Kulttuuri: tehokas kuluttaminen tappaa nautinnon?

Jossain tuolla netissä on taas ollut keskustelua siitä että ”jos tekee jotain tavoitteellisesti ja kirjaa tekemisensä ylös niin tarkoittaako se sitä että nyt pitää kilpailla ja olla vakavan tavoitteellinen?”

Yksi esimerkki tällaisesta keskustelusta oli se kun Henriika Tulivirta jakoi perinteisen median haastattelussa aikeensa lukea 365 kirjaa vuodessa. Kun tämä artikkeli linkitettiin sosiaalisessa mediassa olevaan kirjalliseen keskusteluryhmään, siellä tuli mm. sellaista kommenttia että ei nyt sentään noin voi tehdä ja että noin suuressa numerossa on jotain väärää, vaikkei oikein ehkä ihan selvää ollut että mitä se väärä on.

Sitten taas on sitä että kun joku kertoo että ”olen käynyt katsomassa 77 teatteriesitystä tänä vuonna” niin joku toinen saattaa tuumata siitä että no eihän tuosta nyt voi nauttia kun koko ajan pitää olla katsomassa ja laskemassa. Tai sama voisi koskea elokuvia tai mitä tahansa. Ytimessä on se että jos siinä on numero niin siinä on jotain epäilyttävää.

Johtuuko se siitä että taiteen tai kulttuuriin olisi tarkoitus jonkun näkemyksen mukaan puhutella ihmistä nimenomaan jostain sieltä, missä sellaiset maalliset asiat kuin numerot ja listat eivät enää ole relevantteja? Taide koskettaa sielua tai jotain sen kaltaista mystistä, minne ei excel koskaan pääse?

Ajattelen jotenkin niin tästä koko aiheesta että ulkopuolelta on hirveän vaikea sanoa yhtään mitään toisen ihmisen kokemuksesta tai kulttuurin nauttimisen syvyydestä. Joku voi olla pinnalta katsoen tosi sielukkaan oloinen katsoessaan elokuvaa mutta sisäisesti kelailu voi olla vaikkapa työpaikan tulehtuneen ilmapiirin analysoinnissa. Joku taas voi listata kaikki lukemansa kirjat, järjestellä niitä kirjoittajan omien lempikirjojen mukaiseen aakkosjärjestykseen ja jakaa tilastoja somessa mutta silti kokea niin voimakkaasti jokaisen lukemansa kirjan maailman että ei pysty lukemisen jälkeen pariin päivään keskustelemaan kenenkään ns. reaalimaailman ihmisen kanssa.

Varmaan oikeasti se menee tuolla jossain välissä, se nautinnon ja syventymisen määrä ja laatu? Ehkä se, että nyt on bisnespiireissä keksitty että kirjojen lukeminen lisää empatiaa, on johtanut siihen että sieltä maailmasta tutut termit tuodaan osaksi tätäkin areenaa. Empatiahan on sitä tulevaisuuden kilpailukykyä, josta kohta kilpaillaan verissä päin. Tulee varmasti empatiaindeksi, joka näkyy mobiililaitteessa livenä. Ja toki myös tavoitteellisen urheilun maailmasta tulee vaikutteita. On listoja ja haasteita ja netissä lukee että supermiljonääri Bill Gateskin lukee 50 kirjaa vuodessa vaikka on kiireinen. Ja aina voi vaikka kuunnella äänikirjoja 3-kertaisella nopeudella samalla kun juoksee maratonia ja tekee WOD:ia.

Omalla kohdalla mittaaminen on sellaista että laitan kaikki lukemani kirjat Goodreadsiin ja se tekee tilastot mun puolesta. Sieltä näkee vaikka kaikkien luettujen kirjojen ilmestymisvuodet ja sivumäärät mitä on vuoden aikana tullut luettua. Jos katson vaikka viime vuoden kirjalistaa (126 kpl, miettikää mikä empatian määrä on ladattuna jonnekin sisääni!) niin muistan sieltä paljon sellaisia, joita luin ajatukset jossain ihan muualla hätäisesti, ja sellaisia, joita lukiessani muuta maailmaa ei ollut olemassakaan. Joskus ja useinkin itse asiassa tämä olotila vaihtelee jopa sivulta toiselle, riippuen mitä tässä maallisessa maailmassa on samaan aikaan menossa.

Lisävärinsä tähän keskusteluun antaa niin sanottu toiminnallinen/välineellinen kulttuurinkulutus. Eli siis se sellainen toiminta, jossa kulttuurimuodon ei ole tarkoituskaan ainakaan ensisijaisesti tuottaa sielulle (tai vastaavalle) yhtään mitään vaan sen on tarkoitus rentouttaa, palauttaa, tehostaa ajatuksia tai jotain muuta vastaavaa ikäänkuin terveydellistä. Silloinhan taide taas alistetaan fyysiselle olemassaololle, jonka tarkoitus on tavallaan kuitenkin kapeasti katsottuna tehdä ihmisestä tehokas kuluttaja ja/tai työntekijä.

En sitten tiedä mikä on se oikea tapa olla taiteen kanssa tekemisissä? Olen itse sitä mielestäni liian vähän joka tapauksessa (muiden kuin kirjojen osalta) ja ei haittaisi yhtään jos pääsisi enemmän kokemaan vaikka esittävää taidetta, ja jopa niin että ei sitten tekisi mitään blogiraporttia, joka vääjäämättä survoo esityksen ankeaan formaattiin ja latistaa sen yhdeksi kulutettavaksi (inhoan sitä kun puhutaan sisällön kuluttamisesta) sisältökökkäreeksi. Tykkään kuitenkin keskustella tästä aiheesta, sillä tavoitteellisuus ja tavoittelemattomuus on aina kiinnostavaa ja se mitä kaikkea se herättää.

Mitä mieltä sinä olet aiheesta?

Mainokset

IIRIS vei matkalle ihmisyyden ytimeen

IIRIS oli pysäyttävä kokemus monellakin eri tasolla, joita yritän tässä jotenkin hieman avata. Kyseessä on siis improvisatorinen nykysirkusteos, joka oli tänään 5.5. ja on nähtävissä vielä huomenna 6.5. Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Kirjoittelin näkemästäni demosta aiemmin.

Demon perusteella odotin jotain ja koska olin selaillut Eliotin runoa (teoksen pohjalla) ja nähnyt trailerivideon, olivat odotukset tietynlaiset, mutta sain kokea jotain ihan muuta. Voimakastunnelmainen musiikki, intensiivisesti toteutettu liike isolla porukalla (17 sirkustaitelijaa) ja Verkatehtaan pimeys veivät jonnekin tosi syvälle. Esityksen jälkeen olo oli aika lailla hakattu. Ja en tarkoita tätä negatiivisena arvosteluna vaan koska tunneskaala oli hurja niin se vei mehut. Lyhyessä ajassa koin pelkoa, vihaa, iloa ja surua.

Kiinnostavaa oli miten monella tasolla teos kosketti eri kohtauksissaan. Sain kiinni ehkä runon apokalyptisestä fiiliksestä, toisaalta tämän päivän ajankuvasta mutta ennen kaikkea koin monta henkilökohtaista kolahdusta. En halua spoilata enkä toisaalta edes keskustella ”tempuista” tai yksittäisistä liikkeistä. Sen sijaan, muutamia välähdyksenomaisia mielikuvia/tunnelmia, joita teos herätti:

Tarve keskustella ja kohdata toinen ilman monikerroksisen ironian sävyttämää kyynisyyttä.

Kipeä kaipuu tehdä yhdessä muiden kanssa jotain merkittävää mutta kyvyttömyys pyytää apua, ja loppujen lopuksi yksinäinen pyristely yksinäiseen kuolemaan asti.

Kaoottinen ympäristö, paljon ihmisiä, paljon meteliä, välkkyviä valoja, ehkä ruuhkainen suurkaupungin keskusta. Kukaan ei vahingossakaan katso silmiin tai ainakaan hymyile, jokainen puuhailee keskittyen itseensä ja omaan projektiinsa unohtaen muut.

Suorittamiseen väsähtäneiden ihmisten yhteinen pieni leikinomainen hetki, joka laajenee yhteistyöksi tärkeän asian eteen ja oikeasti läheisyydeksi ja uskallukseksi ottaa ehkä ensimmäistä kertaa tukea muista ihmisistä.

Kokemus siitä kun löytää ihmisen, johon voi luottaa täysin ja joka kuuntelee ja yrittää tosissaan ymmärtää mitä kerrottavaa itsellä on.

Yhdessä rakennettu tärkeä paikka, joka tuntuu liian pieneltä ja ahtaalta, tekee mieli työntää toiset väkivalloin pois jotta saisi pitää kaiken itsellään. 

Nämä eivät siis olleet missään järjestyksessä, ovat vain yksi monesta mahdollisesta näkökulmasta ja eivät tee oikeutta kokonaisuudelle. Mielestäni tässä oltiin todella monen ihmisyyden ytimessä olevan ristiriitaisen asian kanssa tekemisissä hienosti tulkittuna, ilman alleviivausta ja ilman ironiaa. Kehotankin menemään katsomaan teoksen huomenna 6.5. kun se vielä on mahdollista.

Tuolta lisätietoja teoksesta:

https://www.verkatehdas.fi/tapahtumat/504

(disclaimer: sain itse tapahtumaan kutsuvieraslipun mutta ilman velvoitetta kirjoittaa aiheesta. Kirjoitan koska haluan.)

 

Kohtaamattomuus nykysirkuksessa ja yhteiskunnassa #iirisproject

Näin pari viikkoa sitten IIRIS -teoksen demon Cirko-keskuksessa. Kyseessä on improvisatorinen teos, jossa tutkitaan ainakin demon perusteella ihmisten keskinäistä kohtaamista ja kohtaamattomuutta. Itselleni tuli mieleen mm. tällaisia asioita: Millaista on olla esimerkiksi ryhmässä, joka toimii jatkuvasti yhdessä mutta kukaan ei oikeastaan toteuta itseään, koska ryhmän säännöt sanelevat sitä vastaan? Millaista on olla yksin yhteisön keskellä? Tai millaista on jos arki on harmaata ja ainoa innostuksen tunne tulee jostain eskapismista, kuten vaikka Netflix-sarjasta, jonka selittäminen muille ei onnistu koska kukaan muu ei ole nähnyt sitä? Tai miten paljon erilaiset sosiaaliset sopimukset rajoittavat sitä, mitä voimme toisillemme kertoa vaikka kaikille ehkä tulisi parempi olo asioiden jakamisesta? Miten vaikeaa on yleensä kommunikoida ymmärrettävästi missään muodossa?

Ai miten tällaisia mietteitä voi herätä nykysirkusta katsoessa? Niinpä, se kertoo jo jotain. Teos on nähtävillä Hämeenlinnassa 5.5. ja 6.5. Suosittelen!

Lisätietoja tuolla:
https://www.verkatehdas.fi/tapahtumat/504

http://kaikkiiiriksesta.blogspot.fi/

 

Taustaa ja sivuraiteita

Teoksen tausalla on T.S. Eliotin runo The Hollow Men, jota ei kuulemma tarvitse tuntea tai edes olla lukenut etukäteen. Ihan helpottavaa sinänsä, runo on aika monitulkintainen sekin. Se löytyy netistä (tietty) ja sen viimeiset pari lausetta omaavat ilmeisesti jonkinlaisen ennätyksen lainauksissa. Kannattaa katsoa esim. tuon Wikipedia-artikkelin kohta viittaukset musiikissa, elokuvassa yms.

https://en.wikipedia.org/wiki/The_Hollow_Men

Runo on monikerroksinen, ja sen tulkintaa auttamaan on tehty kattavaa analyysia ja listauksia viitteistä, joita Eliot on käyttänyt:

http://aduni.org/~heather/occs/honors/Conclusions.htm

Alla myös samalta sivustolta kohta kohdalta listaa viittauksista, joissa mm. Shakespearen Julius Caesaria ja Danten Jumalaista näytelmää sekä Pimeyden sydän -kirjaa, joka on taas pohjana Apocalypse Now -leffalle. Tuota kautta pääsee siis käsiksi aikamoiseen kulttuuripläjäykseen jos haluaa lähteä kaivamaan.

http://aduni.org/~heather/occs/honors/Poem.htm

 

Määrätietoinen, innostava ja energinen: Hakasirkus 30v Special Gaala

Olin tänään (22.4.2017) ilokseni katsomassa Hakasirkuksen 30v Special Gaalaa Studio Donnerissa Hyvinkäällä. Tunnelmat nyt: haluan mennä treenaamaan sirkusta!

Itse asiassa on tarkoitus mennäkin. Tapasin muutama viikko ihan muissa yhteyksissä erään aikuisryhmässä treenaavan henkilön, ja juttelin myös toisaalla Tireh-Tööri -kaksikon toisen osapuolen eli Mirja Tuomen kanssa aikuisryhmästä. Ja kuten sirkuksen henkeen kuuluu, sain kutsun tutustua treeneihin heti ensi viikolla. Odotan jo innolla!

Mutta takaisin Gaalaan. Eturivin paikalta oli vaikuttavaa seurata iloisen mutta määrätietoisen asenteen värittämää tekemistä. Kaikesta välittyi lämmin yhteishenki, tekemisen ilo ja halu tehdä hyvin, itseironiaa (aikuisryhmän osalta ainakin) unohtamatta. Studio Donner on aika pieni ja intiimi paikka ja mietin etukäteen että miten se mahtaa toimia mutta itse asiassa tosi hyvin, sillä kun on noin lähellä, pääsee seuraamaan esiintyjien ilmeitä tarkemmin.

View this post on Instagram

#hakasirkus30v #hakasirkus

A post shared by Iso Mieli (@isomieli) on

Veera Peltokangas – vaikuttava varjo toi lisäsyvyyttä muutenkin hienoon kangas-akrobatiaesitykseen.

En muuten aio käydä mitenkään arvostelumielessä esityksiä läpi, sillä pidän tärkeämpänä sitä mitä tuntemuksia kaikki herätti kokonaisuutena. En yhtään ihmettele että Hakasirkuksen pitkäjänteinen tekeminen ja selvästikin hyvä yhteishenki on saanut monet lähtemään opiskelemaan alaa ja tekemään sitä ammattimaisesti. Kuten Mikko Rinnevuorikin blogissaan kertoi (vai oliko se super-setsin vierailupodcastissa, en muista), hyvä fiilis ja tekemisen ilo ovat todella tärkeitä tekijöitä taidon oppimisessa.

View this post on Instagram

Ramona Reinvall #hakasirkus30v #hakasirkus

A post shared by Iso Mieli (@isomieli) on

Ramona Reinvall – tiukka ilme ja vahva tunnelma vetivät hiljaiseksi, vaikuttavan taidon lisäksi siis.

Ja jotta voi esittää ja ilmaista monipuolisesti, täytyy taidon olla niin hyvällä tasolla että on ikäänkuin kaistanleveyttä keskittyä muuhunkin kuin itse ”temppuun”. Tästä puhuimme tällä viikolla Cirkon tuottaja Jarkko Lehmuksen kanssa (siitä lisää myöhemmin toisessa jutussa). Ei ole tarkoitus pelkästään pudotella nimiä vaan ihastella sitä miten tähän mennessä näkemäni perusteella sekä Hakasirkus että Circus Helsinki (kokemieni muutamien treenien perusteella) ja varmastikin monet muut sirkustoimijat tuottavat iloisia ja taitavia taiteilijoita tähän yhteiskuntaan toimimaan. Kuinka hienoa se onkaan!

Lida Kuusisto – kuutio sai pyöriessään aikaan illuusion siitä että taiteilija pysyy täysin paikallaan ja että kuutio olisi vaihtanut suuntaan.

Tätä (ylempänä mainittua tekemisen ilon tunnelmaa) ei voi mielestäni tarpeeksi korostaa. Positiivinen, iloinen, kaikille avoin ja silti kunnianhimoinen tekemisen meininki on sitä, mitä tämä maa ja ihmiset mielestäni nimenomaan kaipaavat. Ei rääkkäystä ja yksinäistä suohiihtoa, ei kehon kurittamista ja kudoksen polttamista vaan kivaa, rentoa, taitavaa, innostavaa ja monipuolista itseilmaisua kaikille ihmisille. Sitä sirkus mielestäni parhaimmillaan on ja sitä pääsin tänään todistamaan Hakasirkuksen 30v Special Gaalassa.

Paljon onnea Hakasirkus!

Lisää Hakasirkuksesta sekä kuvia ja videoita virallisten kanavien kautta:

https://www.instagram.com/hakasirkus_official/

http://www.hakasirkus.fi/

https://www.youtube.com/channel/UC0csy8LMnEJRl1ce5Om1jKg

https://www.facebook.com/hakasirkus/?fref=ts

Onko sukelluksen jälkeen paluuta? – Dive

Olin katsomassa WHS -työryhmän Dive -esityksen 18.11.2016 Helsingin Urheilutalolla. Kyseessä oli vaikuttava, vahvatunnelmainen ja ainutlaatuinen yhdistelmä ilma-akrobatiaa köydellä sekä veden päällä että alla. Tässä aluksi subjektiivisia esityksen herättämiä ajatuksia ja sitten alla muutama sana ”tekniikasta” sekä linkkejä.

Jos muutan itseni, voinko enää ikinä palata vanhaan elämääni?

Kun katsoin hypnoottista esitystä, siitä tuli paljonkin erilaisia vertauskuvia mieleen mutta isoimpana ehkä se miten uuteen astuminen vieraannuttaa vanhasta ja paluu sinne voi olla tuskainen. Voi olla että aluksi uusi asia – oli se sitten iso elämänmuutos tai uuden taidon opettelu tai maasta muuttaminen – tuntuu vain kaukaiselta haaveelta tai joltain mitä vain muut tekevät. Jos pääsee lähemmäksi, muutos kiehtoo yhä enemmän. Reunalla ja päätöksen ollessa tässä ja nyt, alkaa tuntua pelottavalta ja pahaltakin mutta silti tekee mieli sukeltaa kohti uutta.

Uuden asian kanssa alku ei olekaan helppoa ja kivaa tai sellaista mitä unelmissa oli vaan se tulee naamalle kuin märkä rätti. Happi lähtee keuhkoista ja valtava epäusko valtaa mielen kun huomaa ettei pärjää ollenkaan, on opeteltava kaikki uudestaan, perusasioista alkaen. Kuin olisi vieraalla planeetalla täysin yksin.

Jos matka jatkuu, tuska alkaa kadota ja huomaakin osaavansa jo jotain  uutta, saa uusia taitoja ja kaikki ei olekaan haparointia vaan alkaa löytyä uusia taitoja ja selviytymiskeinoja. Jossain vaiheessa voi jo vähän nauttiakin siitä mitä on oppinut, vaikka ei itse uskonut pärjäämiseensä. Sitten alkaa tuntua upealta ja voi ottaa ilon irti. On kuin olisi kotonaan ja kaikki on jopa parempaa kuin unelmissa.

Kun palaa takaisin katsomaan sitä mistä lähti ja menee juttelemaan ”vanhan elämän” ihmisille, ei ymmärrä enää itsekään aluksi mitä on tapahtunut. Vanha maailma tuntuu rajoittavalta eikä kukaan ymmärrä omia kokemuksia. Vaikka miten yrittää selittää ja vakuuttaa että kaikki on nyt paremmin, toiset katsovat kuin friikkiä ja jopa hyljeksivät. Yhtäkkiä olo on taas tuskainen ja yksinäinen, vaikka unelmat on saavutettu.

Paluu vanhaan ei ole mahdollista mutta uudessa ei halua olla täysin yksin. Mitä tehdä? Ristiriita on valtava. Eikö unelman toteuttaminen tuonutkaan lopullista onnea kaikille? Voisiko jonkun saada mukaan kokemaan edes osa uudesta asiasta, jotta hekin ymmärtäisivät paremmin?

Pari sanaa esityksestä

Mm. edellä mainittuja asioita tuli mieleen kun katsoin hypnoottista 45min kestänyttä esitystä, jossa ei ollut vuorosanoja eikä asioita muutenkaan selitetty. Todella moni muukin tulkinta kävi mielessä, katsojana oli vapaus vain nauttia pelkästä kauniista liikkeestä, valaistuksesta ja musiikista tai miettiä niin monen eri vertauskuvan kautta kaikkea.

Liike, valaistus ja musiikki veivät ihan toisiin maailmoihin heti alusta alkaen. Parasta oli ehkä se että unohdin mitä ”genreä” olin katsomassa, eli en ajatellut köydessä tehtäviä teknisiä temppuja tai muutenkaan että olisin katsomassa sirkusta tai teatteria, rajoja rikkovaa tekemistä kaiken kaikkiaan.

Tämä kaikki oli toteutettu taitavasti ja näennäisen yksinkertaisesti ihan tavalliseen uimahalliin käyttäen videoseinää, valoja, ulvermaisen vahvatunnelmaista musiikkia ja todella taitavaa akrobatiaa. Salla Hakanpää siirtyi elementistä toiseen käsittämättömän vaivattoman näköisesti – herkästä tunnelmoinnista rajuun kamppailuun mentiin useita kertoja. Tunnelma ja tunnetilat välittyivät voimakkaasti liikkeen kautta ja kuitenkin akrobatia palveli tarinaa eikä toisinpäin.

Teksti ei tee oikeutta esitykselle, joka upposi ja upotti. Toivottavasti näytöksiä tulee vielä lisää ja jos niin onnellisesti käy niin suosittelen lämpimästi menemään katsomaan!

Lisätietoja:

http://www.cirko.fi/ohjelma/dive

http://sallahakanpaa.com/

Salla Hakanpään haastattelu tällä sivustolla

Kujerruksia -blogin arvio esityksestä

HS:n arvio Divesta

 

Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka
Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka