Työn imua Engelin kaupungissa ennen tsemppipuheruton aikakautta

Akvarelleja Engelin kaupungista oli neljäs tänä vuonna lukemani kirja. Asetin vuoden alussa eli viime viikolla tavoitteen kirjoittaa jokaisen lukemani kirjan perusteella jotain, en välttämättä tiivistelmää ”opeista” tai arvostelua juonesta vaan asioita, joita tulee mieleen. Miksi? No ihan oikeastaan nähdäkseni että syntyykö sinne päähän mitään ajatuksia näistä kirjoista, oliko niitä ollenkaan järkeä lukea vai ovatko ne vain numeroita lukuhaasteen sisällä?

Kaikella tällä on siis vain hyvin itsekkäitä tarkoituksia ja tekemisen hyöty ihmiskunnalle jää hämärän peittoon. Arkkitehti Engel pohti myös tuossa Viikilän hienossa kirjassa tekemisensä tarkoitusta todella kiinnostavasti ja monipuolisesti. Oikeastaan kirjasta tuli tosi paljon mieleen Torsti Lehtisen kirja Kierkegaardista, joka oli tiukan linjan eksistentialistifilosofi. Engel pohtii koko ajan mitä työ ja omalla kädellä piirretty viiva hänelle merkitsee, ja mitä se ehkä merkitsee muille maailman ihmisille ja eritoten piirtämänsä Helsingin asukkaille. Vai merkitseekö se yhtään mitään? Oliko koko työn tarkoitus, ja yleensä kaiken työn tarkoitus, vain paeta omaa olemassaolon mysteeriä?

Kukaan ei tiedä, paitsi tietty tänä tsemppipuheen aikana, jossa kaikki työ on jotenkin SUPERHIENOA JA INTOHIMON TÄYTTEISTÄ, vaikka kyse olisi jostain ihan perushommasta, eikä vaikka kaupungin piirtämisestä. Yleensä muutenkin työn merkityksellisyydestä puhutaan jotenkin sellaiseen sävyyn, että jos ei onnistu omasta työstään löytämään jotenkin tosi syvällistä merkityksellisyyttä, on jollain kierolla tavalla itse epäonnistunut. Toisaalta on mielestäni kyllä hienoa että yleensä koko aihetta mietitään, ja myös se että esim. ihmisten ja firmojen edustamilla ja varsinkin toteuttamilla arvoilla on merkitystä. Että kaikki työ ei oikeasti esim. vie ihmiskuntaa yhtään eteenpäin eikä kehitä kenenkään elinoloja millään tavalla, ja toisaalta on jopa haitallista työtä ja täysin epäeettisiä käytäntöjä, joihin ei ole ehkä aiemmin uskallettu puuttua.

Engel tai siis Viikilä osaa mielestäni käsitellä työtä ja oman käden jäljen näkemisen tuomaa tyydytystä tosi koskettavasti, vaikka samaan aikaan päähenkilökin kokee hyvin kouriintuntuvasti sen mitä kaikkea työlle omistautuminen osin pakosta häneltä vie, ja miten hänen koko perheensä osittain kärsii siitä.

Kirjasta lisää tuolla linkin takana, vaikka kaikkihan tämän tietävät varmaan muutenkin. Viikilän tekemisestä olen kyllä tykännyt hirveästi, varsinkin Ensyklopediasta. Tämäkin kirja oli sellainen, johon suhtauduin jotenkin tosi ennakkoluuloisesti mutta se vei mennessään. Ja vei erikoisella tavalla, koska kirja on sellainen että sitä voisi lukea vaikka vain sivun viikossa ja silti tuntuisi että homma toimii, tai sitten toimii ahmimallakin. Ja mikä oudointa, kestää varmastikin usean lukukerran, se on harvinaista. Ehkä siksi että oli samalla kevyt ja toisaalta tosi syvällinen ja iätön, ja kieli oli vain jo itsessään nautittavaa.

https://www.goodreads.com/book/show/28558652-akvarelleja-engelin-kaupungista

Tässä on muuten ollut alkuvuodesta paljon keskustelua lukuhaasteiden ja kirjojen listaamisen mielekkyydestä. Senkin pohtiminen sopii tähän samaan sarjaan, eli mitä väliä lukeeko 1, 10, 100 vai 150 kirjaa vuodessa? Onko lukukokemus arvokkaampi, jos ”siitä jää jotain mieleen” vai riittääkö että se jotenkin oli siinä lukiessa vaikuttava kokemus? Itselleni on käynyt usein niin että joku kirja kolisee todella kovaa lukiessa niin että olen pää pyörällä mutta parin viikon päästä en osaisi sanoa siitä oikein mitään. Onko sellainen kokemus sitten jotenkin huono, etten osaa listata jotain ”juonen pääkohtia” tai ”ydinväitteitä”? Mielestäni kokemus ei ole sen huonompi. En lue siksi että muistaisin kirjoja myöhemmin, vaikka ei se haittaa jos muistaisin. Ei kai muisti toimi niin muutenkaan, vaan enemmänkin assosiaatioiden kautta. Esim. voi olla että Engelin tarina unohtuu nopeasti mutta tulee mieleen joskus kun tulee mentyä senaatintorin ohi?

Kuva ei liity tapaukseen.

Mainokset

Voiko runoja lukea vaikka ei osaa?

Kotihyllystä löytyy itselle täysin tuntemattoman M.Pajari -nimisen henkilön kirja, jossa ensimmäinen runo on tällainen:

Luin tuon joskus kauan sitten ekaa kertaa, kun ihmettelin että mikä kirja tämä oikein on. En tiedä tarkalleen miten se on hyllyymme päätynyt mutta siellä se vain on. Oli miten oli, tähän runon muistan melkein ulkoa ja aina välillä se tulee luettua uudelleen, mikä on tavallaan järjetöntä koska muistan se ulkoa. Silti, se jotenkin ”kolahtaa” aina uudelleen, ja ihmettelen sen ajankohtaisuutta (kirjoitettu 1921).

En siis osaa lukea runoja, todellakaan. Ne ovat jotenkin vaikeita. Paitsi eihän tämä kyllä ole. Eikä tämä seuraava, jonka luin juuri Eeva Kilpi:n kokoelmasta Ennen kuolemaa:

View this post on Instagram

Eeva Kilpi (kokoelmasta Ennen kuolemaa)

A post shared by Marko Suomi (@markosuomi) on

Ajattelin kuitenkin nyt sitten opetella lukemaan näitä, ehkä opin jotain uutta. Runoissa on hankalaa se kun ne saattavat olla tosi lyhyitä. Ei tule sellaista ”saavutuksen” tunnetta kun tällaisen lukee, jos menee tosi nopeasti niin voi olla että menee koko juttu ohi. Hidastaminen on vaikeaa, vaikka se onkin trendikästä. Voi runo toisaalta toimia nopeastikin, enkä oikein usko että aina pitää olla jotenkin superherkällä tuulella kun näitä lukee.

Miksi oikeastaan pitäisi edes ajatella että näitä pitäisi ”osata” lukea? Siinä on taas yksi itse keksitty kulttuurin muuri tai seinämä. Ihan kuin voisi olla joku pääsykoe, samalla lukemisella runot menevät ehkä kuin muutkin kirjat. Ja mitä sitten jos lukemaansa ei ”ymmärrä”. Voihan olla että kirjoittaja on tarkoittanut jutullaan jotakin, jonka tulkitsen omalla tavallani mutta niinhän käy kaiken tekstin ja musiikin ja kuvataiteenkin kanssa. Joskus saan jotain irti ja joskus en yhtään mitään.

No, Eeva Kilpi kuitenkin jotenkin innosti tähän teemaan, ja myöskin itse asiassa juuri kesken oleva Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, sekä kummallista kyllä Daniil Harmsin Ensiksikin ja toiseksi (ei yhtä hyvä kuin Sattumia mutta mikä nyt olisi). Niissä kaikissa voi lukea vain yhden sivun tai kappaleen ja nauraa tai itkeä tai ihmetellä mukana, tajuamatta välttämättä mitään. Pääsee ikäänkuin suoraan jonnekin ytimeen hyvin nopeasti. Kalevauvala-kokoelman kanssa sama juttu.

Se on itse asiassa aika kova juttu tässä ”hektisessä nykyajassamme”, jonka vauhtia tykkäämme kauhistella, vaika olen ihan varma että tätä samaa on kauhisteltu aina. Kun emme ole läsnä ja on kiirettä ja vaikka mitä. No, kutenkin, voi lukea vain puolikkaan sivun ja päästä mielikuvamatkalle vaikka kuinka kauas! Siihen ei mene sitä 15min minimiaikaa vaan ehkä muutama sekunti. Miten tehokasta! Onko runous sittenkin uusi SuperIhmisten rentoutumismuoto?

Kiitos muuten kaikille runovinkkejä jakaneille Twitterin puolella, katsokaa miten paljon vinkkejä:

 

 

Hyöty- ja haittalukeminen vuonna 2019

Pähkäilin viime vuoden loppupuolella että minkä monesta erilaisesta lukuhaasteesta valitisisin, Helmet, miniHelmet, runohaaste, lue-kaikki-maailmanuskontojen-perusteokset, ideologiahaaste vai keksisinkö oman.

Sain tosi paljon hyviä ideoita tänne ketjuun:

Sen verran lähdin jo tuumasta toimeen että latasin Nadjan vinkkaamasta listasta Avestan (liittyy uskontohaasteeseen) Kindleen mutta muuten en ole päättänyt. Mietin myös että pitäisikö ottaa joku määrähaaste, kuten vaikka Sari ”raastepöytä” Venäläinen teki valitsi 150 kirjaa tavoitteekseen tänä vuonna. Ehkä tällä kertaa määrät eivät kiinnosta, enemmän teemat.

Voisi ehkä lähestyä asiaa kolmesta kulmasta: tulevaisuus, nykyisyys ja iättömyys. Tulevaisuuteen liittyen löysin loppuvuodesta eräästä tulevaisuustutkimukseen liittyvästä julkaisusta sivulta 148 väitteen, jonka mukaan alla olevan Cogitaire 5 -mallin mukaiset taidot tai tiedot olisivat tulevaisuudessa kaikille tärkeitä. Tavallaan tuo tuntuu järkevältä koska erilaisten monimutkaisten hässäköiden kanssa tässä jo nyt pääsee/joutuu puuhaamaan ja toisaalta esim. ”yrittäjämäisyyttä” korostetaan ja vaaditaan jo nyt joka paikassa.

Systeemiajattelun osalta aloitin jo Udemyn kurssin aiheesta. Siellä on vielä muutaman päivän ajan tarjous, tuo kurssi maksoi hieman alle kympin! Noista muista olen lähinnä keräillyt lähteitä toistaiseksi. Systeemiajattelu innostaa paljonkin, ja tekee mieli alkaa piirtää kaikesta systeemikaavioita, joten sellaisia on odotettavissa näillekin sivuille lähitulevaisuudessa.

Sitten taas tuo nykyisyys -osasto on ehkä se tylsin tavallaan, eli ”niitä kirjoja, joista nyt puhutaan”. Tällaisia ovat esim. Hans Roslingin hieno Faktojen maailma. Näiden etsimiseen ei tarvitse käyttää sen kummemmin aikaa, sillä ne vain tulevat itsekseen vastaan. Ei varmasti ole haittaa jos ainakin muutaman tällaisen ”ajankohtaisen” lukee vuoden aikana.

Iättömyys-osastolle menisi sitten tämä maailmanuskontojen pääkirjat -haaste. En tiedä jaksanko sitä mutta se tuntuu todella mielenkiintoiselta, joskin muiden kuin kristinuskon osalta tarvitsee varmasti jonkinlaista tukimateriaalia, että saisi asioista jotain irti. Luin raamatun muutama vuosi takaperin kannesta kanteen, ihan vaan koska halusin tietää mitä kaikkea siellä oikeasti sanotaan. Se oli suhteellisen helppo haaste, sillä moni tarina oli tuttu koulusta ja pop-kulttuurista. Siihen myös viitataan kirjoissa ja joka paikassa paljon, ja niitä viittauksia on hauska seurata. Ehkä tällainen viittausten fiilistely on yksi hyvä syy lukea klassikoita, pääsee bongailemaan viittauksia paremmin ja pätemään sitten muille?

Runojenkin lukeminen toisaalta kiinnostaisi, mutta niissä on aina vaikea jotenkin päästä alkuun, ja toisaalta rauhoittua lyhyen tekstin ääreen. Ehkä se haaste voisi palvella vuoden ensimmäisenkin kirjan korostamaa tietoisen olemisen taitoa, joka Jussi Hölttän mukaan on yksi oppimisen mahdollistavista asioista.

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui siis Learn 27 Seven Workbook (Jussi Hölttä), joka on oikeastaan oppimisharjoituskirja. En tehnyt harjoituksia vielä, luin vain nopeasti läpi. Kirja esittelee mallin, jonka avulla voi edistää omaa oppimistaan, ja se liittyy tähän hyöty/tulevaisuuslukemistoon.

https://www.goodreads.com/book/show/43417224-learn-24-7-workbook

Aiheeseen liittyvää pohdiskelua Ylen sivuilla:

”Varmalta näyttää vain se, että tulevaisuudessa tarvitaan entistä enemmän yleissivistystä, vuorovaikutustaitoja ja valmiuksia uusien asioiden oppimiseen.”

https://yle.fi/uutiset/3-10567631?utm_source=twitter-share&utm_medium=social

Ehkä lukeminen jo itsessään vastaa tähän haasteeseen osittain ainakin väitetään usein että lukemisesta olisi kaikenlaista sivistävääkin hyötyä. Toki luulisi että riippuu siitä mitä lukee? Toisaalta haittalukemiston lukeminenkin voi olla välillisesti hyödyllistä, jos se auttaa irtaantumaan arjesta ja rentoutumaan. Haittalukemisto voi olla toisaalta myös tärkeää siksi ettei siitä nimenomaan ole minkäänlaista hyötyä missään vaiheessa, sillä on myös tärkeää paeta välillä kaikke ”itsensä kehittämistä”, ja möyriä jossain oman mielikuvituksen perukoilla.

Haastatko itsesi jollain lukuhaasteella tänä vuonna vai ”vedätkö fiiliksen mukaan”?

 

 

 

Tekisikö edes Kahneman hyviä päätöksiä huonosti nukutun yön jälkeen nyrkkeilykehässä?

Viime vuonna ehkä paras lukemani Ohjekirja Työlämään eli ns. bisneskirja oli Tilannetaju – päätä paremmin. Ei siksi että se olisi varsinaisesti ollut kirjana paras lukemani eikä se oikeastaan ollut edes paras tietokirja. Se oli paras siksi että sen ajatuskehikko oli mielestäni eniten tätä päivää: elämmme hirvittävässä kaaoksessa, jossa kaikki on epävarmaa ja Tilanteet vaihtelevat ja Tilanteet vaikuttavat meihin, halusimme tai emme.

Kirjan perusajatus on se, että ihminen on loppujen lopuksi aika harvoin sellaisessa tilanteessa, jossa hän edes teoriassa voisi tehdä hyviä päätöksiä. Kuten Kahnemaninkin legendaarisessa kirjassaan Thinking Fast And Slow (jota harva on lukenut mutta jota moni hehkuttaa) kertoo, ihmisen ajattelu on täynnä vinoumia ja meitä on helppo vedättää vaikkapa asiota kehystämällä tai muuten sumuttamalla. Tähän kun lisätään Tilannetaju -kirjan tilanteet, soppa on valmis.

Tilannetaju -kirja yrittää auttaa meitä siinä, että tiedostaisimme yleensäkin tilanteemme juuri nyt. Esim. onko tullut nukuttua viime aikoina, onko jotain suuria tunnemyrskyjä päällä, onko joku ulkoinen stressitekijä häiritsemässä ja onko itsellä juuri nyt sellaista tietoa tai kokemusta, joka voisi päätöksentekoa tukea?

Yksi urheiluesimerkki, joka on hyvin tyypillinen, on se kun kamppailukilpailussa joku huutelee kirjaimellisesti kehän laidalta ”hyviä vinkkejä” ottelijoille. En siis tarkoita valmentajaa vaan jotain ihan random-fania. Kehässä oleminen on ihan erilaista kuin katsomossa oleminen. Veressä virtaa valtavasti adrenaliinia, kipu ei tunnu samalla tavalla mutta näkökyky on toisaalta putkimaisempi ja huomio on korostuneesti ihan muualla kuin kokonaiskuvassa. Mm. näistä johtuen ottelija ei otakaan näitä innokkaita sivusta huutoja välittömästi vastaan, todennäköisesti ei edes rekisteröi niitä.

Tilannetaju -kirja ottaa esimerkkejä vastaavista korkean paineen tilanteista, kuten vaikka sukellusmatkalla tapahtuneesta traagisesta onnettomuudesta, jossa henkilö joutuu hyvin tietoisesti pitämään itsensä rauhallisena vaikka välitön reaktio toisessa tilanteessa voisi olla panikointi. Uskon että vaikka jokaiselle ei tule vastaan perusarjessa kamppailutilannetta tai sukellusonnettomuutta, sellainen perustilanne nyt ainakin voisi tulla että on kotona ollut riitaa, yö on mennyt heikoilla unilla, aamulla on tullut liukastuttua työmatkalla ja paikat ovat siitä kipeänä ja sitten joku tulee töissä kyselemään pikaista tärkeää päätöstä. Voi olla että toisenlaisessa tilanteessa päätös olisi erilainen.

Pidin kirjasta myös siksi että siinä huomioidaan että emme ole robotteja vaan ihmisiä, joiden tekemiseen vaikuttavat monenlaiset asiat, siitäkin huolimatta että pitäisimme itseämme ”rationaalisina”. Tätä Kahnemankin käy läpi kirjassaan, jossa myöntää ettei itsekään pysty ohittamaan ajattelun vinoumia, vaikka onkin niistä tutkimustensa takia hyvin tietoinen.

Mitä sitten voi tehdä parantaakseen tilannetajuaan? No, olemalla tietoinen siitä mikä on oma tila erilaisten näkökulmien kautta, vaikka että miten on tullut nukkuneeksi yms. Toisaalta myös tiedostamalla ajattelun vinoumia. Ehkä joissain tapauksissa tietoisella rahoittumisella ja kokonaiskuvan hahmottelulla, tai jopa klassisella ”yön yli nukkumisella”. Mitään 100% ratkaisua ei tietenkään ole, ja olemme todennäköisesti aina tuomittuja ajoittaisten huonojen päätösten tekemiseen.

Lisää tietoa kirjasta:

https://www.goodreads.com/book/show/36332153-tilannetaju

Lue ihmeessä myös Kahnemanin kirja:

https://www.goodreads.com/book/show/11468377-thinking-fast-and-slow?ac=1&from_search=true

Asetan lukutavoitteita halveksuakseni juuri sinun elämäntapaasi

Aina, siis ihan joka kerta, kun sanon omista tavoitteistani jotain ääneen niin tällainen kommentti tulee: ”mä en ainakaan tee noin, vaan mä teen näin koska se on jotenkin parempi tapa vaikken osaa oikeastaan sanoa miksi.”

Hassua tuossa on se että en varsinaisesti välttämättä ole kysynyt mitään tai varsinkaan pyytänyt kertomaan omia. Tämä on toistunut vuosia, niin liikuntaan, työhön kuin lukemiseen liittyvissä tavoitteissa. Alan uskoa pariin eri asiaan: 1. meissä on joku vaistomainen ja todella tehokas vertailumekanismi 2. tavoitteellisuus on pohjimmiltaan luonnotonta

Olen toki itsekin samanlainen, reagoin hyvin voimakkaasti elämänohje -tyyppisiin viesteihin ja kommentteihin. Jos esim. joku kirjoittaa laajalle yleisölle ”sinä” -muodossa vinkkejä, ohjeita tai käskyjä, ajattelen samantien ”kuka oikein luulet olevasi ja miksi yrität neuvoa minua tietämättä tilanteestani ja elämästäni mitään?”. Vaikka, tiedän toki että sinä-muoto on jonkinlainen tekstin tehokeino, että lukija kokisi tekstin ”henkilökohtaisempana”. Minua se silti ärsyttää suunnattomasti, melkein yhtä paljon kuin sinä-passiivin käyttö.

Ehkä se, että sanoo tavoitteensa ääneen, kuulostaa joidenkin korvaan siltä että sanoisi ”sinunkin pitäisi tehdä näin” tai ”katso miten paljon parempi olen kun tavoittelen tällaista”. Tokihan sellaiseen viestiin reagoinnin ymmärrän, hermot menisi jos joku tulisi tuolla tavalla provosoimaan.

Pidän kuitenkin tavoitteiden ääneen sanomista hyvänä asiana. Lähtökohtaisesti tykkään aina jos joku kertoo mihin on pyrkimässä. Miksi? Koska tiedän että tavoitteellinen toiminta vaatii aina ponnistelua ja sen miettimistä mikä on itselle tärkeää. Tiedän että ääneen sanominen voi olla pelottavaa ja sitä on edeltänyt monenlainen pohdinta omasta tilanteesta maailmassa. Paitsi ehkä jos on ottanut vain jonkun ulkoa annetun tavoitteen ”omakseen”, silloin ennuste ei tietenkään ole kovin hyvä koska miksi sellaiseen sitoutuisi?

Uskon myös että tavoitteellisuus on tavallaan luonnotonta juuri vaatimansa ponnistelun takia. Ihminen on ehkä, tai ainakin itse olen, laiska ja mukavuudenhaluihin, kuplautuva ja urautuva, siis ”luonnostaan”. Yritän minimoida vaivan ja ”säästää energiaa”. Kuitenkin kokemus on näyttänyt että ponnistelun ja tavoitteden saavuttamisen jälkeen elämänlaatu on parantunut ja olen kokenut hyviä kokemuksia, ehkä niin että ilman pyrkimystä asiat olisivat menneet sivu suun. Kuka tietää, voihan olla että ponnistelu turhaa, ja onhan se toki isossa mittakaavassa, sillä kaikkihan tiedämme mikä tässä kaikessa on lopputulos henkilökohtaisesti.

Ehkä se, että tavoitteellisuus on vaativaa, herättää vertailureaktiota ja on osittain ainakin luonnotonta, vaikuttaa siihen että aiheesta on kirjoitettu hyllykilometreittäin kirjoja. Osa näistä menee self-help-hyllyyn, osa strategiahyllyyn, osa bisneskirjahyllyyn ja osa hyvinvointihyllyyn. Luin itse näihin kuuluvia kirjoja ison kasan taas viime vuonna, linkki listaan tuolla alempana.

Jos haluaa vetää mutkia suoriksi niin kaikissa on yhtenäinen perusviesti: jos haluaa parannusta tai muutosta nykyiseen tilanteeseen, on tärkeää tiedostaa mikä tilanne ”ihan oikeasti” on nyt, mitä tapahtuu jos jatkaa nykyisellä tavalla, ja onko se jotain sellaista mitä kohti haluaa mennä. Jos ei niin silloin pitää tehdä muutoksia ja asettaa tavoitteita ja seurata niiden toteutumista ainakin kunnes uudesta tekemisestä on tullut automaattinen rutiini. Toki kaikessa ytimessä on että se muutos on itselle oikeasti tärkeä eikä tule ulkoapäin saneltuna.

Tuo on sinänsä tosi yksinkertaista muttei ollenkaan helppoa arjessa. Oikeassa elämässä ”tuli taas kaikenlaista” ja moni hieno tavoite hautautuu arjen katujyrän alle. Siksi kai noita erilaisia ajatuskehikkoja on kehitelty, että voisi testata mikä itselle toimii, vai toimiiko mikään.

Yksi toistuva vinkki noissa myös on: kannattaa kertoa jollekin muullekin omista tavoitteista, koska se asettaa itselle paineita myös ponnistella. Se on uskoakseni myös syy, miksi niin moni kertoo tavoitteistaan ääneen, ja jakaa niitä somessa. Eli itsen psyykkausta ja toisaalta ehkä tuen hakemista.

Tuolla lista viime vuonna lukemistani ei-fiktio -kirjoista, joista osa menee tavoitteellisuus-laariin.

https://www.goodreads.com/review/list/29053323-marko-suomi?shelf=non-fiction-2018

Kuva ei liity täysin tapaukseen, paitsi että Patterns of Strategy käsittelee tavoitteellisuutta kiinnostavasti systeemiajattelumaisen kehikon kautta, jossa otetaan huomioon se että muitakin asioita tapahtuu ajan myötä kuin ne omat hienot suunnitelmat, ja se johtaa siihen että kaikki ei mene kuten oli suunnitellut.

 

 

 

Ylisuorittamisen näyttelemisellä kohti maailmanloppua

Eveliina Niemisen Late Bloomers kertoo ”instagrammable” -tyyppisestä elämäntavasta, jossa kaikki on alistettu ylisuorittamisen esittämiselle. Kaikki on tavallaan kaunista, juuri sopivan rosoista ja tarkkaan harkittua upeaa elämää mutta kaikkien tarinoiden taustalla on lopulta kuolemanpelko ja ahdistus siitä että eikö elämäni merkitse lopulta yhtään mitään.

Kirjan tunnelma ei ole kaukana sellaisesta somen päivitystyylistä, jossa tietoisesti tai tiedostamatta maalataan jokaiseen arkiseen, jopa tympeäänkin, tilanteeseen joku vastenmielinen inspiraatioquotemainen ”viisaus”, jolloin kokonaisuudesta tulee mieleen että kenelle tässä lopulta esitetään, itsellekö? Ehkä kyse on enemmänkin itsepsyykkauksesta, tai siitäkin että jopa puolikkaassa kupissa haaleaa kahvia voi nähdä halutessaan vaikka sitten kauneutta tai ainakin se että tämä hetki on ainutlaatuinen eikä koskaan toistu, sillä elämä nyt on sellaista. Ja mindfulness-ajattelussakin nimenomaan yritetään hakea sitä että aina välillä seurataan tilannetta. Oli miten oli, Late Bloomers kritisoi ja ihmettelee tätä kaikkea hienovaraisesti ja hauskasti pienten ja myöskin instaan sopivien välähdystarinoiden kautta.

Läjä Äijälä on joskus sanonut haastattelussaan että yksi voimakkaimpia häntä eteenpäin ajavista asioista luovassa työssä on kuoleman pelko. Läjä on Suomen tuotteliaimpia ”vaihtoehtoisen” musiikin tekijöitä, eikä ole oikeastaan koskaan lopettanut tekemistään kaikista saavutuksistaan huolimatta. Ja on nykyään myös Instagrammissa, tosin en ole inspisquoteja hänellä nähnyt. Oli miten oli, Läjän toiminnasta on jäljellä valtava määrä julkaistua taidettä eri muodoissa, omaa persoonallista kädenjälkeä ja vaikutusta ihmisten mielissä.

Opin elämäkerrastaan kaiken muun lisäksi oivalluksen siitä mikä idea lopulta on ”synkässä taiteessa”, kuten vaikka Danzigin musiikissa, jonka faneja Läjän kanssa olemme. (Kirjassa oli hauska osuus siitä kun Läjä oli festarimatkalla katsomaan Danzigin keikkaa Roskildeen.) En nyt muista tarkkaa sanamuotoa mutta Läjä sanoi että kun lauletaan/maalataan demoneista ja jostain muista painajaisvisioista, siinä on kyse oman mielen sisäisistä kamppailuista, ja siksi suurin osa ihmisistä pystyy samaistumaan tarinoihin, vaikka ne ovat pintapuolisesti jopa satumaisen lapsellisia.

Kaikilla, tai ainakin luulisin, on tilanteita, joissa tulee tehtyä typeriä ja satuttavia asiosta, ja joutuu sitten pohtimaan miten sietää itseään ja elämäänsä, tai valitsemaan kahden todella huonon vaihtoehdon välillä, tai kokemaan surua jolle ei ole sanoja. Näissä tilanteissa ”synkkä taide” voi antaa samaistumiskokemuksia. Esim. jos katselee Pieter Bruguelin Triump Of Death -maalausta 1500-luvulta, ja katsoo vaikkapa uutisista Aleppon nykykuntoa tai jotain muuta hirveää inhimillistä katastrofia, tulee mieleen että aika universaaleista asioista on kysymys, ja samat epätoivon tunteet olivat ihmisille tuttuja jo tuolloin.

Synkkää taidetta edustaa tavallaan myös Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin Good Omens -kirja, joka on ehdottomasti yksi suosikeistani. Se on hauska kuvaus uuden testamentin ilmestyskirjan sekä The Omen -tyyppisten leffojen tapahtumista, jos ne tapahtuisivat suunnilleen nykyenglannissa. Tuttu tarina: antikristus syntyy, 4 ratsastajaa lähtee liikkeelle, tulee luonnonkatastrofeja ja lopulta maailmanloppu. Vai tuleeko? Parasta kirjassa on hillitön kulttuuriviittausten määrä ja kaiken sen tarjoilu kevyesti, lähes huomaamatta.

Komiikka syntyy sekä hauskasta tekstistä että siitä miten hienosti kirjoittajat ovat kutoneet uskottavasti sekä raamatullista että kirjallista mytologiaa yhteen. Esim. se naurattaa että Hastur (en tiedä onko tämä kaikkien mielestä hauskaa)esitetään tyynesti yhdeksi helvetin ruhtinaista, vaikka on alunperin H.P. Lovecrafin luomus. Jotenkin aina lämmittää tällainen kirjallinen fiilistely ja ristiinlinkittely, kertoo sekä lukeneisuudesta että menneiden mestareiden kunnioituksesta. Arvostan aina kun ihminen osaa hahmottaa osansa kokonaisuudessa, ja miten oma tekeminen on saanut muilta vaikutteita, eikä tahallaan leiki historiatonta ja yritä antaa ymmärtää että olisi keksinyt kaiken itse. Tulkitsen että sellainen liittyy jonkinlaiseen hyvään itsetuntemukseen.

Late Bloomersin maailmassa erilaiset internetin hyvinvointigurut edustavat juuri jotain päinvastausta, tyhjyyden päällä kelluvaa historiatonta kepeyden lupausta, joka on lopulta ihmiselle mahdoton ja siksi valheellinen. Ihmisyydestä ei vaan saa edes filttereillä poistettua kaikkea rumuutta ja hirveyttä, vaikka sitä onkin vaikea joskus katsoa. Siksi ehkä Gaimanin ja Pratchettin kirja, sekä Late Bloomers, tarjoaa siihen helpomman kulman, voi nauraa kaikelle ja samalla hiukan miettiä että miksi teemme itsellemme ja toisillemme tällaista. Läjä Äijälän taide vaatii hieman enemmän harjoittelua, sillä se on helposti heti pinnaltaan aika raakaa mutta ainakin itselleni lukemalla elämäkerran löysin siihenkin paljon uusia kulmia, vaikka raakuutta taiteessa olen muutenkin arvostanut.

Kirjat:

https://www.goodreads.com/book/show/42607270-late-bloomers

https://www.goodreads.com/book/show/41976770-l-j-ij-l—kulttib-ndien-kuningas

https://www.goodreads.com/book/show/12067.Good_Omens