Miksi Red Carpet Film Festival? Haastattelussa Antti Luusuaniemi

Pääsin haastattelemaan Antti Luusuaniemeä Hyvinkäällä, jossa järjestetään Red Carpet Film Festival -tapahtuma 31.8.–3.9.2017. Antti kertoi mm. miksi on halunnut järjestää tällaisen tapahtuman, millainen on suomalaisen elokuvan tila hänen näkökulmastaan, millaisia eroja elokuvatyöllä ja teatterilla on ja millaista on laittaa itsensä voimakkaasti likoon tapahtuman isänä.

Olen innoissani siitä että Hyvinkäällä alkaa tällainen hieno tapahtuma, ja haluan olla mukana omalta osaltani edistämässä sitä ja siitä tuli kimmoke pyytää Anttia haastatteluun. Onneksi Antti suostui epäröimättä ja pääsimme toteuttamaan jutun nopealla aikataululla. Kiitos Antti ajastasi! Kiitos myös Marika Luukkaselle valokuvista!

Kuva: Marika Luukkanen

Voit katsella/kuunnella joko haastattelun täältä:

Mikä ihmeen Red Carpet Film Festival?
”Red Carpet on kotimaisen elokuvan festivaali, joka järjestetään ensimmäistä kertaa elo-syyskuun vaihteessa. Red Carpet tarjoaa yleisölle ainutlaatuisia elokuvaelämyksiä Hyvinkään kaupunkiympäristössä. Ohjelma sisältää kotimaisia elokuvia, festariklubeja, tekijätapaamisia, keskusteluja ja kaupunkitapahtumia.”

Lisätiedot, esiintyjät, elokuvat, muusikot ja kaikki muut oleelliset tiedot festivaalista täältä linkistä:
https://www.redcarpetfilmfestival.fi/

Kuva: Marika Luukkanen

Facebook
Instagram
Twitter
Tilaa uutiskirje

Mainokset

Miesten maailmaan treenin kautta? Vieraana Antti Holma

”May we always be strong in body, spirit and mind”
Glenn Danzig, Godless, Danzig III: How the Gods Kill (1992)

Tässä tekstissä on tarkoitus tutkia mystistä ja sanatonta miesten maailmaa, ja varsinkin sen fyysistä puolta. Kysymyksiä: Millainen keho on hyväksyttävä miehen keho? Mitä suorituksia miehen pitää pystyä tekemään? Kuka yleensä arvioi miehen fyysistä suorittamista ja olemusta ja onko sillä mitään merkitystä? Miten voisimme harjoittelun kautta päästä edes väliaikaisesti hyväksyttyyn miehiseen tilaan?

Tällaisia kysymyksiä pohdiskelin itsekseni sekä lähdekirjallisuuden innoittamana. Näitä samoja asioita pyörittelimme myös vieraani Antti Holman kanssa salilla (Optimal Performance Center Helsingissä) treenatessamme. Treenin jälkeen kyselin vielä Antilta muutamia kysymyksiä, ja siitä keskustelusta löytyy tallenne jutun lopusta sekä lainauksia pitkin matkaa. Jutun lopusta löytyy myös linkit kaikkiin lähdemateriaaleihin. Jos lukeminen herättää ajatuksia, kerro niistä ihmeessä kommentoimalla!

Kuinka paljon lihaksilla on merkitystä selviytymisen kannalta?

Osmo Tammisalo luettelee kirjassaan Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa (Terra kognita, 2005) 10 kohdan listan kriteereitä, joista vasta numero 7 liittyy ulkonäköön:

“Saadakseen pitkäaikaisen lisääntymiskumppanin koiraan tulee:

Kohta 1: Osoittaa emotionaalista vakautta ja kypsyyttä, kilttiä luonnetta sekä luotettavuutta
Kohdat 2-6: erilaisia luonnetta, saavutuksia ja käyttäytymistä kuvaavia asioita, kuten kiltteyttä lapsia kohtaan, kunnianhimoisuutta tai korkeassa asemassa olemista
Kohta 7: Osoittaa hyvää terveyttä sekä kasvojen ja vartalon symmetrisyyttä”

Eli ainakaan lisääntymisen kannalta fyysinen ulkomuoto tai varsinkaan salilla tai vastaavalla toiminnalla hankitut näyttävät lihakset eivät ole kriittisin asia pitkäaikaista kumppania etsittäessä. Myöskään erilaisissa yhteisöissä toimiminen ei sinänsä vaadi esimerkiksi yli 100kg penkkitulosta. Kun puhuimme ihanteellisestä miehestä ja erilaisista vaatimuksista, Anttikin korosti arvostavansa henkilöä, joka on sinut itsensä ja olemisensa kanssa, koska se välittyy myös ulospäin koko olemukseen.

Salilla – peiliselfie. Optimal Performance Center.

Primitiiviset juuret – heimolliset pääsyvaatimukset

Ennen oli paremmin tai ainakin yksinkertaisemmin. Mieheksi kasvaminen oli selkeä yksisuuntainen prosessi, jossa suoritettiin tietty aikuistumisriitti, jonka kautta tuhottiin symbolisesti lapsi itsessä ja päästiin luomaan uusi elämä miehenä.

Navajo-intiaanien Sauna-rituaali tarjoaa esimerkiksi seuraavanlaisen kokemuksen: (en tiedä ovatko keksineet suomalaista ennen saunan vai onko joku suomalainen vienyt perinteen intiaaneille):

Manhood ceremony rich in symbolism, tradition
“Redhorse said the male sweat lodge dates back to the emergence story, and has a variety of uses: the warrior initiation, the hunter initiation, the manhood initiation (that’s the one the crowd was most curious about), cleansing and relaxation, and as medicine for a sick person.”

Toisin sanoen miehen pitää kestää tietty äärimmäinen tunne, lähinnä kuumuus ja siihen liittyvä tukaluus ollakseen hyväksytty.

Papua-Uusi-Guinea tarjoaa myös kivun sietämistä mutta myös rituaalin läpäisyn jälkeisen ikuisen näkyvän merkinnän, krokotiilin suomujen kaltaisen kuvioinnin iholla. Jos siis selviää rituaalista hengissä.

Agonising rites of the crocmen:
”The male members of the Chambri tribe – who live 721km north-west of Port Moresby near Chambri Lake – undergo this painful initiation to transition from being a boy to a man.
It involves the boys having their skin cut a number of times and then healing which leaves marks that resemble those of crocodile scales.
This excruciating process – which occasionally ends in death – is meant to demonstrate discipline, focus and dedication, and the only way the boys are allowed to numb the pain is by munching on a plant with healing qualities.”

Kyseessä ei siis ole mikään vaaraton toimenpide vaan hengenvaarallinen riski. Jos tästä selviää, on itsestäänselvästi osa heimoa ja alleviivatusti mies. Kuten pariutumislistassakin, tässäkin korostuu tietynlainen asenne, omistautuminen, keskittyminen ja kurinalaisuus.

Postmodernin miehen irrallinen tuska

Mitä tekemistä tällaisella primitiivisella uholla on tämän päivän kanssa? Ehkä vähän, ehkä paljonkin. Iso aikamme haaste on se, että kuulumme helpostikin useisiin heimoihin, emmekä vain yhteen. Erilaisia tapoja “olla mies” on lukemattomia, ja erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä pitää oma asema ansaita erilaisilla tavoilla. Joskus tatuointi tai näkyvä arpi voi herättää kunnioitusta, toisessa ympyrässä kuvotusta. On kerhoja, jotka arvostavat resurssien hallintaa ja omistamista, toiset taas herkkyyttä ja sivistystä.

Usein ihminen poukkoilee erilaisten ryhmien välillä ja yrittää sopeutua niihin kaikkiin tai sitten kaivertaa ikäänkuin oman polkunsa ja keksii itsensä itse, täysin yksin. Itse kaivertaminen on sekin tietyllä tavalla mystisen kunniakasta mutta myös äärimmäisen haastavaa, sillä koskaan ei tule olemaan sellaista tilannetta, jossa toinen, miehisyyden lopullisesti saavuttanut mies tulisi sanomaan “nyt olet tehnyt tarpeeksi ja ansaitset näin pääsyn miesten maailmaan”, vaan ihminen harhailee ja poukkoilee itse asettamiensa ehkä kohtuuttomienkin vaatimustensa kanssa hautaan asti.

Oman itsen löytäminen fyysisen rasituksen kautta

Fyysinen harjoittelu kehittää itsestäänselvästi kehoa mutta se vaikuttaa myös mieleen. Sekä Henry Rollinsin että Antti Holman teksteissä korostuu itsen löytäminen vastuksen kautta. Kun on tarpeeksi kovaa tehnyt, alkaa ikäänkuin hahmottaa itseään selkeämmin, näkee ja tuntee omat rajansa paremmin. Vähän kuten veistos, joka alkaa löytymään vasta kun ylimääräinen on hakattu pois taltalla.

Henry Rollinsin, tuon punkin pioneerikehonrakentajan netissä kulkeva lainaus (en tiedä alkuperäistä kirjaa, josta tuo on) toteaakin:

“I believe that one defines oneself by reinvention. To not be like your parents. To not be like your friends. To be yourself. To cut yourself out of stone.”

Itsensä leikkaaminen kivestä korostaa harjoittelun vaativuutta ja kovuutta, joka kuulostaa myös tavallaan primitiiviseltä miehisyysriitilltä. Tunnistan tämän omallakin kohdalla. Varsinkin alussa saliharjoittelussa oli läsnä jatkuva uusien porttien läpipääsemisen riemu. Se jää mieleen kun ensimmäistä kertaa vetää maasta jonkun tietyn myyttisen lukeman tai saa käytettyä salin painavimpia käsipainoja edes jossain likkeessä. Selkeä ja välitön palaute, onnistumisen kokemukset, “minä pystyn tähän” -tuntemukset.

Toinen lainaus Rollinsilta, kuuluisasta Iron and the Soul -artikkelista, joka on kiertänyt yhtä kauan internetin treenfoorumeita kuin Teston ja Raudon vitsit.

“He said I could look at myself now. I got home and ran to the bathroom and pulled off my shirt. I saw a body, not just the shell that housed my stomach and my heart. My biceps bulged. My chest had definition. I felt strong. It was the first time I can remember having a sense of myself. I had done something and no one could ever take it away. ”

Rollins kuvailee itsensä näkemisen uudenlaisena kokemuksena ja myös tunnetta ihan omasta saavutuksesta, joka on tärkeä ja iso asia. Omaa saavutusta ei voi kukaan viedä pois, vaikka fysiikka myöhemmin vääjäämättä muuttuukin, koska työ on kuitenkin jo tehty.

Antti Holma kuvailee Järjestäjä -kirjassa (Otava, 2014) itselle asetettuja kovia vaatimuksia:

“Jaksoin vielä kahdeksan ja murisin itselleni. Punnerra paskanaama, sinusta ei tule miestä ellet punnerra.”

Toisaalla samassa kirjassa hän kuvaa hienosti myös sitä jatkuvaa epäilystä omasta kyvykkyydestä, voiko koskaan päästä sinne missä kokeneet tuntuvat luontevasti olevan:

“Oliko hänellä mahdollisuus vielä kasvaa samanlaiseksi valtavaksi ärjyksi kuin isot pojat, vai oliko hänestäkin hyvää vauhtia tulossa minun kaltaiseni nahkea keppi.”

Itse yritin tehdä itsestäni kelvollista nimenomaan salitreenin kautta alunperin, sillä se oli jotain hyvin konkreettista ja sellaista mihin pystyin itse vaikuttamaan. Olin teininä omasta mielestäni säälittävä ja vastenmielinen ruipelo, ja aloin pitämään itsenä jollain tavoin ihmisenä vasta kun olin saavuttanut harjoittelussa tietynlaisen tason. Tasovaatimus tuli osittain itseltäni ja osittain muilta ihmisiltä, jotka alkoivat kommentoida hieman ryhdistynyttä olemustani.

Antti kertoi myös omalta kohdaltaan että oli alkanut nuorena salitreenin kautta hahmottaa kehoaan ja myös itseään selkeämmin, oman voiman kasvaminen auttaa hahmottamaan mihin pystyy ja mihin ei. Loppujen lopuksi se on isompi ja tärkeämpi asia kuin ulkonäkö tai edes varsinaiset tulokset.

ns. PT-poseeraus, jossa käsivarsien korostaminen ja hieman takakenoinen ryhti on tärkeää.

Oma polkuni treenimaailmassa

En tiennyt nuorena miten pääsisin miesten maailmaan koska mikään seuraavista ei tuntunut omalta jutulta: joukkuelajin harrastaminen, tappeleminen tai muu “pahistelu”, autoista/mopoista kiinnostuminen. Tunsin olevani outo muiden keskellä, en kuulunut joukkoon.

Tilanne muuttui kun löysin raudan ja treenaamisen. Sain salilta paljon ja annoin sille paljon. Olin siellä joka arkipäivä, kun muut olivat kavereiden kanssa kaupungilla. Siellä olin minä, muutama treenikaveri alkuakoina ja lopulta vain minä ja rauta. Oli useita tilanteita, jolloin salilla ei ollut yksinkertaisisesti ketään muita.

Treenin kautta kehoni muuttui ja aloin saamaan ihmisiltä ja etenkin miehiltä kunnioituksen sekaista huomiota. Kun olin isoimmilani (en koskaan kovin iso, hieman yli 90-kiloinen mutta ihan “hyvässä lihassa” kuten sanotaan) minua pidettiin vahvana ja kykenevänä. Kukaan ei tiennyt että en oikeastaan osannut liikkua, olin vain vahvan näköinen.

Ajattelin silloin että ok, nyt olen jotenkin ansainnut jotain kummallista hankalasti määriteltävää kunnioitusta ja ehkä tavallaan osallisuutta siitä mystisestä miesten maailmasta, josta olin haaveillut.

Ajattelin kuitenkin: “tässäkö tämä on? Onko tämä kaikki vain teatteria?” En nimittäin kokenut tehneeni mitään kovin ihmeellistä, lähinnä olin treenannut pitkäjänteisesti joitakin vuosia mutta en ollut tehnyt mitään erityisen rohkeaa. Näytin vain vahvalta. Riittääkö se? Minulle se ei riittänyt.

Ajattelin että mitä voisin tehdä seuraavaksi. Jostain se idea tuli: taistelu, kamppailu. Meni vuosia mutta pääsin tilanteeseen, jossa olin ottelemassa pariinkin otteeseen thainyrkkeilyn SM-kisoissa. Parhaimmillani sain SM-hopeaa ja vieläkin harmittaa että hävisin sen matsin. Ottelin n. 20 ottelua, puolet voitin, ja jo muutaman ottelun jälkeen sain samanlaista kummallista kunnioitusta samalla peruskurssilla olleilta.

Olin päässyt jonnekin sellaiseen kerhoon, jonne en olisi kuvitellut pääseväni: olin kamppailija. Se on tavallaan turvallisessa mielessä jotain sellaista, joka antaa takuupassin tietynlaisen miehisyysriitin läpi pääsemiseksi. Moni harrastaja ei koskaan uskalla astua ottelukehään. Tosin, kun sen on kokenut, ymmärtää että ei se nyt niin ihmeellistä ole kuitenkaan. Se on hieno kokemus mutta ei muuta ihmistä rohkeammaksi, ehkä jopa paljastaa enemmän omia pelkoja kuin haluaisi nähdä. Tai näin omalla kohdalla. Toki sitten kun olin omat otteluni käynyt, mietin sitä että yhä voisi tehdä enemmän, käydä kovempia matseja esim. ulkomailla tai jotain vastaavaa.

Elämä kuitenkin vei toiseen suuntaan ja olin päässyt todistamaan itselleni jotain. Ja edelleen minua kalvoi tunne siitä että huijasin. En kokenut itseäni “äijäksi” tai sellaiseksi rehvakkaaksi mieheksi. Tunsin olevani ehkä jopa herkempi kuin aikaisemmin, ja tietynlaiset illuusiot erilaisista kuvitteellisista väkivaltatilanteista muuttuivat, sillä opin kamppailun myötä kuitenkin tajuamaan jotain siitä miten arvaamatonta tappelu on kamppailuun verrattuna, jossa kuitenkin on säännöt, tuomarit ja ensiapuhenkilökunta.

Voiko tästä prosessista oppia jotain tai yleistää kokemusta laajemmin? En suoraan sanoen tiedä. Kaikki tämä on saanut minut kuitenkin pohtimaan sukupuoliroolien ja nyt varsinkin miehen roolia. Miksi se on niin näennäisen oloinen rakennelma? Miksi kukaan ei suostu paljastamaan mitkä ne salaisuudet ovat? Ehkä kukaan ei tiedä? Toisaalta rajojen hakeminen ja kilpailukin on vapauttanut jatkuvan itselle todistelun taakasta, ja voin suhtautua näihin aiheisiin esimerkiksi ihan eri tasolla huumorilla kuin olisin parikymppisenä pystynyt.

Ajattelen nyt niin että kaikki tämä rajojen hakeminen ja erilaisten juttujen kokeileminen on ollut itselleni tärkeää identiteetin rakentamisen tai löytämisen kannalta. Se on ollut tärkeää myös siksi että ymmärrän että joku yksittäinen urheilusuoritus tai jonkun tietyn vuoden katoava kesäkunto ei sinänsä ole merkittävä asia. Tärkeää on se, että etsii eri tavoin tekemisen kautta niitä asioita, joihin pystyy, joista pitää, jotka haastavat, jotka pelottavat ja jotka pakottavat miettimään suhdettaan itseen ja maailmaan uudelleen ja uudelleen. Ja tämä prosessi ei lopu koskaan vaan oppiminen on jatkuvaa.

Salitreeni yhteisöllisenä ja rauhoittavana toimintana

Keskustelimme Antin kanssa aika paljonkin salietiketistä ja kulttuurista. Yksi hienoimpia asioita on salitreenin tietynlainen globaali sanaton kieli. Antti kertoi että hänelle on matkustaessa tärkeää löytää sali, koska sitä kautta pääsee kiinni paikalliseen kulttuuriin, ihmiset ovat salilla tavallaan omia itsejään ja noudattavat tiettyjä pelisääntöjä. Salilla saa olla aika rauhassa ja tehdä omia juttujaan, peruskohteliaisuus riittää eikä tarvitse alkaa juttelemaan enempää jos ei halua.

Keskustelumme liikkui koko ajan poispäin siitä alkuperäisestä “miehen vaatimuslistasta”. Oikeastaan kun syvennytään itse tekemiseen, tulee esille monta tärkeää asiaa. Antti kertoi siitä, miten aluksi salilla tuli vertailtua itseä toisiin siinä mielessä, että olisipa hieno olla noin iso tai vahva. Kun hieman treenaa ja pääseekin tavoitteeseen, huomaa että aina on joku toinen, joka on vielä vahvempi, ja jos pääsisi taas seuraavalle tasolle, taas löytyisi joku vahvempi. Eli loppujen lopuksi se, että on treenaamassa ja näkee että siellä on muitakin, on oikeastaan todella vapauttavaa. Kaikki ovat siellä siksi, että haluvat jollain tasolla kehittyä nykytilanteestaan mutta on turha vertailla itseään muihin, sillä se ei lopu koskaan.

Penkkitreeniä tehtäessä varmistajan rooli on tärkeä.

Keskustelimme myös siitä, miten treenin aikana ei tule miettineeksi loppujen lopuksi juuri mitään ulkoisia asioita, muita ihmisiä tai samaan aikaan salilla treenaavia, vaan se on tila jossa voi keskittyä vain omaan tekemiseen omassa tahdissa. Kun tekee tiukkaa sarjaa, aika ja paikka ikäänkuin katoaa hetkeksi ja voi uppoutua kuulostelemaan miltä kehossa ja lihaksissa tuntuu, kun polte alkaa kasvaa esimerkiksi tiukassa kyykkysarjassa. Samalla keskittyminen menee ainoastaan siihen että paino nousee. Salitreeni on Antin mukaan todella rauhoittavaa, sillä vaikka syke nouseekin, mihinkään ei varsinaisesti ole kiire, verrattuna esimerkiksi vauhdilla tehtäviin kuntopiireihin tai kamppailuun. Parhaimmillaan treeni on meditatiivinen kokemus, ja muun maailman häly, töiden ja projektien vaatimukset sekä omien ajatusten säksätys hetkeksi hiljenee.

Varmistamaan pyytäminen on suuri luottamuksen ja kunnioituksen osoitus.

Vaikka salitreeniä, varsinkin ns. perinteistä, voi kritisoida siitä ettei se ole toiminnallista, se tarjoaa kaikki nuo edellä mainitut elementit. Tai ehkä se tarjoaa niitä juuri siksi: ei tarvitse miettiä mitään monimutkaista liikerataa tai vastaavaa, vaan voi keskittyä puhtaaseen rasitukseen ja vastukseen.

Keskustelua treenin jälkeen

Treenin jälkeen kävimme läpi vielä mm. seuraavia aiheita: Millaista näyttelijänä on treenata roolia varten ja kuka silloin omistaa lihakset? Mitä ulkoinen fyysinen olemus symboloi ja onko se loppujen lopuksi tärkeää? Mikä on Douchebag Method -treeni? Miehen rooli ja sukupuolistereotypiat?

Kuuntele koko keskustelu tuolta (Soundcloud -linkki):

 

Yhteenveto: Reitti miesten maailmaan on unohtaa miesten maailma

“Just let go!”
Tyler Durden Fight Club -elokuvassa (ja kirjassa)

Aiemmin lueteltuja kunnioitettuja maskuliinisia ominaisuuksia voi siis osoittaa itselleen ja muille voimaharjoittelulla. Ihminen ei tule vahvemmaksi ellei sijoita aikaa, keskittymistä, kurinalaisuutta ja omistaudu tekemiselle salilla. Lisäksi, varsinkin lihaskasvuun tähtäävällä harjoittelulla, tämä kaikki tulee ulkopuolisellekin selväksi. “Ai sä oot käyny salilla vai, no sen kyllä huomaa” – lause pitää sisällään toki lihasten ihailun mutta myös ihmisen luonteen arvioinnin. Toinen antaa tunnustusta toisen sitkeydelle ja ponnisteluille.

Loppujen lopuksi millään tällä ei ole edes mitään tekemistä sukupuoliroolien kanssa. Kehon hahmottaminen ja sillä asioiden tekeminen on linkki toimimiseen maailmassa, ja fyysisten rajojen kokeilemisen kautta oppii paljon itsestään, sukupuolesta tai mistään muustakaan epäolennaisesta huolimatta.

Se, että onko oman toiminnan taustalla joku vääristynyt kehonkuva tai muu pakkomielle tai ihan vain mielihyvän tai arjesta irrottautumisen tarve, on sekin aika merkityksetöntä. Toiminta, liike, kehon tunteminen, ne ovat asioita, jotka vaikuttavat paljon siihen miten kokee itsensä ja se vaikuttaa siihen miten muut myös oman olemuksen näkevät, lihasten tai kehonkoostumuksen yksityiskohdista huolimatta.

Voimaharjoittelu eli “salilla käynti” (toki salilla voi tehdä muutakin) on yksi hyvin selkeä tapa lähteä kokeilemaan tätä kaikkea ja ikäänkuin tutustumaan itseen. Omalla kohdallani tämän tekstin tuottaminen ja Antin kanssa treenaaminen ja keskustelu muistutti minua siitä miten paljon pidänkään perinteisestä voimaharjoittelusta, vaikka lähdinkin liikkeelle siitä ajatuksesta että haluan tutkia kriittisesti ulkonäkömittareita. Nyt näen “punttaamisen” estetiikan ja filosofian jotenkin vanhassa tutussa ja toisaalta hyvin uudessa ja raikkaassa valossa.

Joka tapauksessa, jutun alun kysymykset jäivät vaille lopullisia vastauksia. Ehkä olennaista sukupuolirooleissa ja niiden “vaatimuksissa” ja vaatimuksiin suhtautumisessa on se vievätkö ne ihmistä eteenpäin vai rajoittavatko? Voi kysyä itseltään: “Olenko pyrkimässä liian ahtaaseen rooliin, joka on itselleni täysin epäluonteva?” Kuten Anttikin kertoi työstään sukupuoliroolehin liittyen, hänen moni työnsä käsittelee ja tutkii miehenä ja naisena olemista yhä uudestaan eri näkökulmista. Voisi sanoa ehkä jopa coelhomaisesti että sukupuoliroolikin tai oikeammin itsensä löytäminen on matka, joka ei varsinaisesti lopu koskaan. Ei voi koskaan olla “valmis” mies mutta voi yrittää oppia tuntemaan itsensä paremmin. Ja välillä voi vaan unohtaa kaiken ja hakea pumppia koska se tuntuu hyvältä!

Iso kiitos Antti ajastasi ja ajatuksistasi!

Kuuntele Antti Holman Radio Sodomaa:
http://areena.yle.fi/1-4150922

Myös suuri kiitos Joni Jaakkolalle ja Optimal Performance Centerille vieraanvaraisuudesta!
http://www.opcenter.fi/

Kiitos kun luit! Jos juttu herätti ajatuksia, kerro niistä ihmeessä vaikkapa kommentoimalla. Jos tykkäsit, jaa mielellään eteenpäin.

Tilaa Iso Mieli uutiskirje:
https://isomieli.fi/tilaa-uutiskirje/

Minä, Joni Jaakkola, Antti Holma ns. PT-asennossa.

Tärkeitä linkkejä, lähdemateriaalia ja lisälukemista

Antti Holma

Kuuntele Antti Holman Radio Sodomaa:
http://areena.yle.fi/1-4150922

Optimal Performance Center

Mene ja treenaa!
http://www.opcenter.fi/

Lähdemateriaalia

Manhood ceremony rich in symbolism, tradition
http://navajotimes.com/ae/culture/manhood-ceremony-rich-symbolism-tradition/

Agonising rites of the crocmen
http://www.dailymail.co.uk/news/article-2722740/The-ancient-initiation-ritual-scars-boys-look-like-crocodiles.html

Henry Rollins – Iron and the Soul (1994)
http://www.oldtimestrongman.com/strength-articles/iron-henry-rollins

Rakkauden evoluutio, Osmo Tammisalo, Terra Cognita 2005
http://www.terracognita.fi/tc/product/rakkauden-evoluutio/

Järjestäjä, Antti Holma, Otava 2014
http://www.adlibris.com/fi/kirja/jarjestaja-9789511279761?gclid=CLDzw_Kk6NQCFRvgGQodpk4PYg

Bonuslukemusta tositreenaajille

Play as if Your Life Depends on It: Functional Exercise and Living for Homo Sapiens
https://www.amazon.com/Play-Your-Life-Depends-Functional/dp/0972335803

Valmennusoppi, Dietrich Harre, 1975

 

Iho, keho ja mieli – fyysisyysteeman välitiivistys ja kiitos

Tällä postauksella haluan kiittää ensimmäisiä kanssani yhteisiä juttuja tekemään lähteneitä ihmisiä. Olette rohkeita, ennakkoluulottomia ja muutenkin hienoja ihmisiä! ISO KIITOS!

Idea oli siis viime syksynä lähteä tutkimaan fyysisyyttä ja sen suhdetta taiteeseen ja muuhunkin olemiseen. Teimme vieraiden kanssa mm. podcastia, ilma-akrobatiaa, tatuointia ja meditaatiota.

Alla kuvia ja linkkejä juttuihin. Tutustu ja ihmettele!

11.10.2016: Iso Mieli podcast #2 – nojatuolifilosofit pohtivat fyysisyyttä – vieraana Maria Oiva

”Teimme esitystaiteilija, ohjaaja ja nojatuolifilosofi Maria Oivan kanssa Suvilahdessa podcastin aiheesta fyysisyys. Miksi näyttää siltä että tämän päivän stereotyyppinen menestyjä on aina kovakuntoinen? Mihin kehoa yleensä tarvitaan? Onko ruumis kuten loistoauto vai työväline? ”

https://isomieli.fi/2016/10/11/iso-mieli-podcast-2-fyysisyys-vieraana-maria-oiva/

17.10.2016: Fyysisyys, esiintyminen, sirkuskulttuuri ja kipu ilma-akrobaatin silmin

”Sain kunnian haastatella ilma-akrobaatti Salla Hakanpäätä liittyen fyysisyyteen, köysiakrobatiaan, taiteilijan työhön ja sirkuskulttuuriin. Pääsin myös käymään Cirko-keskuksessa olleessa residenssissä seuraamaan treenejä ja kokeilemaan itsekin köyttä.”

https://isomieli.fi/2016/10/17/fyysisyys-esiintyminen-sirkuskulttuuri-ja-kipu-ilma-akrobaatin-silmin/

 

Köyden äärellä

1.11.2016: Millaista on tatuoida tarinoita iholle? – haastattelussa Keke Lindfors

”Haastattelin Hidden Bones Tattoon Keke Lindforsia tatuointien tekemisestä sekä sähköpostilla että livevideolla.” Osa haastattelusta toteutettiin livevideona samalla kun Keke teki työtään haastattelijan iholle.

https://isomieli.fi/2016/11/01/millaista-on-tatuoida-tarinoita-iholle-haastattelussa-keke-lindfors/

 

 

Vakavana mutta tyytyväisenä

17.6.2017: Steniuksen meditaatioseminaari rauhoitti kaoottisen mielen

”Osallistuin 17.6.2017 Jarkko Steniuksen järjestämään meditaatioseminaariin, joka kulki nimellä Meditation for Fighters. Tässä jutussa kokemuksia sieltä ja myös aiheen vierestä.”

https://isomieli.fi/2017/06/17/steniuksen-meditaatioseminaari-rauhoitti-kaoottisen-mielen/

Iso kiitos vielä: Maria Oiva, Salla Hakanpää, Keke Lindfors, Jarkko Stenius!!!

Vaikka tämä ”sarja” on nyt pienellä viiveellä saatu päätökseen, fyysisyys tai keho-mieli-suhde ei ole vielä lähellekään tarpeeksi syvältä kaivettu, ja jatkoa seuraa vielä kesän aikana. Voin luvata että kiinnostavia juttuja on luvassa jatkossakin.

Mikä on #digiteatteri? Haastattelussa Maria Oiva – Riihimäen Teatteri

Pääsin haastattelemaan Maria Oivaa, Riihimäen Teatterin digitaiteilijaa. Käsittelimme mm. seuraavia kysymyksiä:

Mikä/mitä on digiteatteri? Mikä on digitaiteilija ja mitä sellainen tekee? Miten digiteatteri eroaa tavallisesta? Millainen näyttämö digimaailmassa on?

Iso kiitos Marialle ja Riihimäen Teatterille haastattelusta!

Haastattelu katsottavissa alla. Videon alta löydät linkit Riihimäen Teatterin tileihin eri palveluissa.

http://riihimaenteatteri.fi/

https://www.facebook.com/www.riihimaenteatteri.fi/?fref=ts

https://www.instagram.com/rmkteatteri/

https://www.twitter.com/rmkteatteri/

Millaista on tatuoida tarinoita iholle? – haastattelussa Keke Lindfors

Haastattelin Hidden Bones Tattoon Keke Lindforsia tatuointien tekemisestä sekä sähköpostilla että livevideolla. Kooste alla!

Miksi teet tatuointeja ja miten ajauduit niitä tekemään?

Ensimmäisenä syynä on varmaankin luomisen tarve. Toisena se, että olen aina tykännyt tehdä asioita joissa tehdyn työn jälki on nähtävissä konkreettisesti ja jopa välittömästi. Tatuoinneissa kiehtoi se tietty dekadenttisuus ja ajatus, ”ettei tatuoinnin otettuaan voi enää koskaan olla normaali”.

Ammatillisessa mielessä ajauduin tatuointien pariin pitkän jahkailun jälkeen hankittuani välineet tutulta tatuoijalta saatuani hieman perintörahaa. Puuhailin muutaman vuoden kotona kavereille ja puolitutuille raapustellen, kunnes onnekkaan yhteensattuman vuoksi pääsin ammattistudioon oppiin. Siitä aukesikin uusi maailma.

Miten muuten olet toteuttanut tuota luomisen tarvetta?

Piirtäminen taisi olla se ensimmäinen toteutuskeino, saatoin viettää tuntikausia kirjoituspöytäni ääressä piirrellen. Olin melko passiivinen liikunnanharrastaja niihin aikoihin, joten ylimääräistä energiaa ei kulunut jalkapalloiluun tai jääkiekkoon.
11-vuotiaana tosin löysinkin sitten musiikin, ja aloin haaveilla kitaransoitosta joka johti loppuelämän musiikkiharrasteluun eri bändeissä ja projekteissa. Parikymppisenä löysin myös liikunnan harrastamisen, joka toimii vastapainona kaikelle muulle kahlaukselle elämässä.

Mitä kuva kertoo kantajastaan?

Tatuointeja voisi nykyään verrata vanhan ajan ”Levi’s vs. Halpahalli-farkut” -ilmiöön. Toisin sanoen, niillä on suuri merkitys tiettyyn eliittiin kuulumisessa. Kyseessä on niin popularisoitunut ilmiö, ettei tatuoinneilla voi juurikaan enää korostaa erilaisuutta, aatteitaan ehkä jonkun verran.

Luonnoksesta siirtokuvaksi
Luonnoksesta siirtokuvaksi

Miten paljon sinulla on tilaa ilmaista itseäsi kuvissa?

Tämä riippuu paljon asiakkaan toiveista sekä henkilökemioista. Unohtamatta kahdenvälistä luottamusta.

Miten lähdet rakentamaan luottamusta uuden henkilön kanssa? Voiko sen saavuttaa kaikkien kanssa?

Se on vaikeaa. Joinain päivinä olet sekä henkisesti että fyysisesti niin hyvin latautunut, että pystyt myymään vaikka hiekkaa saharaan. Joskus se on työläämpää.
Kuitenkin se, että olet omistautunut jokaiselle projektillesi ja näytät sen, lienee yksi parhaista tavoista rakentaa luottamuksellista asiakas-suhdetta.
En silti väitä, että se olisi aina edes mahdollista. Toisinaan ihmiset haluavat pitää kaikki ohjat omissa käsissään, silloin vuorovaikutus on rajallisempaa.

Siirtokuva valmis
Siirtokuva valmis

Minkälainen tatuointikulttuuri Suomessa on nyt mielestäsi?

Taisin jo sivuuttaa tätä aikaisemmin, mutta luultavasti lisäksi voitaisi sanoa, että tiedostava ja kansainvälinen. Löytyy taitavia tekijöitä eikä ole mitään hävettävää kansainvälisillä markkinoilla. Ei hullummin teollisuudelle joka perustuu itseoppimiselle/oppipoikakoulutukselle!

Mikä työssä on haastavinta?

Luultavasti se, ettei koskaan voi olla 100% tyytyväinen työhönsä. Toisaalta se ajanee kaikkia luovan työn tekijöitä eteenpäin.

Kuva iholle
Kuva iholle

Sulla on itselläkin jokunen kuva? Mitä ne sulle merkitsevät?

Ensimmäiset kuvat tuli otettua kokeilunhalusta. En oikeastaan osannut ajatella niihin aikoihin, että tatuointi olisi merkinnyt muuta kuin hienoa kuviota iholla. Se oli sellaista typerää rokkikapinaa.
Nykyisin..tatuointini ovat jonkinlaista pimeyden kanavointia muualle kuin sisälleni.

Onko erilaisilla tatuointitrendeillä sulle merkitystä? Mikä on nyt juuri pinnalla?

Minulle niillä ei ole merkitystä, en tietenkään silti voi väittää etteivät ne vaikuttaisi.
Nykyään kuten tiedät, kaikenlaiset salatieteet sekä anti-uskonnollisuus ovat nuorison suosiossa. Halutaan elää hetkessä jne..internetin ja sosiaalisen median aivopesu vaikuttaa moneen asiaan ja näin lienee myös tatuointitrendeissä. Nyt tuolla liikkuu 18-v tyttöjä naamasta varpaisiin täynnä leimaa. En mä osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia, mutta kyllä mä lupaan että tatuointien poisto-business tulee vielä olemaan kovan luokan kultakaivos.

Kuvan toteutus ja haastattelu videolla

Haastattelu jatkui itse tekemisen lomassa, Keke teki minulle kuvaa rintaan ja juttelimme samalla Facebook Live -videolla:

 

Valmis kuva tuoreeltaan
Valmis kuva tuoreeltaan

Prosessi bloggaajan näkökulmasta

Sovimme Keken kanssa jo silloin kun aloimme miettimään haastattelujuttua että teemme tässä samalla jonkun kuvan minulle. Idea aiheesta tuli kun kerroin jutusta työkavereille, ja siitä sitten laitoin Kekelle jonkun googlen kuvahaulla löytämäni kirjan kuvan. Tiesin että aihe olisi siis kirja, jonkinlainen yksinkertainen mustavalkoinen ja että paikka olisi sydämen päällä. Symboliikkaa riittää vaikka muille jakaa vaikken sitä sen enempää tässä avaakaan. Tatuointien hienous on siinä että kuva itsessään kertoo jotain, sen sijoituspaikka ehkä jotain mutta se lopullinen merkitys aukeaa vain kantajalle itselleen. Samanlainen kirja jonkun toisen iholla voi tarkoittaa hänelle jotain ihan muuta kuin minulle.

Kun saavuin Hidden Bones Tattoo -studiolle, Keke oli piirtänyt löytämästäni kuvasta oman versionsa, ja muutaman sekunnin miettimisen jälkeen sovimme että se on juuri hyvä. Luotin siihen jo etukäteen että hän keksii aiheesta jotain parempaa ja niinhän siinä kävi. Itse prosessi oli oikein leppoisa, mikäs sen mukavampaa kuin istua aiheen äärellä oikein tosissaan ja turista niitä näitä (videolle päätyi vain ns. asiallinen ja aiheeseen liittyvä osuus). Iso kiitos Kekelle juttuun ryhtymisestä!

Oma suhtautumiseni tatuointeihin sinänsä on hyvin neutraali. Ajattelen että ne ovat ennen kaikkia tärkeitä kantajalle itselleen, ja symboliikka voi olla vahvempaa tai vähän kevyempää tilanteesta riippuen. Itse en juurikaan noteeraa sitä onko jollain niitä tai ei mutta toki jos on niin aina on kiinnostavaa kuulla tarinoita kuvien taustalla, jos ihminen haluaa niitä jakaa.

Vakavana mutta tyytyväisenä
Vakavana mutta tyytyväisenä

Lisälukemista

Hidden Bones Tattoo:n löydät verkosta tuon linkin takaa:

Hidden Bones Tattoo

Suosittelen tsekkaamaan myös Antroblogin jutun aiheesta, ja siinä linkitettynä olevat artikkelit. Antroblogi on muutenkin tutustumisen arvoinen sivusto!

http://www.antroblogi.fi/2016/07/tatuointeja-kautta-aikojen/

http://insider.si.edu/2015/08/tattoos-telling-stories-in-the-flesh-qa-with-lars-krutak/

“A common myth that continues to be perpetuated in popular and academic peer-reviewed publications is that tribal tattoos were ornamental. Some indigenous peoples did receive tattoos to enhance their physical appearance, but this practice was the exception rather than the rule. Most tattoos identified tribal designation, related the social accomplishments of the individuals who wore them or functioned as medicinal therapy or as apotropaic [evil-repelling] symbols. In short, I see body marking as a kind of biographical language.”

 

Fyysisyys, esiintyminen, sirkuskulttuuri ja kipu ilma-akrobaatin silmin

Sain kunnian haastatella ilma-akrobaatti Salla Hakanpäätä liittyen fyysisyyteen, köysiakrobatiaan, taiteilijan työhön ja sirkuskulttuuriin. Pääsin myös käymään Cirko-keskuksessa olleessa residenssissä seuraamaan treenejä ja kokeilemaan itsekin köyttä.

Treenireissusta kuvia ja videoita jutun lopussa, nyt itse asiaan eli syväsukellukseen esiintyvän taiteilijan työn ytimeen. Iso kiitos Sallalle haastattelusta!

Kuva: Tom Hakala
Kuva: Tom Hakala

Minkälainen suhde sinulla on kipuun?

Umpihullu suhde! Ilman kipua ei oikeastaan köydessä voi toimia, erityisesti alkuun köydessä kaikki sattuu, ja uudet jutut vieläkin. Tästä joudun ilma-akrobatiaa opettaessa puhumaan myös paljon. Ihmiset ihmettelevät, kuinka vaikkapa köydessä kiipeämisestä voi tulla mitään, kun se sattuu niin paljon, mutta kipuun tottuu, liikkeitä oppii tekemään vähemmän kivuliaasti ja kun tarvittava voima lisääntyy, ei kipuakaan enää tule niin paljon.
Kivun voisi luokitella pääpiirteittäin muutamaan eri kategoriaan: On kitkan aiheuttamaa ihokipua, puristuksesta johtuvaa ja mustelmia tuottavaa kipua, liikkuvuuden äärirajoilla tulevaa nivel- ja lihaskipua, hyvää treenin jälkeen olen jumissa -kipua, liiasta rasituksesta johtuvaa kipua… Ja henkistä kipua, kun ei tunnu vaikkapa jaksavan tai kehittyvän, syystä tai toisesta.

Tietynlaisen kivun sisuunnuttava vaikutus, kivun voittaminen, kivusta nauttiminen… Kaikkea löytyy!

Olemme nykysirkusryhmä Zero Gravity Companyn kanssa myös tutkineet tuntemista ja sen myötä myös kipua Toisin Sanoen -teoksessa (2015), jossa korvasimme käyttämämme sirkusvälineet (minun tapauksessani köyden) teräsvaijereilla. Vaijerin ja ihon kohdatessa syntyi “hittimatskua” eli osumaa tuli ja se sattui. Teosta työstäessä tuntui kuitenkin yllättävän ongelmalliselta antaa kivun näkyä (ei siis näytellä kipua), kun yleensä sen on tottunut esiintyessä piilottamaan ilman asian suurempaa ajattelua.

Pelkään neuroottisesti loukkaavani itseni lähinnä treenien ulkopuolella. Pelkään kierreportaita, sormien oven väliin jäämistä, nielien ylivääntymisiä ihan yhtäkkiä kompastuessa… Mulla on hirveitä kauhuskenaarioita näistä. En pelkää niinkään ilma-akrobatiaa treenatessani, esimerkiksi putoaminen ei pelota. Ennemminkin loukkaantuminen muissa touhuissa pelottaa. Meillä on kollegoiden kanssa myös “ilma-akrobaatti maalla” -huumoria: Ilmassa voi hallita itsensä kokonaisvaltaisesti, mutta kun laskeutuu jaloilleen patjalle ja lähtee kävelemään, kompuroi patjalta alas tai kompastuu kynnykseen…

Kun kipujen kanssa joskus joutuu menemään lääkäriin ja puhuu ammatistaan, tulee usein esiin klassinen “saat tehdä mitä vaan kivun sallimissa rajoissa”. Kivun sallimat rajat vaan ovat aika hämärät, kun kivun kanssa on jossakin määrin jopa ystävä.

“Tietynlaisen kivun sisuunnuttava vaikutus, kivun voittaminen, kivusta nauttiminen… Kaikkea löytyy!”

Miksi olet päätynyt tekemään juuri köyden kanssa töitä?

Aloitin sirkusharrastuksen teline- rytmisen ja jokkuevoimisteluharrastusvuosien jälkeen suunnilleen kymmenvuotiaana. Tykkäsin voimistelulajeissa liikkumisesta, mutta niihin kuuluva kilpailullisuus ei ikinä herättänyt minussa suurta intoa, päinvastoin. En ollut joukkueissa siinä porukassa, jotka pääsivät kisaohjelmiin. Kaverin kautta löysin sirkusharrastuksen ja sirkuskoulussa ilma-akrobatialajit kiinnostivat jo lapsena. Harrastuksen edetessä keskityin ilmalajeihin, tein ilma-akrobatiaa kankaalla ja kokeilin johonkin oppilasesitykseen keinutrapetsiakin.

17-18-vuotiaana, kun sirkuskoulussa (Espoon esittävän taiteen koulu) tehtiin taiteen perusopetukseen kuuluva päättötyö – siis ikään kuin sirkusnumero – opettajamme vihjasi, että jospa Salla tekisit köysinumeron? Köysi oli aluksi aivan hirveä, mutta kesytin sen! Tein dramaattisen numeron Moulin Rouge -elokuvan Roxanne -tangoon. Lukion jälkeen hain ja pääsin Turun Taideakatemiaan opiskelemaan sirkusta ja kun päälajivalinnoista tuli puhe, oli köysi luonteva valinta. Tämä itse asiassa kuvaa hyvin koko sirkusammattilaisuuteni alkuaikoja. En keksinyt muutakaan, niin jatkoin.

Kuva: Tom Hakala
Kuva: Tom Hakala

Miten suhde omaan kehoosi on elänyt kun olet tehnyt esityksiä? Minkälaisia ulkonäköpaineita kaltaisellasi fyysisellä esiintyjällä on?

Tästä saisi helposti divaani ja paljon itkua -tyyppisen vuodatuksen. Tai olisi ainakin joskus saanut. Mulle tässä kehoasiassa ulkonäkö ja se, miltä kehossa tuntuu, ovat kietoutuneet tiukasti yhteen. Esim. tuntuu hyvältä – tuntuu hyvän näköiseltä – näyttää hyvältä. Tai pahalta.

Olin, ehkä osin myös liikunnallisuudesta johtuen, melko myöhäismurrosikäinen sirkusta harrastava tyttö. Kasvoin pituutta, mutta pysyin pajunvitsamaisessa olomuodossa lähemmäs parikymppiseksi. Kun menin lukiosta suoraan Turun AMK:hon opiskelemaan sirkusta, samoihin aikoihin keho naisistui, treenin määrä lisääntyi ja siitä asian kanssa vaikeilu sitten alkoi! Tilanteessa ei lainkaan auttanut vanhakantaisen ilma-akrobatiaopettajan näkemys siitä, että mun pitäisi kehotyyppini puolesta olla “base” eli pari- tai ryhmäakrobatian “alahenkilö” tai “heittäjä”. Opettajan suusta: “Sulla on kantajan vartalo”. Minä en siihen kuitenkaan suostunut, sillä olin valinnut köyden ja köyttä halusin tehdä.

Sama opettaja toivoi myös lähes kaikkien vuosikurssimme naisopiskelijoiden laihduttavan. Kyllä, Suomessa ammattikorkeakoulussa 2000 -luvulla. Eikä tämä ole mitenkään poikkeava tapaus esittävän taiteen opinnoissa. Sittemmin tämä opettajamme kyllä pyörsi näkemyksiään ja puhui kehojen erilaisista vahvuuksista ja esimerkiksi mun tapauksessa pituuden näyttävyydestä lavalla, mutta parikymppiselle muutenkin kehonsa kanssa tuskailevalle neiti taideopiskelijalle aika oli melko rankkaa: Olin väärän muotoinen, itselleni väärän, liian painavan ja raskaan tuntuinen. Ammattikentällä toimimista aloitellessa en osannut olla vertaamatta itseäni muihin.

Näissä piireissä kuva ihmiskehosta ja sen mahdollisista olomuodoista helposti kaventuu olemattomiin kun treenisaleilla, esityksissä ja videoilla näkyy enimmäkseen melko kireitä ja kompakteja lihaskimppuja. Olen työstänyt asiaa paljon ja työ jatkuu, mutta nyt, 28-vuotiaana, 6 vuotta valmistumisen jälkeen, tuntuu että olen tähän mennessä keho-mieli-yhteydessä parhaimmillani. Lopetin päivittäisen punnitsemisrumban jokin aika sitten ja pyrin syömään, mitä tekee oikeasti mieli. Välillä tekee oikeasti mieli syödä puoli litraa jäätelöä, joten… sitten syön.

Olen myös hyvää vauhtia pääsemässä yli ajattelusta, jolla olen lannistanut itseäni pitkään: “tuohon en tule koskaan pystymään”-murjotus on muuttumassa “tuota voin harjoitella vaikkei se koskaan päätyisi näyttämölle” -ajatteluun. Rakastan ajatusta, että mitä monipuolisemmin harjoittelen eri lajeja, sitä “mahdollisempi” kehoni on. Toki, kun on taipumusta verrata itseään muihin, on välillä melko rankkaa painia ajatustensa kanssa siitä, miten juuri minun kehoni pitäisi toimia ja miltä sen pitäisi näyttää. Enemmän ja enemmän uskon kuitenkin siihen, että jos päiväksi muuttaisin toisen ihmisen kehoon, tulisi omaa äkkiä ikävä. On tämä aika hyvä. Pitkä, joustava, sitkeä ja vahva, oppiva ja kehittyvä.

Kehosuhteeni ei niinkään ole kulkenut käsi kädessä esitysten valmistamisen kanssa, ennemminkin ehkä iän myötä olen oppinut olemaan itseni ja kehoni kanssa paremmin. Toki, kun esittävästä taiteesta on kyse ja esiintymiseen työ kuitenkin tähtää, on ajatus katsottavana olemisesta läsnä. Enemmän minua kuitenkin kiinnostaa se, mitä toimintani näyttämöllä välittää katsojalle, kuin että mitä hän on fysiikastani mieltä.

Olen yrittänyt muuttaa muotoani melko kehnoin tuloksin, joten tälläinen minä olen ja näin tämä aparaatti liikkuu. Ennemmin keskitän ajatteluni siihen, että osaan liikkua ja olla näyttämöllä monipuolisin tavoin ja kantaa itseäni hyvin, kuin siihen, onko vatsani väärän mallinen, hartiat liian leveät, kädet liian isot… Kun ne nyt vaan ovat sellaiset kuin ovat. Katsoja toki katsoo minua juuri sellaisin silmin kuin häntä huvittaa.

Kyllä “isolta” näyttämisen epäilys on edelleen olemassa, mutta en oikein voi sille mitään. Yritän olla ajattelematta sitä ja opetella sitä eroon. Olen ilma-akrobaatiksi pitkä ja se tuo tekemiseeni ja liikkeeseeni ulottuvuuksia ja laajuutta. Haluan opetella olemaan mahdollisimman hyvin tämän ominaisuuden kanssa, ottaa siitä kaiken irti ja heittää sen kaiken katsojille. Tällä hetkellä tuntuu tärkeimmältä jatkuvasti päivittää tekemistäni siten, että pysyn ehjänä. Aikomukseni nimittäin on, sen sijaan että jäisin 35-vuotiaana eläkkeelle (mikä eläke…ei meillä ole eläkettä), kammeta itseni näyttämölle nin pitkään kuin minussa henki pihisee tai niin pitkään kuin vain muuten jaksan ja kiinnostaa.

Baletin maailmassa puhutaan usein siitä, että nuorena keho olisi ideaaleimmillaan, mutta iän karttuessa esiintyjyys ja karisma kehittyy. Haluan itse viisaasti työskentelemällä pysyä ehjänä parhaani mukaan ja antaa ajan kehittää esiintyjyyttäni. Tämä jo itsessään antaa mulle yhden kiinnostavan tähtäimen taiteelliselle uralle myös vuotta-paria kauemmas katsottuna. Toki aina voi tapahtua yllätyksiä ja mieli muuttua, mutta näin ajattelen nyt.

“Ennemmin keskitän ajatteluni siihen, että osaan liikkua ja olla näyttämöllä monipuolisin tavoin ja kantaa itseäni hyvin, kuin siihen, onko vatsani väärän mallinen, hartiat liian leveät, kädet liian isot…”

Fysiikka on köysityössä tärkeää mutta entäs ns. henkinen puoli? Mikä on haastavinta esiintymisessä tai sirkustyössä yleensä henkisesti?

Haastavinta on epävarmuuden sietäminen! Olenko riittävän taitava, onko minulla mitään omaleimaista sanottavaa, saanko lisää työskentelymahdollisuuksia, jumitunko Suomeen vai saanko toteutettua kansainvälistymishaaveitani, elävätkö tulevat teokseni pidempiä elinkaaria kuin harjoitusprosessi + ensi-iltaperiodi, olenko jo tehnyt parhaat työni vai onko vielä tulossa parempaa, hyväksytäänkö minut, entä jos olenkin onnistunut huijaamaan kaikkia… En edelleenkään osaa olla myöskään täysin vertaamatta itseäni muihin alan toimijoihin, olivat he olleet alalla sitten pidemmän tai vähemmän aikaa kuin itse olen ollut. Tämä on välillä raskasta.

Opetan itseäni aktiivisesti iloitsemaan jokaisen nykysirkustaiteilijan jokaisesta koti- ja ulkomaan keikasta, sillä kaikki ne vievät tätä alaa eteenpäin ja laajentavat pitkällä tähtäimellä kaikkien meidän toimintakenttää. Taloudellinen epävarmuus on myös haastavaa ja raastavaa. Rahasta puhuminen kiusaannuttaa, mutta sanotaan vaikka näin, että harva sitä huvikseen köyhyysrajoilla tai jatkuvilla tuilla elelee. “Mutta sä saat tehdä sitä mitä sä rakastat!” – niin saan ja se on ihanan lisäksi hetkittäin helvetillisen raskasta. Kun ei ole työaikoja eikä kellokortteja, on vaikea määrittää, milloin on tehnyt tarpeeksi ja milloin pitäisi vääntää enemmän.

Treenaamisen ja taiteellisen työn lisäksi perusduuniin kuuluu apurahahakemusten kirjoittaminen ja omien esitysten markkinointi, jota tuntuu aina olevan tehtävänä enemmän kuin saa tehtyä. Kun työskentelee useamman ryhmän kanssa, tulee helposti myös riittämättömyyden tunteita aina sitä ryhmää kohtaan, jonka kanssa ei juuri sillä hetkellä tee aktiivisesti esimerkiksi uutta teosta.

Esiintymisessä tällä hetkellä haastavinta on sen vähyys! Esittäisin siis hyvin mielelläni sekä Zero Gravity Companyn että WHS:n kanssa valmistettuja teoksia enemmän, sekä Suomessa että ulkomailla. Mulle esiintyminen on, ehkä osin juuri siksi etten ole vielä väsynyt siihen, oikeastaan kuin suuri voimageneraattori. Saan siitä valtavasti mahtavaa, suorastaan alkukantaisen tuntuista energiaa. En tykkää valittaa, mutta tämä on vielä pakko lisätä: On todella vaikea ajatus pitää viikkoa pidempää totaalista lomaa, siten ettei ollenkaan roikkuisi köydessä tai kirjoittelisi työsuunnitelmia, hakemuksia tai tiedotteita. Tekisi varmaan tosi hyvää kyllä.

”Mulle esiintyminen on, ehkä osin juuri siksi etten ole vielä väsynyt siihen, oikeastaan kuin suuri voimageneraattori. Saan siitä valtavasti mahtavaa, suorastaan alkukantaisen tuntuista energiaa.”

Kuva: Jouni Ihalainen
Kuva: Jouni Ihalainen

 Onko sirkusmaailmassa vahvoja sukupuolirooleja? Voiko kuka tahansa tehdä mitä tahansa? Rikkooko köysiakrobatia ns. siviiliväestön silmissä jotain totuttuja rooleja, tuleeko esim. ns. vahva nainen -kuittailua?

Perinteisessä sirkuksessa on näyttämöllä myös perinteiset roolit, ainakin oman näkemykseni mukaan. En tosin seuraa perinteistä sirkusta kovin aktiivisesti, mutta tuntuu, että perinteinen sirkus elää “kliseistä” ja “klassisuudesta” myös sukupuolirooleja ajatellen. Nykysirkuksessa sukupuolirooli-ilmasto on toki vapaampi. Kliseitäkin kyllä löytyy; usein näyttämöllä nähdään äijäilyä, “nättejä pikku tyttöjä” ja näiden välisiä kohtaamisia.

Mielikuva pariakrobatiasta voi monesti olla, että “base” heittelee “lentäjää”, vaikka yhtä kovaa hommaa pariakrobatia molemmille osapuolille kyllä on. Nykysirkuskenttää ja alan ihmisiä ajatellen pidän sukupuolirooleja oikeastaan hyvin kirjavina. Sirkuslajin tekeminen yksin tai ryhmässä ei katso sukupuolta. Sikäli kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa. Nähdäkseni ala ja kenttä ovat myös sukupuolen moninaisuuden suhteen hyvin avoimia.

Suomen kansainvälisesti menestyneimmät nykysirkusryhmät koostuvat enimmäkseen miestaiteilijoista. Enimmäkseen! Naisiakin on kentällä vaikuttanut alan syntyvaiheista lähtien ja nähdäkseni sukupuolijakauma tasaantuu reipasta vauhtia. Täältä pesee.

Itse en ole ajatellut taiteilijana olevani erityisesti naistaiteilija, mutta koska naiseksi itseni kuitenkin luokittelen, olen sitten ilmeisesti naistaiteilija.

AMK-opintojen loppuvaiheessa perustimme neljän muun vuosikurssilaisen kanssa oman ryhmän, Zero Gravity Companyn. Jäsentemme päälajeja ovat ilma-akrobatia, nuorallatanssi ja klovneria. Ryhmän jäsenet ovat kaikki naisia. Olemme ryhmän olemassaolon alkuajoista lähtien saaneet kuulla monessa yhteydessä kysymyksiä ja oletuksia “kun te olette naisia, niin…” vakkei naiseus ollut meille mikään määrittävä tekijä ryhmän perustamisessa, ennemminkin halu tehdä yhdessä nykysirkusteoksia.

2010-luvulla nykysirkuksessa on alkanut kasvaa ns. naissirkustrendi. Tehdään feminististä sirkusta, teoksia teemoinaan vahvat ja itsenäiset naiset jne. Tämä trendi tuntuu sikäli hieman kiusalliselta, kun olen pitänyt esim omaa kollektiiviamme sellaisena jo ennen kuin ilmiön alleviivaamisesta tuli trendi. Ns. naissirkusteosten buukkaaminen alan festivaaleille tai kulttuurilaitoksiin antaa myös tilaajatahosta ajan hermoilla olevan kuvan; tilaajataho voi ruksia poliittisesti merkittävän taiteen ohjelmistoonsa valitsemisen bokseja, kun teoksessa on naisnäkökulma. Sikäli, kun ala on pitkään ollut miesvaltainen ja ryhmät miesvetoisia, seuraan kuitenkin tätä kehitystä positiivisin mielin.

Köysiakrobatia ja normit…

“Onpa fyysisen näkönen muija” totesi joku nuori mies jossain kotibileissä joskus. Tämä on jäänyt mieleen. Kyllä lihaksista saa kuulla edelleenkin, ja “kanna sä tää pöytä kun sä oot vahva”. Tavallaan se on ihan OK. Olenhan mä. Mutta se on välillä ikävää, että kehoni on kommentointimielessä ns. yhteistä omaisuutta. En tiedä kommentoidaanko laihuutta, lihavuutta, lyhyyttä tai pituutta yhtä avoimesti. Tai no, kyllä mä pituudestakin välillä saan kuulla. Se ei ehkä vaan osu niin kuin kehonkoostumuskommentit muuten.

Crossfit, lihaksikkuus ja voima trendinä loiventavat ilmiötä. Ei ole enää niin poikkeavaa olla lihaksia. Vahva nainen -kommentteja tulee silti ellei päivittäin niin viikottain. Ja joo olenhan minä vahva, mutta suoraansanoen vituttaa oletus, että vedän varmaan paljon leukoja, kun olen ilma-akrobaatti. Ikään kuin useat leuanvetotoistot olisi se taiteellisen urani huipentuma. Enkä sitäpaitsi vedä kuin ehkä viisi leukaa. Ilma-akrobatiassa koko homman juju on liikkua niin, että käyttää koko kehoa. Taiteellisesti ja koreografisesti ajatellen taas, mitä leuanveto kertoo… Eipä paljon mitään. Toisaalta voisi olla teoksena kiinnostava konsepti, vetää vaan järkyttävän paljon leukoja antaen tuntemusten näkyä homman edetessä… hmm.

“Nykysirkuskenttää ja alan ihmisiä ajatellen pidän sukupuolirooleja oikeastaan hyvin kirjavina. Sirkuslajin tekeminen yksin tai ryhmässä ei katso sukupuolta. Sikäli kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa.”

Tuli mieleen kun katselin tietoja tuosta Dive -esityksestä: siinähän ollaan tosiaan osa ajasta veden alla. Miten tällainen toiminta eroaa köysityöstä? Teetkö vastaavaa usein ja mitä kaikkea erilaista se vaatii?

Aloin sukeltaa vuonna 2013 kun teimme WHS-ryhmän kanssa Pinta -teosta, jonka osaksi ohjaaja Ville Walo ideoi videoprojisoinnin, jossa liikun löyden kanssa veden alla. Pinnan jälkeen keksimme tehdä kokonaisen teoksen vesiolosuhteisiin, ja näin Dive-teos sai alkunsa. Aloin harjoitella sukeltamista ensin itsekseni, sitten vapaasukellusmestari Johanna Nordbladin ohjeistuksella. Hänen kauttaan löysin tieni Espoolaisen Cetus -uintiseuran vapaasukellusryhmään ja nykyään käyn treeneissä viikottain.

Veden alla oleminen poikkeaa köysiakrobatiasta osaltaan kuin yö ja päivä, tosin yhtäläisyyksiäkin on. Molemmissa harjoitellaan sietämisen mielenhallintaa; köydessä täytyy sietää kitkan ja puristuksen aiheuttamaa kipua ja vapaasukelluksessa sitä oloa, mikä tulee kun on vaikkapa muutaman minuutin hengittämättä.

Sukellus eroaa köysiakrobatiasta ensiksikin siinä, että sukellusta ei koskaan tehdä yksin. Jos tekee, leikkii hengellään. Vapaasukellusta tehdään aina turvasukeltajan kanssa, eli kun minä sukellan, joku toinen tarkkailee minua siitä hetkestä, kun menen pinnan alle, siihen asti kun olen noussut takaisin pintaan ja antanut merkin, että olen tajuissani ja OK. Vastavuoroisesti toimin treeneissä turvasukeltajana toisille sukeltajille. Oman sirkustyöni ytimessä minulla on vastaava luottamussuhde lähinnä vain köyden ja kattorakenteiden kanssa. Toki työryhmien työskentelyssä ja vaikkapa pariakrobaateilla luottamus on ratkaisevan tärkeää, mutta ns. yksilölajien perustreeneistä vastaava elementti puuttuu.

Toinen ero vapaasukelluksessa ja ilma-akrobatiassa liittyy lihasten ja aivojen aktiivisuuteen ja hapenkulutukseen. Siinä missä köydessä liikkumiseen tarvitaan aktiivista fyysistä työtä, on vapaasukelluksessa rentous, sekä kehon että mielen, kaiken ytimessä. Mitä vähemmän lihaksilla tekee työtä, sitä vähemmän ne kuluttavat happea. Sama pätee aivoihin. Veden alla on siis osattava hallita kehonsa ja mielensä, että osaa rentoutua ja rauhoittua sekä luottaa siihen, että kun pallealihas alkaa nykiä ja tekisi mieli nousta pintaan hengittämään, ei se vielä ole tarpeen. Voi vain olla vedessä paikoillaan tai liikkua rauhallisesti, minimaalisella vaivannäöllä.

Minulle vapaasukellus on täydellinen henkisen tyyntymisen ja rauhoittumisen keino: Minun on oltava fyysisesti rento ja tyhjennettävä pääni kaikesta työhön liittyvästä stressistä. Meditatiivisuuden kruunaa maan vetovoiman kanssa työskentelyn vastapainoksi veden alta löytyvä painottomuuden tunne.

”Siinä missä köydessä liikkumiseen tarvitaan aktiivista fyysistä työtä, on vapaasukelluksessa rentous, sekä kehon että mielen, kaiken ytimessä.”

Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka

Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka

Miksi sun mielestä sirkuskulttuuri on tärkeää Suomessa vuonna 2016 ja tulevaisuudessa?

Tietysti voidaan pohtia, miksi ylipäätään mikään kulttuuri on tärkeää Suomessa tai missään, nyt tai tulevaisuudessa. Erityisesti tällaisena aikana, kun kaiken arvo pitäisi voida mitata ja kaikesta mahdollisesta säästää, tuntuu kulttuuri olevan lähinnä kuluerä tai sosiaali- ja terveystyön väline. Kulttuurin ja taiteen hyvinvointivaikutuksista ollaan yhä vakuuttuneempia ja pidän sosiaalista taidetta ja sen tekijöitä suuressa arvossa. Mielestäni on kuitenkin ehdottoman tärkeää, että Suomessa ja maailmassa ylipäätään on ja tulee tulevaisuudessakin olemaan tilaa, arvostusta ja tukea itseisarvoiselle taiteelle ja kulttuurille, jota luodessa, esittäessä tai kokiessa ei tarvitse ajatella hyvinvointivaikutuksia.

Taide ja kulttuuri ovat ihmistenvälistä liimaa, yhteisyyden tunnetta, maailman ja toisen ihmisen ymmärtämistä sekä kokemusten jakamista. Kulttuurin osana taide antaa sekä kokijalleen että tekijälleen mahdollisuuden ymmärtää itseä ja toista, hämmästyä, voimaantua, tuntea myötätuntoa, kyseenalaistaa, löytää uusia näkökulmia, oppia, iloita, irroittautua ja tuntea tunteita. Mielestäni tämä kaikki pätee niin musiikissa, kirjallisuudessa, kuvataiteessa kuin esittävässä taiteessakin.

Sirkus esittävän taiteen lajina, joksi se Suomessa on valtion taholta tunnustettu vuosituhannen vaihteesta lähtien, ansaitsee mielestäni vastaavan kulttuurisen aseman, kuin on vaikkapa teatteri- ja tanssitaiteella. 1990-luvulta, jolloin taidemuoto Suomessa alkoi kasvaa, on päästy pitkälle, mutta kehitettävää tietysti on edelleen sekä valtakunnallisissa rakenteissa että kansalaisten mielikuvissa.

Siinä, missä katsoja voi näytelmää seuratessaan kokea vavisuttavia tunteita näyttelijän ilmaisun välityksellä tai tanssijan liikettä katsoessaan musiikin, valon ja näyttämökuvan luomissa maailmoissa, voi näitä samoja kokemuksia välittää sirkustaiteenkin keinoin. Sirkusta on perinteisesti pidetty taidon, vaaran ja huumorin areenana. Nykysirkuksessa, joka ei esimerkiksi ole perinteisen sirkuksen numerorakenteelle alisteinen, voivat liikkeellisesti huippuunsa viritetty liike ja esiintyjän ilmaisuvoima kuitenkin välittää kokijalleen paljon muutakin kuin “wau” -efektin.

Jos vähän sivutaan mitattavuutta kuitenkin, on sirkustaiteella sikäli erityinen asema Suomessa, että se on menestyksekäs kansainvälinen vientituote. (Tämä johtuu osaltaan siitä, että ilman vakituisia tiloja toimivien sirkusryhmien on nykyisellä valtion tukijärkestelmällä hyvin hankalaa esittää teoksiaan Suomessa. Järjestelmää ollaan uudistamassa ja onneksi myös meitä taiteilijoita kuullaan uudistusprosessin eri vaiheissa.) Volyymi ei luonnollisestikaan ole peli- tai tai startupteollisuutta vastaava, mutta lienee maininnan arvoista, että suomalaisten nykysirkusteosten katsojista vuosittain laskettuna yli puolet ovat Suomen ulkopuolella. Tähän toki vaikuttaa se, että Suomessa nykysirkusteoksien esille saaminen on verrattain haastavaa, mutta koska Suomessa perinteisesti mikään ei ole “suurta” tai “menestyksekästä” ilman kansainvälistä vaikuttavuutta, menee nykysirkuksella tässä mielessä lujaa.

”Suomalaisesta sirkuskulttuurista puhuttaessa ei Suomen sirkusharrastustrendiä voi sivuuttaa. Suomessa sirkus on lasten ja nuorten keskuudessa huimaavan suosittu harrastus.”

Suomalaisesta sirkuskulttuurista puhuttaessa ei Suomen sirkusharrastustrendiä voi sivuuttaa. Suomessa sirkus on lasten ja nuorten keskuudessa huimaavan suosittu harrastus. Yksin pääkaupunkiseudulla toimii kymmenisen sirkuskoulua, jotka tarjoavat harrastusmahdollisuuksia lapsille, nuorille ja aikuisille. Suurissa kaupungeissa ympäri Suomen toimii useita nuorisosirkuksia, ja pienemmissä pitäjissä kokoontuu sirkuskerhoja.

Nuorisosirkusten kattojärjestönä toimii Suomen Nuorisosirkusliitto Osa nuorisosirkuksista antaa opetushallituksen määrittelemää sirkustaiteen perusopetusta (vrt esim musiikkiopistot). Harrastuksena sirkus on harvinaisen kokonaisvaltainen. Sirkusharrastuksessa yhdistyvät liikunnallisuus, yksilö- ja ryhmätyöskentely, taiteellisuus, luovuus ja ilmaisu.

Sirkusharrastustoiminnan ohella Suomessa tehdään myös sosiaalista sirkusta, jonka tavoite on laajasti ajateltuna erityisryhmien hyvinvoinnin lisääminen sirkustaiteen keinoin.
Vuonna 2000 Suomessa toimi muutama perinteinen, kiertävä sirkus ja muutamia nykysirkusryhmiä. Vuonna 2016 perinteisten sirkusten määrä ei ole tietääkseni juuri muuttunut, mutta aktiivisesti toimivia nykysirkusryhmiä on n. 20 (lähde: Sirkusinfo). Suomessa voi opiskella sirkusalan ammattilaiseksi Koulutuskeskus Salpauksessa (toinen aste) sekä Turun Taideakatemiassa (AMK). Osa suomalaisista sirkustaiteilijoista kouluttautuu ja pitää tukikohtiaan ulkomailla, mutta monet heistä kuitenkin tuovat teoksiaan esitettäväksi myös Suomeen.

Ala kasvaa, tekijöitä tulee lisää, asiantiuntemusta ja rohkeutta taiteenalan kehittymiseen ja kasvamiseen tulee lisää, ja sirkuksen asema taiteenlajina tulee vakaammaksi. Sirkustaide, yhtäältä perinteinen ja toisaalta nykysirkus, on mielestäni ennen kaikkea yksi tärkeä mahdollisuus kokea kulttuuria, itkeä ja nauraa, sekä katsojana että tekijänä, muiden taiteenlajien rinnalla.

“Taide ja kulttuuri ovat ihmistenvälistä liimaa, yhteisyyden tunnetta, maailman ja toisen ihmisen ymmärtämistä sekä kokemusten jakamista.”

Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka
Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka

Monilla on mielikuva sirkuksesta joko Sirkus Finlandia tai sitten romantisoidut kuvat ikivanhasta kiertue-elämästä. Minkälaista sirkuskulttuuri ns. oikeasti on?

Asun yksiössä, en karavaanissa. Sellaisiakin kollegoita mulla on, jotka asuu vaunuissa ainakin osan vuotta. Elämäni jaksottuu pitkälti perustreenikausiin ja residenssijaksoihin. Perustreenikaudet olen Helsingissä ja käyn arkisin tekemässä köysi- ym treeniä Circus Helsingillä, jossa on päivätreenivuoro alan ammattilaisille. Residenssijaksot ovat taiteellisen työn jaksoja; silloin uuden teoksen työryhmällä on tietyn aikaa käytössä oma tila, jossa taiteellista työtä voi tehdä rauhassa. Helsingissä residenssejä järjestää mm. Cirko – Uuden Sirkuksen Keskus. Residenssi- ja perustreenikausia seuraa esityskaudet ja keikat.

Todellisuudessa nämä ovat jatkuvasti käynnissä limittäin eri esitysproduktioiden kanssa. Teokset valmistetaan ja ensi-iltojen lisäksi yleensä esitetään 2-10 kertaa. Tämän jälkeen esityksiä markkinoidaan vierailuille. Vierailuja tapahtuu vaihtelevasti esityksistä riippuen. Monet omatkin teokseni ovat saaneet ensi-illan ja sitä seuraavat muutamat esityskerrat, ja sen jälkeen ei yhtään keikkaa. Se on turhauttavaa. Toisaalta esimerkiksi Pinta -teosta olen päässyt esittämään Suomen keikkojen lisäksi Ruotsissa, Virossa, Liettuassa, Italiassa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa.

Ryhmät, jotka esiintyvät paljon Suomessa ja ulkomailla, ovat lähimpänä perinteistä kiertue-elämää. Tällöin yhdessä maassa vietetään vaikkapa kuukausi, ja esiinnytään eri kaupungeissa, sen sijaan että käytäisiin Pariisissa, oltaisiin Suomessa, käytäisiin Lontoossa, taas kuukausia Suomessa jne. Toki elämäntapa on boheemimpi kuin valtaväestöllä, mutta ei sirkustaiteilijan elämä ole kovinkaan “sirkusromanttista”.

Nykysirkuskentältä tulee uutta taidetta ja uusia tekijöitä koko ajan, mutta tiloja ja esiintymismahdollisuuksia ei ole vastaavasti yhtä paljon. Myös kansainväliset markkinat ovat “täynnä” – lisäksi suomeen on vaikea kutsua ulkomaisia ohjelmistovalitsijoita, ellei pääse esiintymään jonkin festivaalin ohjelmistoon, jolloin nämä ohjelmistohenkilöt saattavat usean esityksen houkuttelemana tullakin.

Suomessa sirkustaitelijan toimeentulo on hyvin, hyvin epävakaata. Sirkusopettajan hommia olisi toki varmaankin niin paljon kuin jaksaisi tehdä, mutta opetus kuluttaa kapasiteettia taiteelliselta työltä ja vaatii sitoutumista, mikä taas on residenssi- ja esitystoiminnan kannalta haastavaa.
Sirkuskulttuuri on Suomessa todella kirjavaa. On perinteistä sirkusta, viihteellistä uutta sirkusta, kokeellista nykysirkusta… Minimalistista ja räiskyvää, viihteellistä ja kokeilevaa. Taiteidenvälisyys on kasvava trendi, eli teoksissa saattaa yhdistyä teatteri, tanssi, sirkus, nukketeatteri, performanssi, äänitaide, mediataide, kuvataide jne. Nykysirkusen pariin on löytänyt tiensä jo paljon katsojia jotka käyvät aktiivisesti katsomassa esityksiä, ja koko ajan tulee lisää.

Yhä esiintyy myös kipuilua sen kanssa, että katsoja olettaa tulevansa katsomaan cirque du soleil -tyyppistä näyttämöviihdettä, ja pettyy huomatessaan, että lavalla ei olekaan paljetteja ja spagaatteja, vaan vaikkapa tietyn esineen tai välineen muodosta ja liikkeestä inspiroitunutta näyttämötaidetta. Omasta mielestäni ala myös osaltaan rimpuilee irti teknisen taidon näyttämisestä myös sisäisesti. Toki taidon ilmaisemiseen on paineita sirkuksen pitkän historian huomioiden. Osaltaan taas tämä ilmiö, teknisen taidon, vaaran ja riskin näyttäminen, on yhä vahvana ilmaisun muotona nykysirkuksessa käytössä. Oma mielipiteeni on, että taidon näyttämisessä ei ole mitään vikaa. Taito on hienoa! Mutta minusta meillä voi olla muutakin kiinnostavaa, kuin tempputekninen taito. Itseäni se “muu” kiinnostaa ainakin tällä hetkellä enemmän.

Tästä esimerkkinä vaikkapa tämä tuorein teokseni Dive, jonka olemme tehneet yhteistyössä WHS:n kanssa, joka on yksi suomalaisen nykysirkuksen ja visuaalisen teatterin pioneeriryhmistä. Dive esitetään uimahallissa ja siinä ilma-akrobatian lisäksi liikutaan sekä pinnalla että pinnan alla. Koen, että meillä koko kentällä on käynnissä jatkuva yleisökasvatus: Nykysirkukseen mahtuu monenlaista liikettä, ilmaisua, tilaa ja esiintymisen tapaa, ja näitä tapoja syntyy jatkuvasti lisää.

“Siinä, missä katsoja voi näytelmää seuratessaan kokea vavisuttavia tunteita näyttelijän ilmaisun välityksellä tai tanssijan liikettä katsoessaan musiikin, valon ja näyttämökuvan luomissa maailmoissa, voi näitä samoja kokemuksia välittää sirkustaiteenkin keinoin.“

Mitä ajattelet siitä että taiteilijoiltakin odotetaan ”henkilöbrändäystä” eli esim. aktiivisuutta sosiaalisessa mediassa? Onko vaikea rajata erikseen siviiliminää ja taiteilijaminää julkisuudessa? Onko henkilöjulkisuudesta alalla hyötyä?

Someaktiivisuuden tärkeyteen ollaan mielestäni herätty alalla verrattain myöhään. Kyllä monet festarit, teatterit ja ryhmät ovat Instagramissa ja Facebookissa, mutta harvassa tuottajien, viestinnän tai markkinoinnin workshopissa asian tärkeyttä on erikseen alleviivattu. Esimerkiksi twitterissä taidealan toimijoita on nähdäkseni todella vähän. Itselleni tämä brändiasia on aika ristiriitainen.

Haluaisin taiteilijabrändini olevan linjakas ja harkittu, mutta kuitenkin juuri twitterissä jaan hyvin paljon myös henkilökohtaista, melko sekavaa sisältöä elämästäni. Olin twitterissä vähän aikaa joskus 2008-09, tuolloin se oli mulle lähinnä pienen kaveriporukan hauska juttu. Poistin tilin ja perustin uuden vuonna 2013 taka-ajatuksena saada lisää näkyvyyttä Pinta -teokseni ensi-iltaperiodille ja muulle työlleni. Kuitenkin twittailuni “levisi” myös yksityiselämän puolelle, ihan niinkuin työni muutenkin leviää. Tuntuu mahdottomalta erottaa “siviiliminää” ja “työminää”. On yksi “taiteilijaminä” jolle työasiat ovat välillä hyvinkin henkilökohtaisia.

Ajattelen, että klassinen “myyttinen taiteilijuus” olisi brändinä tyylikkäämpi, mutta toisaalta olen jokseenkin ajautunut olemaan avoin siitä, mitä kaikkea muutakin taiteilijan työ ja elämä on, kuin aika esityksen alun ja aplodien välissä, tai arvostelu lehdessä. Twiittaan paljon muistakin aiheista kuin taiteesta. Instagramissa minulla on rinnakkaiset tilit, joista toisen ajattelin olevan “taiteilijabrändi”-tili ja toisen “siviiliminä”-tili. Vielä ei ole ihan kristallinkirkasta, että mitä millekin tilille laitetaan; esimerkiksi treenivideot eivät ehkä sovi viimeisteltyyn taiteilijabrändiin, mutta ovat kuitenkin työasioita, eivätkä siis kuulu “siviiliin”…
Facebookissa mulla ei ole omaa sivua, mietin välillä, että pitäisikö olla. Kuitenkin ryhmillä, joiden kanssa työskentelen, on sekä omat netti- että fb -sivunsa. Olen juuri saanut myös omat nettisivut auki ja niiden kanssa linjaan on suunniteltu mulle myös visuaalinen identiteetti, logo, monogrammi, fontti ja kaikki – nyt niitä pitäisi sitten opetella käyttämään ja saada sivuille lisää sisältöä. Tämä tuntuu ihmeellisen isolta askeleelta, tavallaan isommalta, kuin minä itseäni ns brändinä pidän.

Sirkusalalla henkilöjulkisuudesta voidaan puhua oikeastaan vain alan sisällä, harvoin kovinkaan laajalti edes esittävien taiteiden alojen kesken. Toki on hyvä tulla tunnetuksi omalla alallaan, erityisesti jos tulee tunnetuksi siitä, että on hyvä, omaleimainen tai kiinnostava. Oikeastaan tässä yhteydessä pitäisi puhua enemmänkin verkostosta kuin julkisuudesta. Ihan rauhassa saa kaupungilla kyllä liikkua näissä hommissa, vaikka keikkailisi ahkerastikin.

”Ajattelen, että klassinen “myyttinen taiteilijuus” olisi brändinä tyylikkäämpi, mutta toisaalta olen jokseenkin ajautunut olemaan avoin siitä, mitä kaikkea muutakin taiteilijan työ ja elämä on, kuin aika esityksen alun ja aplodien välissä, tai arvostelu lehdessä.”

Mikä on ollut sinulle merkittävin sirkuskokemus?

Näkemistäni esityksistä vaikuttavimpia ovat olleet mm. Les Colporteurs -ryhmän teos Sur La Route… , WHS:n teokset Keskusteluja ja Lähtö, Circus Cirkörin Undermän, Circo Aereon Une Cirque Tout Juste, Cirque Aitalin Pour le meilleur et pour le pire … Mutta oikeastaan tuntuu kauhealta nimetä tiettyjä teoksia, koska sitten on myös minuun vaikuttaneita esityksiä, joiden nimiä en vain muista! Esimerkiksi alan festivaaleilla saattaa viikon aikana nähdä kymmenen teosta, jolloin taju siitä, mikä on vaikuttanut, hämärtyy.

Jos yritän löytää yhtäläisyyksiä minuun vaikuttaneista teoksista, tulee päällimmäisenä mieleen se, että teokset ovat kertoneet minulle muutakin kuin esiintyjiensä liiketeknisen taitotason. Teokset ovat voineet välittää vaikuttavia tunnelmia ja mielikuvia, jotka ovat jääneet elämään mielessäni myös niiden näkemisen jälkeen, päästäneet minut katsojana sukeltamaan hetkeksi toisiin maailmoihin, tai koskettaneet välittämillään hetkillä tai tarinoilla, jotka olen tiukan juonen sijaan saanut itse muodostaa esiintyjien liikkeen ja näyttämötoteutuksen välityksellä.

Itse tekijänä merkittäviä kokemuksia ovat toki aina uusien teosten ensi-illat ja tunteet siitä, että yleisö on ollut vaikuttunut, tai että olen työryhmän jäsenenä ollut mukana tekemässä jotakin rohkeaa tai uudenlaista.

Treenit Cirko-keskuksessa

Omat kokemukseni köydellä tekemisestä olivat aiemmin liittyneet lähinnä koululiikunnan pakollisiin kiipeilytesteihin ja muutamiin satunnaisiin köysileuanvetoihin. Omistan kyllä hienon kiipeilyköyden niinkuin kuka tahansa toiminnalliseen harjoitteluun aikanaan hurahtanut mutta mitään monimutkaisempaa liikettä en ollut aiemmin koittanut. Siksi olikin erittäin hauskaa päästä opettelemaan muutamia perusjuttuja köydellä. Jäi sellainen olo että haluan oppia lisää!

Tässä ensin Salla treenaamassa:

Ja tässä minä kokeilemassa. Vielä on “hieman” opeteltavaa!

Kuva: Salla Hakanpää
Kuva: Salla Hakanpää

Linkkejä:

http://sallahakanpaa.com/

http://zerogravitycompany.com/

http://www.whs.fi/

Tulevia esityksiä

http://www.cirko.fi/ohjelma/dive

http://stella-polaris.fi/event/stellandia-sirkusimprokoe/

http://kaikkiiiriksesta.blogspot.fi/
Sirkustietoa

http://sirkusinfo.fi/sirkus-suomessa/mita-on-suomalainen-sirkus/
http://snsl.fi/

Pinta-trailer:

Trailer: Pinta (Surface) from Salla Hakanpää on Vimeo.

Köyden äärellä
Köyden äärellä

Haastattelussa esikoiskirjailija Heidi Roth – kirjan tulevaisuus, some ja työelämä

(Teksti julkaistu alunperin Walk Among Digital -blogissani 25.8.2015. Julkaistu uudelleen Heidin luvalla)

Haastattelin esikoiskirjailija Heidi Roth:ia mm. aiheista kirjoittaminen, kirjan tulevaisuus, sosiaalinen media sekä työhyvinvointi. Lue lisää alta:

Kiitos kun päätit suostua haastatteluun Walk Among Digital -blogiin, tervetuloa! Kertoisitko alkuun jotain itsestäsi, kuka olet, mistä tulet ja miten olet päätynyt kirjailijaksi?

Esikoiskirjassasi Syntitehdas liikutaan ajankohtaisesti työelämän merkityksellisyyden parissa. Päähenkilö kamppailee itse sen kanssa kuuntelisiko ns. järjen ääntä vai omaa kutsumustaan. Minkälaisena sinä näet suomalaisen työelämän vuonna 2015?

Kiitos sinulle, että saan jakaa ajatuksiani blogissasi. Nimeni on Heidi Roth ja juureni vievät Iisalmeen, mutta olen asunut suurimman osan elämästäni pääkaupunkiseudulla ja ulkomailla.

Olen pienestä pitäen ilmaissut itseäni eri tavoin, mutta luovan kirjoittamisen löysin kunnolla vasta aikuisena. Tein pitkään töitä kansainvälisen markkinointiviestinnän parissa pörssiyhtiössä, mutta en koskaan istunut täysin siihen maailmaan. Koin, että en päässyt toteuttamaan itseäni tarpeeksi ja sisäinen pakko vei minut muutokseen. Fiktion kirjoittamisen yhteydessä olen myös opiskellut käsikirjoitusta, sekä kouluttauduin mediatuottajaksi.

Monen kirjailijan ensimmäisessä kirjassa on sama miljöö ja työympäristö, jonka he ovat kokeneet. Näin on minullakin. Syntitehtaassa liikutaan hektisen Helsinkiläisen kansainvälisen yrityksen kulisseissa. Tarinaa kuljettaa dekkarin juoni, mutta halusin myös kirjoittaa työelämän merkityksen etsimisestä, sekä työhyvinvoinnista.

Kirjassani otan myös kantaa meille annettujen ulkoisten vaatimusten määrästä ja yhteiskunnan kirjoittamattomista säännöistä, jotka tukahduttavat yksilöiden luovuuden. Meidän ei tarvitse jämähtää yhteen lokeroon vaan meistä voi olla moneksi. On vapauttavaa kokeilla siipiään eri aloilla ja uskaltaa etsiä omaa paikkaansa maailmassa. Antaa oman mielenkiinnon ja innostuksen viedä, sekä välillä täytyy osata pysähtyä kuuntelemaan itseään. Kaikkein kallisarvoisin tieto löytyy meidän jokaisen sisältä.

Suomalaisen työelämän näen olevan varsinkin nyt suuressa murroksessa, jossa piilee suuri mahdollisuus. Vanhat toimintatavat eivät enää päde ja meidän pitäisi osata luotsata ihmisiä luottamaan taitoihinsa. Varsinkin johtotehtävissä olevilla tämä vastuu on suuri. Itsemme ja toisten vähättely eivät vie meitä minnekään ja tässä tarvitsemme toistemme apua. Kateellisuuden ja kilpailun ilmapiiri voitaisiin jalostaa ihmisten itsetuntemusta parantamalla terveeksi kannustavaksi yhteiskunnaksi, jossa jokainen ymmärtäisi, että kun kaveri voi hyvin niin kaikki voi paremmin. Meillä on myös vähän työpaikoissa käytössä oleva voimavara nimeltä luovuus. Luova ihminen keksii uusia ja parempia toteutuksia. Luovuuden ja kannustavuuden ilmapiirillä työelämämmekin nousisi aivan eri sfääreihin.

Olen nähnyt miten huono työilmapiiri voi myrkyttää koko työyhteisön. Ainoana erona on, että me ihmiset oireilemme eri tavoin. Yksi lamaantuu, toinen sairastuu ja kolmas kapinoi. Yhteistä heille kaikille on se, että kukaan heistä ei voi sisimmissään hyvin. Vastuu on myös yksilöllä itsellään. Hänen pitäisi tietää millaisessa työssä hän pääsee käyttämään itselleen luontaisia taipumuksia hyväksi, että työ tuntuu hyvältä ja luonnolliselta jatkeelta omalle olemassa ololleen. Pelkkien ulkoisten motivaatioiden johdattamana ihminen ei koskaan löydä tasapainoista olotilaa. Tämän olen itsekin oppinut kantapään kautta ja edelleenkin uusia asioita tehdessä minun täytyy tarkistaa itseltäni tuleeko siitä asiasta sisäinen immateriaalinen tyydytys, joka on avain ainakin minun pitkäaikaiselle työmotivaatiolleni.


”Vanhat toimintatavat eivät enää päde ja meidän pitäisi osata luotsata ihmisiä luottamaan taitoihinsa. Varsinkin johtotehtävissä olevilla tämä vastuu on suuri. Itsemme ja toisten vähättely eivät vie meitä minnekään ja tässä tarvitsemme toistemme apua.”


Mitä mieltä olet kirjailijoiden tämän hetken julkisuuspaineista? Odotetaan että he ovat läsnä esim. sosiaalisessa mediassa ja omalla persoonallaan markkinoivat sekä itseään brändinä että kirjojaan.

Perinteisen kirjailijan roolin ottaminen on ollut minulle vaikeaa, koska identiteettini ei tule koskaan olemaan vain jokin tarkkaan rajattu rooli. Tämän takia pyrin olemaankin vain se minä, joka on aito, eikä se sovi mihinkään toiseen muottiin. Silloin sitä ei sido itseään mihinkään ulkopuolelta tuleviin kirjoittamattomiin sääntöihin.

Toisaalta kirjailijan perinteinenkin rooli on muuttunut paljon. Koen olevani sekoitus vanhaa myyttistä luovaa työläistä, sekä uutta digiajassa sukkuloivaa moneen ehtivää ja pystyvää sakkia.

Vaikka olen myös markkinoinnin ammattilainen, tämän tehtävän ja julkaisevan kirjoittajan roolit eivät kuitenkaan kohtaa saumattomasti. Olenkin sanonut, että mieluummin viestisin ihmisille toisista ihmisistä tai tuotteista kuin itsestäni, koska omat luovat tekemiset ovat tietyllä tasolla niin henkilökohtaisia sieluntuotteita ettei niitä voi tuoda julki ilman jatkuvaa epäilyä omasta osaamisestaan ja itsekritiikistä.

Lisäksi syvälle kaivautuva luova työ vaatii rauhaa ja tämä sotii myös kaiken sosiaalisen median ja brändäyksen oppeja vastaan. Itse olen antanut hieman armoa itselleni ja yritän olla ottamatta paineita jatkuvasta läsnäolosta sosiaalisessa mediassa, mutta tiedostan, että ihmiset eivät voi löytää kirjoituksiani ilman, että viestin niistä ulospäin ja siihenhän sosiaalinen media on täydellinen yksilöiden ja yhteisöjen kohtauspaikka.

Kirjan tulevaisuus. Onko sellaista? Muutaman viime vuoden ajan on puhuttu paljon siitä, miten ekirjat mullistavat kirjamarkkinat. Suomessa mullistus odottaa vielä itseään, vaikka pikku hiljaa valikoima kasvaakin. Onko ekirja tulevaisuuden kirja, vai onko jotain muuta, monipuolisempaa tarinankerrontamuotoa tulossa?

Mielestäni kirjan rooli tulee moninaistumaan käyttötarkoituksen ja ihmisen haluaman kokemuksen mukaan. Tarinan kertojien pitäisi kehittyä ja soveltaa tietojaan uusille, vielä keksimättömille formaateille. Itselläni on haave tehdä ekirja formaatti, jossa olisi lukemisen hyödyt, mutta jonka kokemusta ja tunnelmaa voimistettaisiin musiikilla, ääni efekteillä, sekä pienillä visuaalisilla ärsykkeillä tai videoilla. Olen perehtynyt ehkä normi kolleegaa paremmin ekirjoihin, koska katson asiaa myös mediatuottamisen näkökulmasta. Opettelin itse e-kirjojen teon ja olen kehitellyt uudenlaista tarinankerronta- ja mediakonseptia. Nämä liittyvät hyvin vahvasti myös transmedialliseen tarinankerrontaan eli tarina onkin kokonainen tarinamaailma, jonka osia julkaistaan monessa eri mediassa.

Toisaalta uskon, että ihmiset kaipaavat myös perinteisen kirjan lähes meditoivaa vaikutusta. Kokemuksenahan se on hyvin rauhoittava kaiken kiireen keskellä. Se on painetun kirjan vahvuus, eikä sitä tule unohtaa. Tämä ei kuitenkaan sulje meitä kehittämästä muita mahdollisuuksia ja keksimään uutta.

Uudessa mediassa ja teknologiassa on vielä paljon kehitettävää tarinankerronnan osalta ja siihen tarvitaan sellaisia henkilöitä, jotka ymmärtävät vanhat rakenteet, mutta jotka osaavat myös nähdä teknologian mahdollisuudet soveltaa vanhaa uuteen. Luulen, että minun sukupolvellani on tässä tärkeä tehtävä, koska me olemme kokeneet murroksen ja ymmärrämme hyvin sekä vanhaa, että uutta. Itse mietin, että teen tarinankerrontaa myös tuleville sukupolville, jotka tarvitsevat ehkä erilaiset formaatit tulevaisuudessa. Toivon kuitenkin, että jokainen lapsi saa kokea lastenkirjat myös painettuna ja saa ensi kosketuksen kirjallisuuteen perinteisen painetun satukirjan muodossa, joka konkreettisuudellaan luo perusteet hahmottaa maailmaa.


”Uudessa mediassa ja teknologiassa on vielä paljon kehitettävää tarinankerronnan osalta ja siihen tarvitaan sellaisia henkilöitä, jotka ymmärtävät vanhat rakenteet, mutta jotka osaavat myös nähdä teknologian mahdollisuudet soveltaa vanhaa uuteen.”


Lukemisesta ollaan kovasti huolissaan mutta toisaalta lukemisen terveyshyödyistä puhutaan paljon. Millainen olet itse lukijana? Onko lukeminen kriisissä, syrjäyttääkö sirpalemainen nettiteksti romaanin?

Teen kirjavalintoja jonkin verran yleisten suositusten perusteella, sekä henkilöiden suosituksesta. Kun etsin inspiraatiota tai tietoa, olen niin sanottu mystinen etsijä. Uskon, että lähes jokaisella kirjalla on minulle jotain annettavaa. Oli se sitten suuri lampun välähdys yläkerrassa tai pieni konkreettinen tieto, joka auttaa minua kehittymään ammatissani tai ihmisenä. Kirjakaupassakin saatan intuitiivisesti valita kirjan ja saattaakin olla että sillä tulee olemaan joku suurempi merkitys minulle. Riippuu siitä mihin tietoon tai teemaan olen paneutumassa.

Luen laidasta laitaan tietokirjallisuutta ja fiktiota, niin painettuna kuin ekirjoinakin. Lukemiseni on aaltomaista riippuen siitä missä työvaiheessa itse olen kirjoittamisen suhteen. Sirpalemainen nettiteksti on tullut jäädäkseen, mutta se ei mielestäni syrjäytä pitkää romaania. Ne voivat elää rinnakkain sulassa sovussa jos ihmiset ymmärtävät niiden funktiot ja mitä annettavaa niillä voi olla omalle elämälleen.

Kuten sanoit, kirjailijan rooli on murroksessa, ja ehkä monipuolisuutta sallitaan enemmän. Entäs itse kirjagenret? Onko esimerkiksi mielekästä puhua erikseen dekkareista tai jostain muista genre -kirjoista? Mikä merkitys näillä leimoilla on kirjoittajan työn kannalta?

Itse haluan kirjoittaa laidasta laitaan ja eri tyyleillä, se on mielestäni haasteellista jatkuvaa uuden oppimista. Genre rajoittelu voi rajoittaa kirjoitustyötä paljonkin jos yrittää mahduttaa kirjansa mahtumaan johonkin tiettyyn genreen, eikä näin ollen synnytä mitään uutta. Haluan kehittyä kaunokirjallisuudessa ja kirjoittaa sillä tyylillä ja siinä genressä, joka minua kulloinkin kiinnostaa. Olen myös mukana tekemässä elokuvakäsikirjoituksia. Totta kai muodoista ja genreistä pitää oppia perustekniikat, ilman niitä ei voi toteuttaa itseään. Ihmiset ovat tottuneet lajittelemaan asioita tiettyjen teemojen perusteella. Ymmärrän, että esimerkiksi kirjastoissa kirjat pitää lajitella tiettyyn kategoriaan etsittävyyden perustein tai apurahojen hakijat pitää lajitella tiettyihin muotteihin, mutta meille hybrideille tämä ei ole välttämättä hyvä asia, koska toimimme niin monella eri alalla ja meitä on vaikea iskeä siihen yhteen muottiin.

Mainitsit keskittymisen ja some -olemisen välisen ristiriidan, joka kuulostaa tutulta. Minkälaisia keinoja sinulla on varmistaa että saat kirjoittamiseen vaatimaa keskittynyttä aikaa?

Sosiaalisesta mediasta voi tulla addiktoituneeksi ja tämän takia ihmisten pitäisi tietoisesti muuttaa omia käyttäytymismalleja ja toimintaansa aika ajoin. Samoin kuin lapsille pitäisi opettaa terve sosiaalisen median käyttö. Elämässä pitää olla muutakin kuin oleskelu pakonomaisesti sosiaalisessa mediassa. Voit tavata ihmisiä tietyllä tasolla sosiaalisessa mediassa, mutta se on vain pintaa, et aisti ihmistä tai hänen tunnekenttäänsä. Samoin luovassa työssä tarvitsee vapaata ajatuksen juoksua, jota tuo sosiaalisen median tulva ei sekoita. Omien ajatusten kuulemiseen tarvitaan myös fyysistä välimatkaa sosiaalisista tilanteista.

Itse yritän tasapainotella koko ajan näiden asioiden kanssa ja löytää itselleni sopivan keskitien. Hiljentyminen, meditaatio, tietoinen läsnäolo hetkessä, fyysinen tekeminen, sekä elämän ihmetteleminen ja nauttiminen antavat minulle vastapainoa sosiaalisen median tulvaan. Välillä minusta tuntuu, että sosiaalisessa mediassa huudetaan. Katso! Olen täällä! Huomaatteko? Siksi se tuntuu joskus kaoottiselta melulta ja informaatio tulvalta. Ei ole ihme, että ihmiset etsivät tapoja rauhoittua.

Mutta niin kuin mainitsin jo aiemmin, tämä on kaksiteräinen miekka. Ihmiset eivät voi tietää ajatuksiasi tai tekemisiäsi jos et viesti niistä heille ja tämän ajan viestimiseen kuuluu sosiaalisen median keinot. Se on mahdollisuus myös tavata toisia kanssakulkijoita, mahdollisia henkilöitä, joita varten olet kirjoittanut kirjan. Tärkeintä tasapainon löytämisessä on muistaa, että hetket pois sosiaalisesta mediasta eivät karkota sinua minnekään. Olet silti olemassa ja et menetä mitään vaikka et seuraisikaan sosiaalista mediaa koko ajan. Välillä on tervettä keskittyä pelkästään omiin ajatuksiinsa ja ottaa niille oma aikansa.

Uskon, että ihmismieliin voi olla myös yhteydessä niin sanotun kollektiivisen mielen kautta. Siellä ihmiset eivät huuda vaan ajatukset, ideat ja tunteet pyörivät lempeästi kehää ja saapuvat sinuun empaattisen mielen ja syvemmän ymmärryksen kautta. Luulen, että tämä on lähde monelle taiteelle, koska ammennat jostain syvemmältä itsestäsi kun toteutat itseäsi. Ehkä taide onkin tämän kanavan pää ilmentymä ja siksi se on niin koskettavaa ja aitoa parhaimmissa tapauksissa. Tällaiset ajatukset vievät minua pohtimaan, voisiko tästä hiljaisen mielen kanavasta kehittyä uutta kommunikaation, viestinnän ja vaikuttamisen kanavaa ihmismielien välille. Ehkä ei ihan vielä, mutta ehkä tulevaisuudessa.


”Välillä minusta tuntuu, että sosiaalisessa mediassa huudetaan. Katso! Olen täällä! Huomaatteko? Siksi se tuntuu joskus kaoottiselta melulta ja informaatio tulvalta. Ei ole ihme, että ihmiset etsivät tapoja rauhoittua.”


Minkälainen prosessi ensimmäisen kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen sinulle oli? Mitä antaisit neuvoksi kirjan kirjoittamisesta haaveilevalle?

Ensimmäinen kirja oli minulle opettavainen pitkä prosessi. Aivan kuten muitakin ammatteja, täytyy kirjoittamistakin opetella. Itse työstin esikoista muun muassa etäopistossa luovien alojen hautomossa. Kävin myös muun muassa Tapani Baggen luotsaamalla dekkarikurssilla, sekä opiskelin itsenäisesti hurjat määrät käsikirjoitus oppeja, sekä luovaa kirjoittamista. Kirjoittamisen lisäksi halusin olla mukana myös julkaisussa. Minulle oli luonnollista opetella esimerkiksi epub kirjojen toteutus. Lisäksi olen tehnyt kaiken markkinoinnin nettisivuista sosiaalisiin medioihin itse. Neuvoksi kirjasta haaveileville antaisin sen, että jos on tarpeeksi tahtoa ja halua kirjan saa kyllä tehtyä ja julkaistua.

Oletko jo seuraavan kirjan työstämisen kimpussa? Haluatko kertoa tulevasta jotain?

Olen kirjoittanut seuraavia kirjaprojektejani jo jonkin aikaa. Tavoitteena on julkaista seuraava romaani viimeistään vuoden sisällä. Siinä tulee olemaan myös historia aspekti, joihin käytän muun muassa oman sukuni vaiheita käsitteleviä aiheita. Prosessi on ollut ainakin tähän mennessä hyvin henkilökohtainen, joten toivon, että sillä saadaan syvyyttä lisää tekstiin. Lisäksi toisen kirjan kohdalla oma ääni on löytynyt vahvemmin, joten kirjoittaminen on todella antoisaa ja rakasta puuhaa.

Kiitos haastattelusta!

Lue lisää Heidin omilta sivuilta ja FB:stä:

www.heidiroth.fi

https://www.facebook.com/kirjailijaHeidiRoth?fref=ts

Heidi Roth
Heidi Roth