kaikkiin lähdemateriaaleihin. Jos lukeminen herättää ajatuksia, kerro niistä ihmeessä kommentoimalla!

Kuinka paljon lihaksilla on merkitystä selviytymisen kannalta?

Osmo Tammisalo luettelee kirjassaan Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa (Terra kognita, 2005) 10 kohdan listan kriteereitä, joista vasta numero 7 liittyy ulkonäköön:

“Saadakseen pitkäaikaisen lisääntymiskumppanin koiraan tulee:

Kohta 1: Osoittaa emotionaalista vakautta ja kypsyyttä, kilttiä luonnetta sekä luotettavuutta
Kohdat 2-6: erilaisia luonnetta, saavutuksia ja käyttäytymistä kuvaavia asioita, kuten kiltteyttä lapsia kohtaan, kunnianhimoisuutta tai korkeassa asemassa olemista
Kohta 7: Osoittaa hyvää terveyttä sekä kasvojen ja vartalon symmetrisyyttä”

Eli ainakaan lisääntymisen kannalta fyysinen ulkomuoto tai varsinkaan salilla tai vastaavalla toiminnalla hankitut näyttävät lihakset eivät ole kriittisin asia pitkäaikaista kumppania etsittäessä. Myöskään erilaisissa yhteisöissä toimiminen ei sinänsä vaadi esimerkiksi yli 100kg penkkitulosta. Kun puhuimme ihanteellisestä miehestä ja erilaisista vaatimuksista, Anttikin korosti arvostavansa henkilöä, joka on sinut itsensä ja olemisensa kanssa, koska se välittyy myös ulospäin koko olemukseen.

Salilla – peiliselfie. Optimal Performance Center.

Primitiiviset juuret – heimolliset pääsyvaatimukset

Ennen oli paremmin tai ainakin yksinkertaisemmin. Mieheksi kasvaminen oli selkeä yksisuuntainen prosessi, jossa suoritettiin tietty aikuistumisriitti, jonka kautta tuhottiin symbolisesti lapsi itsessä ja päästiin luomaan uusi elämä miehenä.

Navajo-intiaanien Sauna-rituaali tarjoaa esimerkiksi seuraavanlaisen kokemuksen: (en tiedä ovatko keksineet suomalaista ennen saunan vai onko joku suomalainen vienyt perinteen intiaaneille):

Manhood ceremony rich in symbolism, tradition
“Redhorse said the male sweat lodge dates back to the emergence story, and has a variety of uses: the warrior initiation, the hunter initiation, the manhood initiation (that’s the one the crowd was most curious about), cleansing and relaxation, and as medicine for a sick person.”

Toisin sanoen miehen pitää kestää tietty äärimmäinen tunne, lähinnä kuumuus ja siihen liittyvä tukaluus ollakseen hyväksytty.

Papua-Uusi-Guinea tarjoaa myös kivun sietämistä mutta myös rituaalin läpäisyn jälkeisen ikuisen näkyvän merkinnän, krokotiilin suomujen kaltaisen kuvioinnin iholla. Jos siis selviää rituaalista hengissä.

Agonising rites of the crocmen:
”The male members of the Chambri tribe – who live 721km north-west of Port Moresby near Chambri Lake – undergo this painful initiation to transition from being a boy to a man.
It involves the boys having their skin cut a number of times and then healing which leaves marks that resemble those of crocodile scales.
This excruciating process – which occasionally ends in death – is meant to demonstrate discipline, focus and dedication, and the only way the boys are allowed to numb the pain is by munching on a plant with healing qualities.”

Kyseessä ei siis ole mikään vaaraton toimenpide vaan hengenvaarallinen riski. Jos tästä selviää, on itsestäänselvästi osa heimoa ja alleviivatusti mies. Kuten pariutumislistassakin, tässäkin korostuu tietynlainen asenne, omistautuminen, keskittyminen ja kurinalaisuus.

Postmodernin miehen irrallinen tuska

Mitä tekemistä tällaisella primitiivisella uholla on tämän päivän kanssa? Ehkä vähän, ehkä paljonkin. Iso aikamme haaste on se, että kuulumme helpostikin useisiin heimoihin, emmekä vain yhteen. Erilaisia tapoja “olla mies” on lukemattomia, ja erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä pitää oma asema ansaita erilaisilla tavoilla. Joskus tatuointi tai näkyvä arpi voi herättää kunnioitusta, toisessa ympyrässä kuvotusta. On kerhoja, jotka arvostavat resurssien hallintaa ja omistamista, toiset taas herkkyyttä ja sivistystä.

Usein ihminen poukkoilee erilaisten ryhmien välillä ja yrittää sopeutua niihin kaikkiin tai sitten kaivertaa ikäänkuin oman polkunsa ja keksii itsensä itse, täysin yksin. Itse kaivertaminen on sekin tietyllä tavalla mystisen kunniakasta mutta myös äärimmäisen haastavaa, sillä koskaan ei tule olemaan sellaista tilannetta, jossa toinen, miehisyyden lopullisesti saavuttanut mies tulisi sanomaan “nyt olet tehnyt tarpeeksi ja ansaitset näin pääsyn miesten maailmaan”, vaan ihminen harhailee ja poukkoilee itse asettamiensa ehkä kohtuuttomienkin vaatimustensa kanssa hautaan asti.

Oman itsen löytäminen fyysisen rasituksen kautta

Fyysinen harjoittelu kehittää itsestäänselvästi kehoa mutta se vaikuttaa myös mieleen. Sekä Henry Rollinsin että Antti Holman teksteissä korostuu itsen löytäminen vastuksen kautta. Kun on tarpeeksi kovaa tehnyt, alkaa ikäänkuin hahmottaa itseään selkeämmin, näkee ja tuntee omat rajansa paremmin. Vähän kuten veistos, joka alkaa löytymään vasta kun ylimääräinen on hakattu pois taltalla.

Henry Rollinsin, tuon punkin pioneerikehonrakentajan netissä kulkeva lainaus (en tiedä alkuperäistä kirjaa, josta tuo on) toteaakin:

“I believe that one defines oneself by reinvention. To not be like your parents. To not be like your friends. To be yourself. To cut yourself out of stone.”

Itsensä leikkaaminen kivestä korostaa harjoittelun vaativuutta ja kovuutta, joka kuulostaa myös tavallaan primitiiviseltä miehisyysriitilltä. Tunnistan tämän omallakin kohdalla. Varsinkin alussa saliharjoittelussa oli läsnä jatkuva uusien porttien läpipääsemisen riemu. Se jää mieleen kun ensimmäistä kertaa vetää maasta jonkun tietyn myyttisen lukeman tai saa käytettyä salin painavimpia käsipainoja edes jossain likkeessä. Selkeä ja välitön palaute, onnistumisen kokemukset, “minä pystyn tähän” -tuntemukset.

Toinen lainaus Rollinsilta, kuuluisasta Iron and the Soul -artikkelista, joka on kiertänyt yhtä kauan internetin treenfoorumeita kuin Teston ja Raudon vitsit.

“He said I could look at myself now. I got home and ran to the bathroom and pulled off my shirt. I saw a body, not just the shell that housed my stomach and my heart. My biceps bulged. My chest had definition. I felt strong. It was the first time I can remember having a sense of myself. I had done something and no one could ever take it away. ”

Rollins kuvailee itsensä näkemisen uudenlaisena kokemuksena ja myös tunnetta ihan omasta saavutuksesta, joka on tärkeä ja iso asia. Omaa saavutusta ei voi kukaan viedä pois, vaikka fysiikka myöhemmin vääjäämättä muuttuukin, koska työ on kuitenkin jo tehty.

Antti Holma kuvailee Järjestäjä -kirjassa (Otava, 2014) itselle asetettuja kovia vaatimuksia:

“Jaksoin vielä kahdeksan ja murisin itselleni. Punnerra paskanaama, sinusta ei tule miestä ellet punnerra.”

Toisaalla samassa kirjassa hän kuvaa hienosti myös sitä jatkuvaa epäilystä omasta kyvykkyydestä, voiko koskaan päästä sinne missä kokeneet tuntuvat luontevasti olevan:

“Oliko hänellä mahdollisuus vielä kasvaa samanlaiseksi valtavaksi ärjyksi kuin isot pojat, vai oliko hänestäkin hyvää vauhtia tulossa minun kaltaiseni nahkea keppi.”

Itse yritin tehdä itsestäni kelvollista nimenomaan salitreenin kautta alunperin, sillä se oli jotain hyvin konkreettista ja sellaista mihin pystyin itse vaikuttamaan. Olin teininä omasta mielestäni säälittävä ja vastenmielinen ruipelo, ja aloin pitämään itsenä jollain tavoin ihmisenä vasta kun olin saavuttanut harjoittelussa tietynlaisen tason. Tasovaatimus tuli osittain itseltäni ja osittain muilta ihmisiltä, jotka alkoivat kommentoida hieman ryhdistynyttä olemustani.

Antti kertoi myös omalta kohdaltaan että oli alkanut nuorena salitreenin kautta hahmottaa kehoaan ja myös itseään selkeämmin, oman voiman kasvaminen auttaa hahmottamaan mihin pystyy ja mihin ei. Loppujen lopuksi se on isompi ja tärkeämpi asia kuin ulkonäkö tai edes varsinaiset tulokset.

ns. PT-poseeraus, jossa käsivarsien korostaminen ja hieman takakenoinen ryhti on tärkeää.

Oma polkuni treenimaailmassa

En tiennyt nuorena miten pääsisin miesten maailmaan koska mikään seuraavista ei tuntunut omalta jutulta: joukkuelajin harrastaminen, tappeleminen tai muu “pahistelu”, autoista/mopoista kiinnostuminen. Tunsin olevani outo muiden keskellä, en kuulunut joukkoon.

Tilanne muuttui kun löysin raudan ja treenaamisen. Sain salilta paljon ja annoin sille paljon. Olin siellä joka arkipäivä, kun muut olivat kavereiden kanssa kaupungilla. Siellä olin minä, muutama treenikaveri alkuakoina ja lopulta vain minä ja rauta. Oli useita tilanteita, jolloin salilla ei ollut yksinkertaisisesti ketään muita.

Treenin kautta kehoni muuttui ja aloin saamaan ihmisiltä ja etenkin miehiltä kunnioituksen sekaista huomiota. Kun olin isoimmilani (en koskaan kovin iso, hieman yli 90-kiloinen mutta ihan “hyvässä lihassa” kuten sanotaan) minua pidettiin vahvana ja kykenevänä. Kukaan ei tiennyt että en oikeastaan osannut liikkua, olin vain vahvan näköinen.

Ajattelin silloin että ok, nyt olen jotenkin ansainnut jotain kummallista hankalasti määriteltävää kunnioitusta ja ehkä tavallaan osallisuutta siitä mystisestä miesten maailmasta, josta olin haaveillut.

Ajattelin kuitenkin: “tässäkö tämä on? Onko tämä kaikki vain teatteria?” En nimittäin kokenut tehneeni mitään kovin ihmeellistä, lähinnä olin treenannut pitkäjänteisesti joitakin vuosia mutta en ollut tehnyt mitään erityisen rohkeaa. Näytin vain vahvalta. Riittääkö se? Minulle se ei riittänyt.

Ajattelin että mitä voisin tehdä seuraavaksi. Jostain se idea tuli: taistelu, kamppailu. Meni vuosia mutta pääsin tilanteeseen, jossa olin ottelemassa pariinkin otteeseen thainyrkkeilyn SM-kisoissa. Parhaimmillani sain SM-hopeaa ja vieläkin harmittaa että hävisin sen matsin. Ottelin n. 20 ottelua, puolet voitin, ja jo muutaman ottelun jälkeen sain samanlaista kummallista kunnioitusta samalla peruskurssilla olleilta.

Olin päässyt jonnekin sellaiseen kerhoon, jonne en olisi kuvitellut pääseväni: olin kamppailija. Se on tavallaan turvallisessa mielessä jotain sellaista, joka antaa takuupassin tietynlaisen miehisyysriitin läpi pääsemiseksi. Moni harrastaja ei koskaan uskalla astua ottelukehään. Tosin, kun sen on kokenut, ymmärtää että ei se nyt niin ihmeellistä ole kuitenkaan. Se on hieno kokemus mutta ei muuta ihmistä rohkeammaksi, ehkä jopa paljastaa enemmän omia pelkoja kuin haluaisi nähdä. Tai näin omalla kohdalla. Toki sitten kun olin omat otteluni käynyt, mietin sitä että yhä voisi tehdä enemmän, käydä kovempia matseja esim. ulkomailla tai jotain vastaavaa.

Elämä kuitenkin vei toiseen suuntaan ja olin päässyt todistamaan itselleni jotain. Ja edelleen minua kalvoi tunne siitä että huijasin. En kokenut itseäni “äijäksi” tai sellaiseksi rehvakkaaksi mieheksi. Tunsin olevani ehkä jopa herkempi kuin aikaisemmin, ja tietynlaiset illuusiot erilaisista kuvitteellisista väkivaltatilanteista muuttuivat, sillä opin kamppailun myötä kuitenkin tajuamaan jotain siitä miten arvaamatonta tappelu on kamppailuun verrattuna, jossa kuitenkin on säännöt, tuomarit ja ensiapuhenkilökunta.

Voiko tästä prosessista oppia jotain tai yleistää kokemusta laajemmin? En suoraan sanoen tiedä. Kaikki tämä on saanut minut kuitenkin pohtimaan sukupuoliroolien ja nyt varsinkin miehen roolia. Miksi se on niin näennäisen oloinen rakennelma? Miksi kukaan ei suostu paljastamaan mitkä ne salaisuudet ovat? Ehkä kukaan ei tiedä? Toisaalta rajojen hakeminen ja kilpailukin on vapauttanut jatkuvan itselle todistelun taakasta, ja voin suhtautua näihin aiheisiin esimerkiksi ihan eri tasolla huumorilla kuin olisin parikymppisenä pystynyt.

Ajattelen nyt niin että kaikki tämä rajojen hakeminen ja erilaisten juttujen kokeileminen on ollut itselleni tärkeää identiteetin rakentamisen tai löytämisen kannalta. Se on ollut tärkeää myös siksi että ymmärrän että joku yksittäinen urheilusuoritus tai jonkun tietyn vuoden katoava kesäkunto ei sinänsä ole merkittävä asia. Tärkeää on se, että etsii eri tavoin tekemisen kautta niitä asioita, joihin pystyy, joista pitää, jotka haastavat, jotka pelottavat ja jotka pakottavat miettimään suhdettaan itseen ja maailmaan uudelleen ja uudelleen. Ja tämä prosessi ei lopu koskaan vaan oppiminen on jatkuvaa.

Salitreeni yhteisöllisenä ja rauhoittavana toimintana

Keskustelimme Antin kanssa aika paljonkin salietiketistä ja kulttuurista. Yksi hienoimpia asioita on salitreenin tietynlainen globaali sanaton kieli. Antti kertoi että hänelle on matkustaessa tärkeää löytää sali, koska sitä kautta pääsee kiinni paikalliseen kulttuuriin, ihmiset ovat salilla tavallaan omia itsejään ja noudattavat tiettyjä pelisääntöjä. Salilla saa olla aika rauhassa ja tehdä omia juttujaan, peruskohteliaisuus riittää eikä tarvitse alkaa juttelemaan enempää jos ei halua.

Keskustelumme liikkui koko ajan poispäin siitä alkuperäisestä “miehen vaatimuslistasta”. Oikeastaan kun syvennytään itse tekemiseen, tulee esille monta tärkeää asiaa. Antti kertoi siitä, miten aluksi salilla tuli vertailtua itseä toisiin siinä mielessä, että olisipa hieno olla noin iso tai vahva. Kun hieman treenaa ja pääseekin tavoitteeseen, huomaa että aina on joku toinen, joka on vielä vahvempi, ja jos pääsisi taas seuraavalle tasolle, taas löytyisi joku vahvempi. Eli loppujen lopuksi se, että on treenaamassa ja näkee että siellä on muitakin, on oikeastaan todella vapauttavaa. Kaikki ovat siellä siksi, että haluvat jollain tasolla kehittyä nykytilanteestaan mutta on turha vertailla itseään muihin, sillä se ei lopu koskaan.

Penkkitreeniä tehtäessä varmistajan rooli on tärkeä.

Keskustelimme myös siitä, miten treenin aikana ei tule miettineeksi loppujen lopuksi juuri mitään ulkoisia asioita, muita ihmisiä tai samaan aikaan salilla treenaavia, vaan se on tila jossa voi keskittyä vain omaan tekemiseen omassa tahdissa. Kun tekee tiukkaa sarjaa, aika ja paikka ikäänkuin katoaa hetkeksi ja voi uppoutua kuulostelemaan miltä kehossa ja lihaksissa tuntuu, kun polte alkaa kasvaa esimerkiksi tiukassa kyykkysarjassa. Samalla keskittyminen menee ainoastaan siihen että paino nousee. Salitreeni on Antin mukaan todella rauhoittavaa, sillä vaikka syke nouseekin, mihinkään ei varsinaisesti ole kiire, verrattuna esimerkiksi vauhdilla tehtäviin kuntopiireihin tai kamppailuun. Parhaimmillaan treeni on meditatiivinen kokemus, ja muun maailman häly, töiden ja projektien vaatimukset sekä omien ajatusten säksätys hetkeksi hiljenee.

Varmistamaan pyytäminen on suuri luottamuksen ja kunnioituksen osoitus.

Vaikka salitreeniä, varsinkin ns. perinteistä, voi kritisoida siitä ettei se ole toiminnallista, se tarjoaa kaikki nuo edellä mainitut elementit. Tai ehkä se tarjoaa niitä juuri siksi: ei tarvitse miettiä mitään monimutkaista liikerataa tai vastaavaa, vaan voi keskittyä puhtaaseen rasitukseen ja vastukseen.

Keskustelua treenin jälkeen

Treenin jälkeen kävimme läpi vielä mm. seuraavia aiheita: Millaista näyttelijänä on treenata roolia varten ja kuka silloin omistaa lihakset? Mitä ulkoinen fyysinen olemus symboloi ja onko se loppujen lopuksi tärkeää? Mikä on Douchebag Method -treeni? Miehen rooli ja sukupuolistereotypiat?

Kuuntele koko keskustelu tuolta (Soundcloud -linkki):

 

Yhteenveto: Reitti miesten maailmaan on unohtaa miesten maailma

“Just let go!”
Tyler Durden Fight Club -elokuvassa (ja kirjassa)

Aiemmin lueteltuja kunnioitettuja maskuliinisia ominaisuuksia voi siis osoittaa itselleen ja muille voimaharjoittelulla. Ihminen ei tule vahvemmaksi ellei sijoita aikaa, keskittymistä, kurinalaisuutta ja omistaudu tekemiselle salilla. Lisäksi, varsinkin lihaskasvuun tähtäävällä harjoittelulla, tämä kaikki tulee ulkopuolisellekin selväksi. “Ai sä oot käyny salilla vai, no sen kyllä huomaa” – lause pitää sisällään toki lihasten ihailun mutta myös ihmisen luonteen arvioinnin. Toinen antaa tunnustusta toisen sitkeydelle ja ponnisteluille.

Loppujen lopuksi millään tällä ei ole edes mitään tekemistä sukupuoliroolien kanssa. Kehon hahmottaminen ja sillä asioiden tekeminen on linkki toimimiseen maailmassa, ja fyysisten rajojen kokeilemisen kautta oppii paljon itsestään, sukupuolesta tai mistään muustakaan epäolennaisesta huolimatta.

Se, että onko oman toiminnan taustalla joku vääristynyt kehonkuva tai muu pakkomielle tai ihan vain mielihyvän tai arjesta irrottautumisen tarve, on sekin aika merkityksetöntä. Toiminta, liike, kehon tunteminen, ne ovat asioita, jotka vaikuttavat paljon siihen miten kokee itsensä ja se vaikuttaa siihen miten muut myös oman olemuksen näkevät, lihasten tai kehonkoostumuksen yksityiskohdista huolimatta.

Voimaharjoittelu eli “salilla käynti” (toki salilla voi tehdä muutakin) on yksi hyvin selkeä tapa lähteä kokeilemaan tätä kaikkea ja ikäänkuin tutustumaan itseen. Omalla kohdallani tämän tekstin tuottaminen ja Antin kanssa treenaaminen ja keskustelu muistutti minua siitä miten paljon pidänkään perinteisestä voimaharjoittelusta, vaikka lähdinkin liikkeelle siitä ajatuksesta että haluan tutkia kriittisesti ulkonäkömittareita. Nyt näen “punttaamisen” estetiikan ja filosofian jotenkin vanhassa tutussa ja toisaalta hyvin uudessa ja raikkaassa valossa.

Joka tapauksessa, jutun alun kysymykset jäivät vaille lopullisia vastauksia. Ehkä olennaista sukupuolirooleissa ja niiden “vaatimuksissa” ja vaatimuksiin suhtautumisessa on se vievätkö ne ihmistä eteenpäin vai rajoittavatko? Voi kysyä itseltään: “Olenko pyrkimässä liian ahtaaseen rooliin, joka on itselleni täysin epäluonteva?” Kuten Anttikin kertoi työstään sukupuoliroolehin liittyen, hänen moni työnsä käsittelee ja tutkii miehenä ja naisena olemista yhä uudestaan eri näkökulmista. Voisi sanoa ehkä jopa coelhomaisesti että sukupuoliroolikin tai oikeammin itsensä löytäminen on matka, joka ei varsinaisesti lopu koskaan. Ei voi koskaan olla “valmis” mies mutta voi yrittää oppia tuntemaan itsensä paremmin. Ja välillä voi vaan unohtaa kaiken ja hakea pumppia koska se tuntuu hyvältä!

Iso kiitos Antti ajastasi ja ajatuksistasi!

Kuuntele Antti Holman Radio Sodomaa:
http://areena.yle.fi/1-4150922

Myös suuri kiitos Joni Jaakkolalle ja Optimal Performance Centerille vieraanvaraisuudesta!
http://www.opcenter.fi/

Kiitos kun luit! Jos juttu herätti ajatuksia, kerro niistä ihmeessä vaikkapa kommentoimalla. Jos tykkäsit, jaa mielellään eteenpäin.

Tilaa Iso Mieli uutiskirje:
https://isomieli.fi/tilaa-uutiskirje/

Minä, Joni Jaakkola, Antti Holma ns. PT-asennossa.

Tärkeitä linkkejä, lähdemateriaalia ja lisälukemista

Antti Holma

Kuuntele Antti Holman Radio Sodomaa:
http://areena.yle.fi/1-4150922

Optimal Performance Center

Mene ja treenaa!
http://www.opcenter.fi/

Lähdemateriaalia

Manhood ceremony rich in symbolism, tradition
http://navajotimes.com/ae/culture/manhood-ceremony-rich-symbolism-tradition/

Agonising rites of the crocmen
http://www.dailymail.co.uk/news/article-2722740/The-ancient-initiation-ritual-scars-boys-look-like-crocodiles.html

Henry Rollins – Iron and the Soul (1994)
http://www.oldtimestrongman.com/strength-articles/iron-henry-rollins

Rakkauden evoluutio, Osmo Tammisalo, Terra Cognita 2005
http://www.terracognita.fi/tc/product/rakkauden-evoluutio/

Järjestäjä, Antti Holma, Otava 2014
http://www.adlibris.com/fi/kirja/jarjestaja-9789511279761?gclid=CLDzw_Kk6NQCFRvgGQodpk4PYg

Bonuslukemusta tositreenaajille

Play as if Your Life Depends on It: Functional Exercise and Living for Homo Sapiens
https://www.amazon.com/Play-Your-Life-Depends-Functional/dp/0972335803

Valmennusoppi, Dietrich Harre, 1975

 

Iho, keho ja mieli – fyysisyysteeman välitiivistys ja kiitos

Tällä postauksella haluan kiittää ensimmäisiä kanssani yhteisiä juttuja tekemään lähteneitä ihmisiä. Olette rohkeita, ennakkoluulottomia ja muutenkin hienoja ihmisiä! ISO KIITOS!

Idea oli siis viime syksynä lähteä tutkimaan fyysisyyttä ja sen suhdetta taiteeseen ja muuhunkin olemiseen. Teimme vieraiden kanssa mm. podcastia, ilma-akrobatiaa, tatuointia ja meditaatiota.

Alla kuvia ja linkkejä juttuihin. Tutustu ja ihmettele!

11.10.2016: Iso Mieli podcast #2 – nojatuolifilosofit pohtivat fyysisyyttä – vieraana Maria Oiva

”Teimme esitystaiteilija, ohjaaja ja nojatuolifilosofi Maria Oivan kanssa Suvilahdessa podcastin aiheesta fyysisyys. Miksi näyttää siltä että tämän päivän stereotyyppinen menestyjä on aina kovakuntoinen? Mihin kehoa yleensä tarvitaan? Onko ruumis kuten loistoauto vai työväline? ”

https://isomieli.fi/2016/10/11/iso-mieli-podcast-2-fyysisyys-vieraana-maria-oiva/

17.10.2016: Fyysisyys, esiintyminen, sirkuskulttuuri ja kipu ilma-akrobaatin silmin

”Sain kunnian haastatella ilma-akrobaatti Salla Hakanpäätä liittyen fyysisyyteen, köysiakrobatiaan, taiteilijan työhön ja sirkuskulttuuriin. Pääsin myös käymään Cirko-keskuksessa olleessa residenssissä seuraamaan treenejä ja kokeilemaan itsekin köyttä.”

https://isomieli.fi/2016/10/17/fyysisyys-esiintyminen-sirkuskulttuuri-ja-kipu-ilma-akrobaatin-silmin/

 

Köyden äärellä

1.11.2016: Millaista on tatuoida tarinoita iholle? – haastattelussa Keke Lindfors

”Haastattelin Hidden Bones Tattoon Keke Lindforsia tatuointien tekemisestä sekä sähköpostilla että livevideolla.” Osa haastattelusta toteutettiin livevideona samalla kun Keke teki työtään haastattelijan iholle.

https://isomieli.fi/2016/11/01/millaista-on-tatuoida-tarinoita-iholle-haastattelussa-keke-lindfors/

 

 

Vakavana mutta tyytyväisenä

17.6.2017: Steniuksen meditaatioseminaari rauhoitti kaoottisen mielen

”Osallistuin 17.6.2017 Jarkko Steniuksen järjestämään meditaatioseminaariin, joka kulki nimellä Meditation for Fighters. Tässä jutussa kokemuksia sieltä ja myös aiheen vierestä.”

https://isomieli.fi/2017/06/17/steniuksen-meditaatioseminaari-rauhoitti-kaoottisen-mielen/

Iso kiitos vielä: Maria Oiva, Salla Hakanpää, Keke Lindfors, Jarkko Stenius!!!

Vaikka tämä ”sarja” on nyt pienellä viiveellä saatu päätökseen, fyysisyys tai keho-mieli-suhde ei ole vielä lähellekään tarpeeksi syvältä kaivettu, ja jatkoa seuraa vielä kesän aikana. Voin luvata että kiinnostavia juttuja on luvassa jatkossakin.

Steniuksen meditaatioseminaari rauhoitti kaoottisen mielen

Osallistuin 17.6.2017 Jarkko Steniuksen järjestämään meditaatioseminaariin, joka kulki nimellä Meditation for Fighters. Tässä jutussa kokemuksia sieltä ja myös aiheen vierestä.

Tämä postaus päättää viime syksynä alkaneen teemasarjan fyysisyydestä, jonka piti alunperin olla valmis jo viime marraskuussa. Hieman venähti, johtuen minusta, ei kunnianarvoisista vieraista. Tosin, tässä on tapahtunut kaikenlaista ja aihe tulee jatkumaan vahvana edelleen tällä sivustolla, sillä siitä on paljon vielä sanomatta. Mennään kuitenkin mutkan kautta asiaan.

C-kasetin kelausääni takaisinpäin (jonnet ei muista)

Huhtikuun aikainen aamu vuonna 2002 Helsingin Mäkelänkadulla, baarin yläkerrassa sijaitsevan Helsinki Thaiboxing Clubin kehässä. Paikalla minä, Petri Martinez ja Jarkko Stenius. Ohjelmassa aamusparri. Treenasin ekoihin kisoihini, Jarkko ja Petri ties kuinka monensiinsa. He olivat kokeneita ammattilaisia, minä olin vajaa vuosi sitten treenaamisen aloittanut amatööri. Sparrit olivat minun näkökulmastani hurjia, heille kevyttä ”heittelyä”.

Kuvassa Jarkko ja Petri noihin aikoihin, Petri päällimäisenä kuvassa. Kuva Jarkko Stenius Official -FB-sivulta. Kuvaa käytetty Jarkon luvalla.

No, selvisin kovista sparreista ja pääsin ensimmäiseen otteluuni, jonka voitin. Ottelukokemus vei mennessään ja se johti totaaliseen rakastumiseen lajiin. Sain myös elää hetken voittamattomuuden tunnetta, joka tulee kun nousee kehästä (varsinkin voiton jälkeen). Alla kuva siitä tilanteesta toukokuulta 2002.

Pikakelaus vuoteen 2017 – meditaatioseminaari

Kaikenlaisia asioita tapahtui tässä välissä. Niistä voitte esim. lukea Jarkon kirjasta Nyrkkisankari, linkki tuolla postauksen lopussa. Suosittelen, hurjia tarinoita elämänmakuisesti kirjoitettuna.

17.6.2017 olen kuitenkin Barreto Helsingin kamppailusalin tatamilla ja legendaarinen ammattithainyrkkeilijä Jarkko Stenius vetää ryhmällemme meditaatioseminaaria. Anteeksi mitä? Thainyrkkeily on äärimmäisen fyysinen laji eikä sen treenaamiseen ainakaan minun aikanani kuulunut hirveästi mikään rauhoittuminen, meditaatiosta puhumattakaan.

Totta se silti on, nyt on käynnissä meditaatioseminaari, jonka nimi on Meditation for Fighters. Nimestään huolimatta ei tarvitse olla ottelija tai kamppailulajien harrastaja osallistuakseen, mikä on hyvä. Niistä jutuista, joita teemme, on hyötyä kaikille.

Jarkko ohjaa ryhmää läpi erilaisten harjoitteiden, ja samalla kertoo niiden soveltamisesta omassa elämässään ja miten niistä on ollut hänelle hyötyä. Pidän siitä miten Jarkko puhuu arjesta ja käytännöstä eikä esoteerisista chakroista tai voimaeläimistä. Jarkko ei myöskään väitä että kaikkien elämään nämä asiat vaikuttavat samalla tavalla, mikä tietty olisi mahdotonta mutta kyllä sellaisiakin tarinoita wellness-maailmaan mahtuu.

Sekin oli plussaa että tavoitearkea ei maalattu sellaiseksi että leijutaan vain ihanasti laventelintuoksuisessa Instagram-maisemassa, vaan pysyteltiin hyvin pitkälle raadollisissakin elämän tosiasioissa. Elämähän ei pelkästään ”anna sitruunoita” vaan joskus kaataa rekkalastillisen mätiä sitruunoita päälle, eikä silloin ensimmäisenä ole limun tekeminen mielessä.

Mediaation idea on siis auttaa kohtaamaan arjen haasteita

Arki on kuitenkin usein tällaista: laskuja, deadlineja, väittelyitä netissä, riitelyä oikeassa elämässä, koiralla on joku vaiva, pitäisi viedä lääkäriin, ei hitto unohdin soittaa sille tyypille, missä se asiakkaan toimisto on, eksistentiaalinen kriisi vaivaa, ai olipas hauska Danzig-meemi Facebookissa, uni ei meinaa tulla, koko ajan kiireen ja sitä kautta riittämättömuuden tunne. Tällaista 24/7/365. Tiedän että pitäisi rauhoittua ja olen lukenut mindfullness-kirjojakin ja joskus tein istumameditaatiota mutta paikat tulivat kipeäksi ja jätin sen homman. Rentoudun ainoastaan hetken judotreenien jälkeen.

Ajatus koko meditaatiossa ei olekaan luoda täydellistä arkea, koska sellaista ei koskaan tule. Aina tapahtuu jotain, joku ärsyttää, joku sairastuu, tulee onnettomuuksia ja sitä myöhästyy bussista. Idea on se, että suhteellisen yksinkertaisten harjoitteiden kautta voi oppia nollaamaan jatkuvasti surraava mieli, joka johtaa rentoutumiseen, parempaan palautumiseen ja parempaan valmiuteen kohdata arjen ärsyttäviä asioita tyynemmin ja vähemmän kireänä. Tavoite on myös hahmottaa omaa kehoa paremmin ja oppia arvostamaan juuri tätä hetkeä.

Ydinasia on tietenkin harjoittelu. Jos opettelee yksinkertaisen hengitystekniikan, sitä voi harjoittelun kautta hyödyntää erilaisissa tilanteissa silloin, kun tuntuu että keho ja/tai mieli lähtee ylikierroksille. Jos opettelee kävelymeditaatiota, voi sen hidasta ja tiedostavaa fyysisyyttä hyödyntää muissa keholla tehtävissä asioissa, jotta muistaa missä itse asiassa onkaan eikä vain juokse kuin kireäilmeinen business-ihminen Kampin keskuksessa keskiviikkoaamuisin.

Olen siis tosiaan aiemminkin harjoitellut perinteistä istumameditaatiota mutta en ole oikein saanut siitä muuta irti kuin pieniä rauhoittumisen hetkiä. Tänään sovelsimme samoja hengitysrytmejä (esim. 4 sekuntia sisään, 4 sekuntia ulos) mutta yksinkertaisesti vain mukavassa asennossa, mitä se nyt kenellekin on. Nämä eivät ole monimutkaisia asioita, vaikeaa on harjoittelun tuominen arkeen.

Mitä hyötyä meditaatiosta on?

Jarkon mukaan oleellista on se että ihmisen pitää kokea että harjoittelu alkaa tuottaa tuloksia. Ei meditointi ole itseisarvo, vaan sen elämänlaatua parantavat vaikutukset. Se ei tarkoita että muuttuisi säkenöiväksi ei-koskaan-suuttuvaksi jumalolennoksi vaan esimerkiksi sitä että muistaisi ottaa muutaman rauhallisen hengityksen ja hetken rauhallisen kävelyn ennen jännittävää esiintymistä tai konfliktitilannetta tai vaikkapa nyt sitten ottelua. Ja jokaisella on tällaisia tilanteita. Tilanteet voivat mennä paremmin, ei tule hermoiltua, suututtua niin helposti, sählättyä kiireessä. Ainakaan niin usein kuin nyt.

Itselläni yksi iso asia on jatkuvan online-tekemisen (työssä, harrastuksissa ja näiden välillä) aiheuttama kaoottisuuden tunne ja FOMO-ilmiö. Eli mitäs jos nyt missaan jonkun tärkeän asian internetissä jos lasken laitteen hetkeksi pois tai vaikka jopa käyn kävelyllä ilman sitä! Sain seminaarista muutaman yksinkertaisen harjoitteen, joista jo tiedän miten tulen niitä hyödyntämään arjessa. Oleellista on se, että vie harjoitteet oman arjen kovaan ytimeen, siten että ne sopivat itselle, ei tarvitse muuttaa kepin nokkaan mietiskelemään ja hylätä kaikkea maallista.

Itselläni oli pitkästä aikaa seminaarin jälkeen todella rentoutunut ja rauhallinen olo, jollaisen yleensä saavutan vain tiukalla judotreenillä tai vastaavalla. Kokemus rohkaisee kokeilemaan lisää.

Suunnitelmani jatkoa varten: toteutan rauhoittavaa hengittelyä entistä tietoisemmin ennen koulutuksia ja esiintymisiä ja tärkeitä palavereja. Otan aamurutiiniini mukaan todella hidasta kävelyä tai hidastettua tasapainoharjoittelua, ja yritän aina välillä muistaa kokeilla hieman pelottavaa myötätuntomeditaatiota. Yritän tehdä pieniä nollaus/hidastushetkiä pitkin päivää ja varsinkin illalla ennen nukkumaanmenoa. Katsotaan puolen vuoden päästä onko vaikutuksia yleiseen hermoiluun tai unen laatuun.

Kiitos Jarkolle hyvästä seminaarista! Suosittelen testaamaan jos tulee tilaisuus, näitä tulee ilmeisesti syksyllä taas lisää. Jarkolta voi kysellä suoraan hänen FB-sivunsa kautta, sen linkki on tuolla alla.

Minä ja Jarkko vuonna 2017.

 

Nyrkkisankari -kirja:

http://like.fi/kirjat/nyrkkisankari/

Jarkon FB-sivu:

https://www.facebook.com/jsteniusofficial/?fref=ts

Millaista on tatuoida tarinoita iholle? – haastattelussa Keke Lindfors

Haastattelin Hidden Bones Tattoon Keke Lindforsia tatuointien tekemisestä sekä sähköpostilla että livevideolla. Kooste alla!

Miksi teet tatuointeja ja miten ajauduit niitä tekemään?

Ensimmäisenä syynä on varmaankin luomisen tarve. Toisena se, että olen aina tykännyt tehdä asioita joissa tehdyn työn jälki on nähtävissä konkreettisesti ja jopa välittömästi. Tatuoinneissa kiehtoi se tietty dekadenttisuus ja ajatus, ”ettei tatuoinnin otettuaan voi enää koskaan olla normaali”.

Ammatillisessa mielessä ajauduin tatuointien pariin pitkän jahkailun jälkeen hankittuani välineet tutulta tatuoijalta saatuani hieman perintörahaa. Puuhailin muutaman vuoden kotona kavereille ja puolitutuille raapustellen, kunnes onnekkaan yhteensattuman vuoksi pääsin ammattistudioon oppiin. Siitä aukesikin uusi maailma.

Miten muuten olet toteuttanut tuota luomisen tarvetta?

Piirtäminen taisi olla se ensimmäinen toteutuskeino, saatoin viettää tuntikausia kirjoituspöytäni ääressä piirrellen. Olin melko passiivinen liikunnanharrastaja niihin aikoihin, joten ylimääräistä energiaa ei kulunut jalkapalloiluun tai jääkiekkoon.
11-vuotiaana tosin löysinkin sitten musiikin, ja aloin haaveilla kitaransoitosta joka johti loppuelämän musiikkiharrasteluun eri bändeissä ja projekteissa. Parikymppisenä löysin myös liikunnan harrastamisen, joka toimii vastapainona kaikelle muulle kahlaukselle elämässä.

Mitä kuva kertoo kantajastaan?

Tatuointeja voisi nykyään verrata vanhan ajan ”Levi’s vs. Halpahalli-farkut” -ilmiöön. Toisin sanoen, niillä on suuri merkitys tiettyyn eliittiin kuulumisessa. Kyseessä on niin popularisoitunut ilmiö, ettei tatuoinneilla voi juurikaan enää korostaa erilaisuutta, aatteitaan ehkä jonkun verran.

Luonnoksesta siirtokuvaksi
Luonnoksesta siirtokuvaksi

Miten paljon sinulla on tilaa ilmaista itseäsi kuvissa?

Tämä riippuu paljon asiakkaan toiveista sekä henkilökemioista. Unohtamatta kahdenvälistä luottamusta.

Miten lähdet rakentamaan luottamusta uuden henkilön kanssa? Voiko sen saavuttaa kaikkien kanssa?

Se on vaikeaa. Joinain päivinä olet sekä henkisesti että fyysisesti niin hyvin latautunut, että pystyt myymään vaikka hiekkaa saharaan. Joskus se on työläämpää.
Kuitenkin se, että olet omistautunut jokaiselle projektillesi ja näytät sen, lienee yksi parhaista tavoista rakentaa luottamuksellista asiakas-suhdetta.
En silti väitä, että se olisi aina edes mahdollista. Toisinaan ihmiset haluavat pitää kaikki ohjat omissa käsissään, silloin vuorovaikutus on rajallisempaa.

Siirtokuva valmis
Siirtokuva valmis

Minkälainen tatuointikulttuuri Suomessa on nyt mielestäsi?

Taisin jo sivuuttaa tätä aikaisemmin, mutta luultavasti lisäksi voitaisi sanoa, että tiedostava ja kansainvälinen. Löytyy taitavia tekijöitä eikä ole mitään hävettävää kansainvälisillä markkinoilla. Ei hullummin teollisuudelle joka perustuu itseoppimiselle/oppipoikakoulutukselle!

Mikä työssä on haastavinta?

Luultavasti se, ettei koskaan voi olla 100% tyytyväinen työhönsä. Toisaalta se ajanee kaikkia luovan työn tekijöitä eteenpäin.

Kuva iholle
Kuva iholle

Sulla on itselläkin jokunen kuva? Mitä ne sulle merkitsevät?

Ensimmäiset kuvat tuli otettua kokeilunhalusta. En oikeastaan osannut ajatella niihin aikoihin, että tatuointi olisi merkinnyt muuta kuin hienoa kuviota iholla. Se oli sellaista typerää rokkikapinaa.
Nykyisin..tatuointini ovat jonkinlaista pimeyden kanavointia muualle kuin sisälleni.

Onko erilaisilla tatuointitrendeillä sulle merkitystä? Mikä on nyt juuri pinnalla?

Minulle niillä ei ole merkitystä, en tietenkään silti voi väittää etteivät ne vaikuttaisi.
Nykyään kuten tiedät, kaikenlaiset salatieteet sekä anti-uskonnollisuus ovat nuorison suosiossa. Halutaan elää hetkessä jne..internetin ja sosiaalisen median aivopesu vaikuttaa moneen asiaan ja näin lienee myös tatuointitrendeissä. Nyt tuolla liikkuu 18-v tyttöjä naamasta varpaisiin täynnä leimaa. En mä osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia, mutta kyllä mä lupaan että tatuointien poisto-business tulee vielä olemaan kovan luokan kultakaivos.

Kuvan toteutus ja haastattelu videolla

Haastattelu jatkui itse tekemisen lomassa, Keke teki minulle kuvaa rintaan ja juttelimme samalla Facebook Live -videolla:

 

Valmis kuva tuoreeltaan
Valmis kuva tuoreeltaan

Prosessi bloggaajan näkökulmasta

Sovimme Keken kanssa jo silloin kun aloimme miettimään haastattelujuttua että teemme tässä samalla jonkun kuvan minulle. Idea aiheesta tuli kun kerroin jutusta työkavereille, ja siitä sitten laitoin Kekelle jonkun googlen kuvahaulla löytämäni kirjan kuvan. Tiesin että aihe olisi siis kirja, jonkinlainen yksinkertainen mustavalkoinen ja että paikka olisi sydämen päällä. Symboliikkaa riittää vaikka muille jakaa vaikken sitä sen enempää tässä avaakaan. Tatuointien hienous on siinä että kuva itsessään kertoo jotain, sen sijoituspaikka ehkä jotain mutta se lopullinen merkitys aukeaa vain kantajalle itselleen. Samanlainen kirja jonkun toisen iholla voi tarkoittaa hänelle jotain ihan muuta kuin minulle.

Kun saavuin Hidden Bones Tattoo -studiolle, Keke oli piirtänyt löytämästäni kuvasta oman versionsa, ja muutaman sekunnin miettimisen jälkeen sovimme että se on juuri hyvä. Luotin siihen jo etukäteen että hän keksii aiheesta jotain parempaa ja niinhän siinä kävi. Itse prosessi oli oikein leppoisa, mikäs sen mukavampaa kuin istua aiheen äärellä oikein tosissaan ja turista niitä näitä (videolle päätyi vain ns. asiallinen ja aiheeseen liittyvä osuus). Iso kiitos Kekelle juttuun ryhtymisestä!

Oma suhtautumiseni tatuointeihin sinänsä on hyvin neutraali. Ajattelen että ne ovat ennen kaikkia tärkeitä kantajalle itselleen, ja symboliikka voi olla vahvempaa tai vähän kevyempää tilanteesta riippuen. Itse en juurikaan noteeraa sitä onko jollain niitä tai ei mutta toki jos on niin aina on kiinnostavaa kuulla tarinoita kuvien taustalla, jos ihminen haluaa niitä jakaa.

Vakavana mutta tyytyväisenä
Vakavana mutta tyytyväisenä

Lisälukemista

Hidden Bones Tattoo:n löydät verkosta tuon linkin takaa:

Hidden Bones Tattoo

Suosittelen tsekkaamaan myös Antroblogin jutun aiheesta, ja siinä linkitettynä olevat artikkelit. Antroblogi on muutenkin tutustumisen arvoinen sivusto!

http://www.antroblogi.fi/2016/07/tatuointeja-kautta-aikojen/

http://insider.si.edu/2015/08/tattoos-telling-stories-in-the-flesh-qa-with-lars-krutak/

“A common myth that continues to be perpetuated in popular and academic peer-reviewed publications is that tribal tattoos were ornamental. Some indigenous peoples did receive tattoos to enhance their physical appearance, but this practice was the exception rather than the rule. Most tattoos identified tribal designation, related the social accomplishments of the individuals who wore them or functioned as medicinal therapy or as apotropaic [evil-repelling] symbols. In short, I see body marking as a kind of biographical language.”

 

Keho ja liike hyvinvoinnin, statuksen ja ilmaisun välineenä?

Varoitus: pitkä ja rönsyilevä postaus aiheesta kehonkuva. Jos sinulla on kiire, lue jotain muuta.

img_4080

Tämä syksyn fyysisyys-teema (siis tällä sivustolla oleva) on saanut minua miettimään omaa asennoitumista kehoon ja liikkeeseen ehkä uudella tavalla. Olen tehnyt elämässäni paljon mitattavia urheilullisia suoritteita, saanut pokaaleja kisoista, rakentanut lihasta ja voimaa ja kestävyyttä ja opetellut uusia taitoja eri lajien parissa. Osaan tehdä leuanvetoja, osaan potkaista polvipotkuja, seistä käsillä, osaan nostaa kahvakuulaa pään päälle, osaan heittää ihmisen lonkkaheitolla ja tehdä ukemeita.

En ole silti koskaan esim. käyttänyt kaikkia opettelemiani liikkumisen tapoja minkään lajin ulkopuolella vaikkapa esittämään jotain tai kertomaan tarinaa, kuten tanssijat tai sirkustaiteilijat tekevät. Kehoni on ollut lähinnä ”väline liikuttaa ruuansulatuselimistö paikasta toiseen ruuan luo”, jos käyttää kulunutta Paul Chek -lainausta tässä välissä. Kehoni ei ole edes ollut näyttelyesine, vaikka siitä joskus epävarmana ja vääristyneellä kehonkuvalla varustettuna teininä haaveilinkin. Silloin esikuvat olivat lähinnä Henry Rollinsin kaltaiset äärimaskuliiniset ex-punkkarit ja kehon esittäminen siinä kontekstissa tarkoitti sitä että ”pelkää minua, kierrä minut kaukaa koska minua oikeasti pelottaa itseänikin”.

Maria Oivan kanssa juttelimme pari viikkoa sitten podcastissa mm. siitä miten tänä päivänä tietynlainen keho on myös statussymboli. Ei siis enää riitä että on tietyn aseman mukaiset vaatteet, korut, kellot, autot ja muut symbolit, vaan mielellään myös hyvä lihaserottuvuus eli defis (eli alhainen rasvaprosentti), kimmoisa ja raikas iho, hyvä ryhti, hyvä kestävyyskunto, hyvin hoidetut hiukset ja muut karvat jne. Eli niin että alastonkin keho kommunikoisi menestystä, valtaa ja suosiota. Kaikki muistavat varmaan Amerikan Psyko -kirjan päähenkilön Patrick Batemanin? Hauskaa että hän, kasarin juppikulttuurin äärimmäinen parodia, on nyt 2016 kaikin tavoin (no ei ihan) ihanteellinen hahmo.

Kauneusihanne näyttäisi olevan tänä päivänä aika terveellishenkinen, ehkä jopa hieman ääriterveellinen. Minun on helppo olla tässä ajassa, sillä olen viimeiset 25 vuotta (olen nyt 40, aloitin treenaamisen verrattain myöhään) treenannut enemmän tai vähemmän tavoitteellisesti ja kovaa ja olen ihan riittävän hyvässä kunnossa (paljon paremmassa kuin keskiverto ikäiseni kuntotestien mukaan) ollakseni hyväksyttävä ihminen tässä ajassa. Olen myös pitkä, mikä symboloi kaikenlaisia positiivisia asioita ja olen vuosien varrella opetellut olemaan ja liikkumaan hyvässä ryhdissä, mikä herättää positiivista huomiota. Lihaserottuvuuteni ei ole kuitenkaan esimerkiksi enää sitä mitä se oli thainyrkkeilyaikoina, vaikka se ihan hyvä onkin, sillä pidän liikaa suklaasta. Tänä päivänä pidän kehostani kuitenkin ehkä enemmän kuin koskaan elämäni aikana. Siis en juuri tällä päivämäärällä vaan yleisesti. Olen perusterve, nautin siitä että olen kohtuullisessa kunnossa, pystyn tekemään vaikka mitä erikoisia asioita ja toisaalta remontoimaan ja kantamaan tavaroita ja edelleen liikuttamaan itseäni ruuan luo. Ja olisi kova into ilmaista itseäni liikkeen kautta.

Itse asiassa huomaan että olen vasta nyt tavallaan saavutettuani 40 vuoden rajapyykin alkanut miettiä koko kehoasiaa uudelleen. Lisäksi sirkuskulttuurista kertovan haastattelun tekeminen laittoi miettimään koko liikunnallista tekemistäni ihan uudelta kantilta. Voisinko jotenkin käyttää kehoani ja kaikkea oppimaani liikunnallisuutta muutenkin kuin tekemällä mitattavia urheilusuorituksia? Liikunta on kuitenkin minulle elämäntapa (ok, vaikka tätä nykyä treenailenkin verrattain laiskasti) ja tärkeä asia, ja toisaalta kulttuuri ja taide ovat minulle tärkeitä asioita niin voisinko jotenkin yhdistää nämä tulevaisuudessa?

Olen myös aina (tai siis tosi kauan) haaveillut siitä että voisin tanssia tai tehdä akrobatiaa tai jotain, jossa olisi ilmaisullinen elementti mukana. Siis niin että liikkeen tavoite olisi sen teknisen hienoiden lisäksi tai sen sijaan kertoa jotain tarinaa tai tunnetta toisille. Ehkä nyt kun tavallaan ei tarvitse miettiä näyttelyesineenä olemista samalla tavalla kuin parikymppisenä, voisi keskittyä siihen että voisiko liikkeellä tuottaa vaikka iloa toisille esityksiin osallistumalla? Tanssiteatteria, sirkusta, kuka tietää mitä? Mahdollisuuksia on paljon, ja olen aika hämmentynyt siitä että jotenkin tajuan tämän vasta nyt mutta toisaalta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ensi viikolla teemana on sitten toinen kehoon liittyvä aihe, eli tatuoinnit. Menen käymään tatuointistudiolla ja siitä sitten enemmän lähempänä. Jotain uutta syntyy varmasti. Tatuoinneissa on se mielenkiintoinen asia että periaatteessa tänä päivänä en edes enää noteeraa niitä millään tavalla. Otin ensimmäisen oman kuvani joskus 15 vuotta sitten ja silloin siinä oli ihan pieni jännityksen elementti, vaikka jo silloin siinä ei ollut mitään kovin äärimmäistä.

Tänään tatuoinnit ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja niistä on tullut arkipäiväisiä. Sanotaan että niillä ei voi enää erottua mutta onko se oikeastaan koko jutun pointtikaan? Millä ihan oikeasti voisi erottua, meitä on 7 miljardia ja emme ole niin ainutlaatuisia lumihiutaleita kuin ehkä haluaisimme. Ajattelen nyt esim. tatuoinneista niin että kuva itsessään ilmaisee jotain mutta sitä kantavan ihmisen suhde kuvaan on ratkaiseva. Siihen voi liittyä muisto, elämäntilanne, unelmia, huumoria tai ihan mitä vaan. Ja ulkopuolelta katsottuna siitä ei välttämättä saa mitään irti.

Tatuointiaihe liittyy tämän postauksen ”pointtiin” siten, että kyselin viime viikolla ihmisten kommentteja yleisesti tatuointiaiheeseen liittyen eri kanavissa. Mielenkiintoista oli huomata että kommentit menivät täysin välinpitämättömästä tuomitseviin ja ihaileviin. Miten näinkin arkinen aihe edelleen herättää niin voimakkaita tunteita? Miten voi olla vuonna 2016 että tatuoinnin perusteella voidaan lähteä arvioimaan ihmisen yhteiskuntaluokkaa tai menestymistä? Ja sitten pääsemme takaisin siihen mistä Maria Oivan kanssa keskustelimme: mikä on hyväksyttävä keho ja tapa käyttä sitä tässä ajassa? Mikä on sopiva koristelun taso?

Lisäkysymyksenä voisi olla sekin että missä vaiheessa toisen kehoon liittyvä valintoja tai tahattomia asioita voi alkaa arvostelemaan? Onko näkyvä arpi tai tatuointi sellainen? Voiko ottaa kantaa toisen alistuvaan ryhtiin? Voiko ihailla toisen erottuvia kaulasuonia tai timantin muotoisia pohkeita tai upeaa tapaa kantaa ylimääräiset kilonsa?

Vaikka olemme olevinamme avarakatseisia niin miesten ja naisten roolit ovat edelleen suhteellisen ahtaita. Onneksi kuitenkin saa olla lihaksia (onneksi ihan eri tavalla kaikilla sukupuolilla kuin vaikka kasarilla tai ysärillä), saa olla lävistyksiä, saa olla tatuointeja, saa olla hiukset tai olla olematta, saa olla partaa tai muuta karvaa.

Mutta vain juuri sopivalla ”kivan edgyllä” tavalla jos mielii olla mukana modernin menestyjän muotissa:

Ole sopivan laiha ja urheilullinen, mielellään hymyile tai vaihtoehtoisesti tuijota mietteliään intensiivisesti, pukeudu hyvin, ei liian hyvin mutta rennon tyylikkäästi, harrasta jotain trendikästä urheilumuotoa, ei mitään liian marginaalista koska se on outoa mutta ei mitään salibandya koska se on liian mainstreamia, ole mielellän kaunis mutta jos et ole niin ainakin persoonallisella tavalla ruma muttei oikeasti ruma ja pidä ne tatuoinnit mielellään piilossa paitsi jos ne ovat just sopivia meidän brändiin, ja ihan ookoo jos oot seksuaalisuudeltas mikä vaan mutta oo siitä aika hiljaa kuitenkin ja jos sulla on jotain mielenterveysongelmia niin kyllä me ymmärretään mutta ehkä sun ei kannata puhua niistä liikaa kun ihmiset alkaa puhua ja joo kyllä työuupumus ihan oikeesti kertoo siitä että sä nyt et vaan oo tarpeeksi intohimoinen ja ehkä voisit miettiä pitäiskö sun päivittää toi sun tyyli kuitenkin kun meillä kaikilla muilla olis nyt tää casual fit eli treenikuteet ja samalla pikkutakit/jakut kun tää on kova juttu jenkeissä ja vielä sitä että ootko miettynyt että pitäiskö sun vähän kuitenkin laihduttaa vaikka me ihan totta ymmärretään eikä bodysheimata mutta silti.

Sellaista tuli mieleen. Jos jaksoit lukea tänne asti niin onneksi olkoon! Kerro ihmeessä omia ajatuksiasi kommentteihin tai muuta kautta.

img_4080