Luonto kostaa ja halkopino surmaa vanhoillisuskonnollisen kolonialistin -VVitch

VVitch -elokuvan loppupuolen kohtaus, jossa päähenkilökolonialistin surmaa demonin riivaama pukki, sekä päälle kaatuva halkopino, sykähdytti runollisella oikeudenmukaisuudellaan. Muutamia kohtauksia aiemmin tämä kylästään karkoitettu perheenpää uhosi että kyllä me tämän maan vielä kesytämme. Ihan kuten vanhassa kirjassa: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.» ”

Kaikki yritykset tehdä käskyjen mukaan olivat menneet jo surkealla tavalla pieleen. Metsä tai sen henkilöitymä eli noita kävi jo aiemmin nappaamassa perheen vauvan, ja vietteli myös vanhemmat lapset, vaikkakin oli loppuun asti epäselvää olivatko nämä kuvitelleet koko jutun. Vanhempien epäonnisesta manausyrityksestä tuli mieleen vanhan kaartin ihmettely nuorten ilmastolakkojen edessä. Ovatko nämä aivopestyjä, vai onko tässä joku oikea asia takana? Ei noin kuulu käyttäytyä, oli miten oli!

Voisi ajatella että VVitch kertoisikin ilmastonmuutoksesta kostotarinan. Valloittaja, ihminen, jota edusti perhe, alkaakin saada luonnolta takaisin oikein kunnolla. Elintila pienenee, satoa ei tule, villit eläimet tai henget vievät heikoimmat yksi kerrallaan ja lopulta on jäljellä enää epätoivoinen ja surkeasti epäonnistunut valloittaja, joka kuolee omaan kompastumiseensa halkopinon alle. Itse muokattu luonnon jäännös kaatuu päälle, ja ihmisen tilasta ei ole enää kuin rauniot jäljellä, uhoaminen hiljenee. Metsä jää, ehkä hieman harvempana mutta silti ikuisena, mystisenä ja vahvana. Se, mitä oli ennen valloitusta ja sen oikeuttavaa uskontojärjestelmää, jää jäljelle.

Toki voisi ajatella niinkin että metsä edustaa luonnonvoimaa ja seksuaalisuutta, joka on kahlitsematon, ja joka sekin herättää yhä 2019 primitiivireaktioita esim. Priden vastustajien joukoissa. Valloittajaperheellä ei ole kuitenkaan mitään oikeaa valtaa lastensa kasvuun, eivätkä voi sille mitään että metsän noita vapauttaa lapset jäykän uskonnollisuuden kahleista toteuttamaan itseään. Perhe yrittää viimeiseen asti, jopa väkivaltaisesti, kontrolloida luontoa mutta siitä seuraa vain hirvittävää murhetta kaikille.

Voisi varmaan niinkin ajatella että metsä tai noita edustaakin kuolemaa, joka on koko ajan vieressä ja läsnä, mutta sen sietämiseksi perhe ja sitä kautta kaikki ihmiset yrittävät kovasti keskittyä omiin tarinoihinsa ja arkisiin puuhiinsa, jotta voisivat vastustaa vääjäämätöntä, tai ainakin unohtaa sen hetkeksi. Kun luonto toimii, ihminen ei kestä sitä vaan lähtee taistelemaan vastaan, tietenkin häviten ja muuttuen osaksi luontoa tai ainakin multaa jälleen. Kaikki jää täysin mysteeriksi, miksi olimme täällä, mitä saimme aikaan, kenen takia tätä kaikkea lopulta teimme? Elokuva ei siihen tarjoa mitään vastauksia, enkä tiedä tarjoaako elämäkään.

VVitch:
https://www.imdb.com/title/tt4263482/

Kulttuuri: tehokas kuluttaminen tappaa nautinnon?

Jossain tuolla netissä on taas ollut keskustelua siitä että ”jos tekee jotain tavoitteellisesti ja kirjaa tekemisensä ylös niin tarkoittaako se sitä että nyt pitää kilpailla ja olla vakavan tavoitteellinen?”

Yksi esimerkki tällaisesta keskustelusta oli se kun Henriika Tulivirta jakoi perinteisen median haastattelussa aikeensa lukea 365 kirjaa vuodessa. Kun tämä artikkeli linkitettiin sosiaalisessa mediassa olevaan kirjalliseen keskusteluryhmään, siellä tuli mm. sellaista kommenttia että ei nyt sentään noin voi tehdä ja että noin suuressa numerossa on jotain väärää, vaikkei oikein ehkä ihan selvää ollut että mitä se väärä on.

Sitten taas on sitä että kun joku kertoo että ”olen käynyt katsomassa 77 teatteriesitystä tänä vuonna” niin joku toinen saattaa tuumata siitä että no eihän tuosta nyt voi nauttia kun koko ajan pitää olla katsomassa ja laskemassa. Tai sama voisi koskea elokuvia tai mitä tahansa. Ytimessä on se että jos siinä on numero niin siinä on jotain epäilyttävää.

Johtuuko se siitä että taiteen tai kulttuuriin olisi tarkoitus jonkun näkemyksen mukaan puhutella ihmistä nimenomaan jostain sieltä, missä sellaiset maalliset asiat kuin numerot ja listat eivät enää ole relevantteja? Taide koskettaa sielua tai jotain sen kaltaista mystistä, minne ei excel koskaan pääse?

Ajattelen jotenkin niin tästä koko aiheesta että ulkopuolelta on hirveän vaikea sanoa yhtään mitään toisen ihmisen kokemuksesta tai kulttuurin nauttimisen syvyydestä. Joku voi olla pinnalta katsoen tosi sielukkaan oloinen katsoessaan elokuvaa mutta sisäisesti kelailu voi olla vaikkapa työpaikan tulehtuneen ilmapiirin analysoinnissa. Joku taas voi listata kaikki lukemansa kirjat, järjestellä niitä kirjoittajan omien lempikirjojen mukaiseen aakkosjärjestykseen ja jakaa tilastoja somessa mutta silti kokea niin voimakkaasti jokaisen lukemansa kirjan maailman että ei pysty lukemisen jälkeen pariin päivään keskustelemaan kenenkään ns. reaalimaailman ihmisen kanssa.

Varmaan oikeasti se menee tuolla jossain välissä, se nautinnon ja syventymisen määrä ja laatu? Ehkä se, että nyt on bisnespiireissä keksitty että kirjojen lukeminen lisää empatiaa, on johtanut siihen että sieltä maailmasta tutut termit tuodaan osaksi tätäkin areenaa. Empatiahan on sitä tulevaisuuden kilpailukykyä, josta kohta kilpaillaan verissä päin. Tulee varmasti empatiaindeksi, joka näkyy mobiililaitteessa livenä. Ja toki myös tavoitteellisen urheilun maailmasta tulee vaikutteita. On listoja ja haasteita ja netissä lukee että supermiljonääri Bill Gateskin lukee 50 kirjaa vuodessa vaikka on kiireinen. Ja aina voi vaikka kuunnella äänikirjoja 3-kertaisella nopeudella samalla kun juoksee maratonia ja tekee WOD:ia.

Omalla kohdalla mittaaminen on sellaista että laitan kaikki lukemani kirjat Goodreadsiin ja se tekee tilastot mun puolesta. Sieltä näkee vaikka kaikkien luettujen kirjojen ilmestymisvuodet ja sivumäärät mitä on vuoden aikana tullut luettua. Jos katson vaikka viime vuoden kirjalistaa (126 kpl, miettikää mikä empatian määrä on ladattuna jonnekin sisääni!) niin muistan sieltä paljon sellaisia, joita luin ajatukset jossain ihan muualla hätäisesti, ja sellaisia, joita lukiessani muuta maailmaa ei ollut olemassakaan. Joskus ja useinkin itse asiassa tämä olotila vaihtelee jopa sivulta toiselle, riippuen mitä tässä maallisessa maailmassa on samaan aikaan menossa.

Lisävärinsä tähän keskusteluun antaa niin sanottu toiminnallinen/välineellinen kulttuurinkulutus. Eli siis se sellainen toiminta, jossa kulttuurimuodon ei ole tarkoituskaan ainakaan ensisijaisesti tuottaa sielulle (tai vastaavalle) yhtään mitään vaan sen on tarkoitus rentouttaa, palauttaa, tehostaa ajatuksia tai jotain muuta vastaavaa ikäänkuin terveydellistä. Silloinhan taide taas alistetaan fyysiselle olemassaololle, jonka tarkoitus on tavallaan kuitenkin kapeasti katsottuna tehdä ihmisestä tehokas kuluttaja ja/tai työntekijä.

En sitten tiedä mikä on se oikea tapa olla taiteen kanssa tekemisissä? Olen itse sitä mielestäni liian vähän joka tapauksessa (muiden kuin kirjojen osalta) ja ei haittaisi yhtään jos pääsisi enemmän kokemaan vaikka esittävää taidetta, ja jopa niin että ei sitten tekisi mitään blogiraporttia, joka vääjäämättä survoo esityksen ankeaan formaattiin ja latistaa sen yhdeksi kulutettavaksi (inhoan sitä kun puhutaan sisällön kuluttamisesta) sisältökökkäreeksi. Tykkään kuitenkin keskustella tästä aiheesta, sillä tavoitteellisuus ja tavoittelemattomuus on aina kiinnostavaa ja se mitä kaikkea se herättää.

Mitä mieltä sinä olet aiheesta?

Miksi Red Carpet Film Festival? Haastattelussa Antti Luusuaniemi

Pääsin haastattelemaan Antti Luusuaniemeä Hyvinkäällä, jossa järjestetään Red Carpet Film Festival -tapahtuma 31.8.–3.9.2017. Antti kertoi mm. miksi on halunnut järjestää tällaisen tapahtuman, millainen on suomalaisen elokuvan tila hänen näkökulmastaan, millaisia eroja elokuvatyöllä ja teatterilla on ja millaista on laittaa itsensä voimakkaasti likoon tapahtuman isänä.

Olen innoissani siitä että Hyvinkäällä alkaa tällainen hieno tapahtuma, ja haluan olla mukana omalta osaltani edistämässä sitä ja siitä tuli kimmoke pyytää Anttia haastatteluun. Onneksi Antti suostui epäröimättä ja pääsimme toteuttamaan jutun nopealla aikataululla. Kiitos Antti ajastasi! Kiitos myös Marika Luukkaselle valokuvista!

Kuva: Marika Luukkanen

Voit katsella/kuunnella joko haastattelun täältä:

Mikä ihmeen Red Carpet Film Festival?
”Red Carpet on kotimaisen elokuvan festivaali, joka järjestetään ensimmäistä kertaa elo-syyskuun vaihteessa. Red Carpet tarjoaa yleisölle ainutlaatuisia elokuvaelämyksiä Hyvinkään kaupunkiympäristössä. Ohjelma sisältää kotimaisia elokuvia, festariklubeja, tekijätapaamisia, keskusteluja ja kaupunkitapahtumia.”

Lisätiedot, esiintyjät, elokuvat, muusikot ja kaikki muut oleelliset tiedot festivaalista täältä linkistä:
https://www.redcarpetfilmfestival.fi/

Kuva: Marika Luukkanen

Facebook
Instagram
Twitter
Tilaa uutiskirje