Loputon lukuhäpeä

Käyttäjä Kirsin kirjanurkka kysyi ja nosti esiin kiinnostavia kulmia lukemiseen liittyviin häpeän kokemuksiin Twitterissa. Koko aihe sai miettimään miten yhteisöllinen harrastus lukeminen lopulta onkaan, vaikka kaikki magia tapahtuukin kirjan ja ihmisen pään välissä tai jossain näillä main.

Ensireaktioni oli että tuskin häpeän mitään, koska lukeminenhan on tavallaan yleisesti ”hyväksytty” harrastus, ja varmaan sitä pidetään aika harmittomana ajanvietteenä. Paheellisen lukemisen harrastaminen olisi ehkä näinä aikoina vaikeaa, en edes heti keksi minkä kirjan lukemisen myöntäminen voisi olla jotenkin ”kohahduttavaa” tässä kohujen ajassa? Joku Hitlerin Taisteluni? Vai ehkä Management Of Savagery? Tai Herra Jackin ihmeellinen huone? Tuskin ainakaan Idiootit ympärilläni.

Keksin kuitenkin muutamia häpeän aiheita, ja listasin niitä Kirsin ketjuun. Se mitä en keksinyt heti nostaa oli tietysti tämä jo itseänikin väsyttävä oman jauhamiseni aihe eli maskuliinisuus. Olen siis jotenkin jumissa tässä aiheessa, ja kai sitä pitää sitten kaivella kunnes en enää jaksa. Mutta siis, joskus ehkä oli jotenkin sellainen ”ajatus”, jonka alkuperää en tiedä,  että ”miehet ei lue” tai ”kovat jätkät ei lue” tai ties mitä. Ja kyllä, onhan kirjabloggareissa ja -podcastaajissa ainakin Suomessa toki enemmistö ehkä muita kuin miehiä mutta ei se nyt oikeasti tule mitenkään arjessa vastaan. Ja kuitenkin, jo teini-ikäisenä omat äijyysidolini Glenn Danzig ja Henry Rollins hehkuttivat kirjoja, joten tiesin aina että oikeasti kiinnostavat tyypit (sukupuolesta riippumatta) ovat lukijoita.

Yhdessä vaiheessa häpesin sitä että en ollut lukenut juurikaan klassikoita, joten reagoin niin että otin yhden vuoden, ja luin siinä menemään niin monta klassikkoa kuin käsiini sain. Sen jälkeen häpesin että olin lukenut niitä niin paljon! Koska, tosi useissa kirjakeskusteluissa joku sanoi että ”pitäis lukea se ja se klassikko” ja sitten kun pääsin vinkkaamaan vielä jotain toista klassikkoa niin tuli sellainen olo että elvistelenkö nyt tässä. Muutenkin jos joskus tulee puheeksi oma lukutahti, joka on sadan kirjan vuosivauhti suunnilleen goodreadsin tilastojen mukaan, moni alkaa sitten selittelemään että ”munkin pitäis lukea enemmän”, ja sitten hävetään yhdessä tahoillamme.

Kirjojen / tarinoiden vietäväksi antautuminen ehkä joskus hävettää, ja sekin linkittyy tuohon iänikuiseen umpimieliseen ja samalla ah niin järkevään ja vanhanaikaiseen miehen malliin. Todellinen mies ei tietenkään anna minkään viedä itseään mukanaan, vaan hän murahtaa ja päättää ihan itse, täysin yksin suolla paljain käsin talon perustuksia kaivaen, mitä hän mistäkin ajattelee ja mikään ulkopuolinen ei siihen koskaan milloinkaan pääse vaikuttamaan. Jos mies lukee kirjan niin se on tietokirja, jossa on pelkkiä faktoja, tai elämäkerta, jossa on pelkkiä faktoja, eikä mitään keksittyjä juttuja.

Sekin hävettää että niin harvasta kirjasta jää ”mitään mieleen”. Tosi usein saatan olla tyytyväinen lukukokemukseen, ja tosi vaikuttunutkin, mutta en välttämättä osaa kuvailla sitä yhtään mitenkään, tai tiivistää oleellista, tai lainata ulkomuistista. Menikö lukeminen sitten ihan hukkaan? Olisinko parempi tai kelvollisempi, jos minulla olisi Evernotessa kaikki hyvät lainaukset tallessa, joita voisin tiputella. En muista oikeastaan muuta kuin ”näytän upealta mutta sisältä olo on hirveä” -lainauksen Amerikan psykosta, tai vastaavasti jotain Fight Clubista, esim. ”itsensä kehittäminen on masturbaatiota”. Mitä hyötyä näistä minulle on?

Voisi hävetä muuten sitäkin että entäs jos ei käytäkään kirjoista oletetusti saamaansa hyvää oloa tai empatiakykyä tai mitä kaikkea muuta yhteisönsä tai maailman hyväksi. Onko se muka ok, jos mä vaan tässä lueskelen ja maailma samalla vajoaa kaaokseen ilmastokatastrofin seurauksena? Voisinko käytää kirjaviisauden, jos sellaista on, jonkun pelastamiseen tuholta? Onko edes enää mitään toivoa? Toisaalta, kirjojen lukeminenhan on tavallaan tosi halpoaa matkustamista, pääsee paikkoihin ja aikoihin ilman tappavaa lentämistä tai vastaavaa. Kaiken ”itsensä kehittämisen”, vaikka kuinka överiksi vedetyn, voi onneksi perustella aina sillä ”tiätsä sun pitää eka laittaa happinaamari sulle ja sit vast voit auttaa muita” -elämänviisaudelle. Hassua siinä on ehkä se että siinä kyseessä on aito akuutti hengenvaara, ja jos mäkin tällä lukutahdilla laitan sen naamarin päähäni 100 kertaa vuodessa enkä kertaakaan muille, niin missä se idea on?

Onhan tämä lukeminen lopulta siis häpeää täynnä, ei ihmekään että kukaan ei enää lue kirjoja ja kaikki kustantajat ja kirjailijat ovat hätää kärsimässä. Kaikki vain katsovat Netflixiä, lentomatkustavat ja unohtavat historian hirmuteot, ja lukemisesta tulee ennen apokalypsia sellaista muutaman hassun harrastajan epätoivoista eskapismia. Eipä silti, joku kuntoilu se vasta itsekästä ja häpeällistä onkin! Nettiin kirjoittamisesta puhumattakaan.

Mainokset

Säätöpäivä eli Adjustment Day

En tykännyt uudesta Chuck Palahniukin kirjasta (Adjustment Day). Olisin kyllä halunnut. Tai, tykkäsin joistain ”jutuista”. Siinä oli paljon herkullisia ajatuksia ja kuvitelmia lähitulevaisuudesta, ja paljon sellaisia ranccoja (sori Ville Similä) kuvauksia tapahtumista, joista oli kiva ottaa ruutukaappaus ja jakaa someen.

Kirja kuitenkin jäi näköjään kummittelemaan mieleen, koska sen skenaarioita voisi hyvin soveltaa tähän 2019 Suomeen ja sen mentaaliseen maisemaan, jos hieman kärjistetään. Kirjan idea, ja nyt voi olla että spoilaan, on että erilaiset radikaalit ryhmittyvät saavat kerrankin viedä ideologiansa loogiseen päätepisteeseensä, eli vastapuolen massamurhaamiseen ja totaaliseen ihmisten erotteluun syntyperän tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Ensin suoritettiin peruspuhdistus, jossa tapettiin kaikki valta-asemaa pitävät, tai oikeammin osa jätettiin orjiksi täyttämään valtaapitävien ruumiita varten kaivettuja maakuoppia yms. Sen jälkeen militantti uusi hallinto jakoi valtion osiin, niin että jokaisessa osassa olisi vain tavallaan yhtä porukkaa. Tämähän on sellainen fantasia, jota moni elättelee mutta ei sano ääneen, koska toisten ihmisten murhaaminen olisi ”epäeettistä” tai jotain vastaavaa.

Mutta miettikää miten hienoa olisi jos Suomikin jaettaisiin eri ryhmittymien alueisiin?

… hmm.. pitääkö tässä vaiheesa kirjoittaa tähän auki että en oikeasti kannata väkivaltaa tai mitään radikaalia liikettä? Tämä on kirjallinen ajatusleikki, Chuck Palahniukin kirjan hengessä, ok? …

En tiedä miten oikeasti eri alueet saataisiin mitenkään sovussa jaettua, mutta se kai olisi tuon militantin koordinaatioelimen homma jakaa, ja sen takia itse asiassa tarvitaan tuo ensimmäinen murha-aalto. Voihan olla että se riittäisi ainakin että päästäisiin hyvään alkuun uudessa uljaassa maassa.

Sen jälkeen voisi kuitenkin perustaa erilaisia vyöhykkeitä, esim. sellaisen jossa kaikki olisi kuten 50-luvun Suomi-Filmeissä, ja sitten sellainen, jossa ajeltaisiin vain pyörällä ja juotaisiin pienpanimo-oluita. Olisi alue pelkille yrittäjille, ja voisi olla myös ruotsinkielinen alue. Heterot omassa korttelissaan aina, etteivät häiritsisi muita. Voisi olla myös niinkin että kannattaisi jakaa porukka globalisteihin ja nationalisteihin.

Vaikeaa olisi varmaan löytää sellaiset jakolinjat, jotka tyydyttäisivät ihmisiä, varsinkin kun kaikki on niin kovin sirpaleista. Jokuhan voi olla tavallaan monen eri asian kannalla ihan sydämestään. Varminta olisi varmaan kuitenkin erottaa sosiaalisen median vaikuttajat jonnekin omalle alueelleen, eroon tavan kuluttajista. Liikuntafriikeillä voisi olla joku oma saari, jossa olisi pelkkiä kuntosaleja ja esteratoja. Kaikki lukemisintoilijat voisi teljetä kirjastoihin, koska heille riittäisi se että on kirjoja, muista ihmisistä viis.

Kun jakolinjat olisi jaettu, tärkeää olisi että omassa lokerossa pysytään, koska eri lailla ajattelevien ihmisten näkeminen ahdistaa. Jos haluaisi vaihtaa leiriä, siihen pitäisi olla joku todella tarkka ja monimutkainen prosessi. Palahniukin kirjassa vaihtoprosessi oli viety niin pitkälle että se venähti aina seuraavaan sukupolveen.

En muista mitä Palahniukin kirjassa lopulta tapahtui. Valtio oli jaettu mutta ei se tainnut johtaa mihinkään ainakaan onnelliseen ratkaisuun. Tosin mikäpä inhimillinen toiminta johtaisi? On vain säätöä, korjausliikkeitä ja konflikteja, joiden jälkeen sama toistuu mutta hieman eri kokoonpanoilla.

Oli kuitenkin vaikea lukea tuota kirjaa, koska lopulta kun mietin niin en ole tykännyt muistakaan Chuckin kirjoista yhtä paljon kuin Fight Clubista, vaikka aina olisin halunnut. Kaikissa on ollut ”kiinnostavia” ideoita, ja sellaista todella vihaista maailman tulkintaa, josta pidän. Tuntuu kuin kirjailija vihaisi kaikkea sitä mitä ihminen tässä ajassa edustaa ja tekee. Mutta ne ovat myös jääneet omalla tavallaan kaikki todella kylmiksi ja etäisiksi. Tai ehkä se on tarkoituskin? Ehkä Chuck Palahniuk vain vihaa ihmisiä niin paljon, että ei voi kirjoittaa meistä lämmöllä?

Kuitenkin voisin sanoa että pidän Palahniukia yhtenä suosikkikirjailijoistani. Luulen, että minulla on joku asia hänen jutuistaan tajuamatta vielä, joku mikä melkein nousee esiin mutta en saa siitä kiinni. Se selittäisi sen että tosi moni kirja on jäänyt pysyvästi mieleen kummittelemaan, tai joku yksittäinen idea niistä. Esim. se yksi auttavassa puhelimessa työskennellyt kaveri, jonka vinkki kaikille epätoivoisille avun etsijöille oli vain ”tee se”.

Sano mitä oikeasti ajattelet eli kusta ja etikkaa

Opin vasta vuonna 2019 että floridalainen punk/rock/new wave/pop -yhtye on onnistunut tekemään monella tasolla todella puhuttelevaa ja koskettavaa musiikkia. On melodioita, on monipuolisia sovituksia, on paljon tunnetta sisältävää laulutulkintaa ja taustalla paljon oikeita tunteita ja ajatuksia ja tuskaa ja elämäniloa. Biisissä Piss and Vinegar huudetaan ”say what you are really thinking!” ja se on iso kommentti, joka ehkä ”tässä ajassa” on koko ajan ns. tapetilla.

Nyt juuri keskustellaan siitä mitä saa sanoa. Siis että mitä SAA sanoa. Vuonna 2019, Suomessa.

Kyse on käsittääkseni osittain siitä että tänä päivänä kaikilla on oikeasti ääni, ja voi sanoa takaisin, voi sanoa vastaan, voi huutaa että ”tuo mitä sanoit on väärin”. Samalla tavalla ääni on kaiutettavissa paljon laajemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Sanoilla on painoa, sanat voivat satuttaa, niillä voi tuhota mieliä, ihmissuhteita ja työpaikkoja.

Jos sanoo mitä oikeasti ajattelee, sillä voi olla seurauksia. Ja tämän hahmottaminen on vähän ehkä pelottavaakin. Olisi varmaan kiva jos voisi sanoa mitä vaan, missä vaan, kenelle vaan, ja vain nauttia siitä oman sanomisen tuomasta ”sainpas sanottua” -tunteesta. En tiedä onko maailma ollut koskaan ihan tällainen, että mitään vastuuta ei tarvitsisi ottaa? Miksi sanoja ei voisi kunnioittaa aseina, joita ne potentiaalisesti ovat?

Jos ajatellaan että sanat ovat aseita, tai luoteja ainakin, tai rauhanomaisemmin työkaluja, niin minkä puolesta niitä siten haluaa käyttää? Mikä on se Ikigai, jonka puolesta olen valmis ottamaan vastaan myös sanojen seuraukset? Ei nyt ehkä ihan mikä tahansa triviaali asia? Kuitenkin, vastuu sanomisistani on minulla eikä kellään muulla.

Nyt kun mietin että minkä puolesta olisin valmis satuttamaan muita ihmisiä, tai minkä muutoksen haluan maailmaan niin paljon että olen valmis sotimaan sanoilla, niin en edes tiedä. Ehkä se on vähän surullistakin. Oispa syy tapella, pistää loukkauksilla ja ottaa niitä vastaan, tuntea olevansa elossa. Koska jos tosiaan haluaa jonkun asian maailmassa muuttuvan, eikö silloin ”pelin henkeen” kuulu että uhreja tulee? Onko mikään iso asia koskaan muuttunut ilman kipua ja taistelua? Mikä olisi sen arvoista? Onko tästä tulossa Choose Your Battles -juttu?

Vastuu sanomisista korostuu mielestäni (vai mun mielestä, en ole päättänyt tuttavallisuuden astetta) jos sanoo alustalla ja/tai julkisesti. Mitä enemmän on potentiaalista yleisöä, sen enemmän painoa sanoilla on, ja varsinkin jos on jo ennestään ”nimeä” yhteiskunnassa. Ei silloin tietenkään voi sanoa koko ajan mitä sattuu huvittamaan, koska sanojen vaikutus moninkertaistuu. On mietittävä välittömiä kuulijoita mutta myös niitä kaikkia muita, joiden korviin tai silmiin sanat kantautuvat. Tai ei mietittävä vaan on mahdollista miettiä. Kaikkihan tämä on vapaaehtoista, koska sananvapaus on kuitenkin olemassa. Vastuu on kuitenkin mahdollista tiedostaa ja ottaa omaksi, jos niin haluaa.

Julkinen keskustelu olisi varmasti paljon helpompaa, jos kaikkien motiivit ja sidokset olisivat koko ajan näkyvillä kaikille osapuolille. Olisi joku avatar-hahmo, jossa lukisi ”henkilö haluaa että tämä ja tämä ihmisryhmä tuhotaan sukupuuttoon, ja häntä rahoittaa taho x ja y” tai vaikka että ”henkilö haluaa että kuntosalilla kävijät leimataan itsekeskeisiksi narsisteiksi, koska on syvästi katkera että ei koskaan saanut kasvatettua sitä hauista, jonka olisi halunnut, ja tyttöystävä petti häntä jonkun gym bron kanssa” tai ”henkilö haluaa että hänet nähtäisiin edes kerran elämässään kokonaisena kauneutta arvostavana ihmisenä, eikä byrokraattisena hirviönä, johon työrooli hänet pakottaa”. Jos ymmärtäisimme kaikkien lähtökohdat, tietäisimme mistä voima ja kipu tulee. Tosin, olisi varmaan jo aikamoinen harppaus jos tiedostaisi omansa.

Kun Laura Jane Grace huutaa Piss And Vinegar -biisissä, hän ehkä pyytää minua miettimään mitä ihan oikeasti haluan sanoa, minkä sanomisen vuoksi olen valmis mahdollisesti kärsimään tai satuttamaan muita?

Antti auttoi

Antti Holma on idolini ja myös taitava tekijä. En tiedä osaako hän tehdä mitään huonosti, tai jääkö kaiken hänen tekemisensä jälkeen olo että tuota en ainakaan enää tee koska rima on niin korkealla että siihen ei tavallinen ihminen pääse. Ehkä Antti ei olekaan tavallinen ihminen, vaan jonkinlainen moderni Faust? Hän on tehnyt diilin itsensä vihtahousun kanssa, ja saanut jonkinlaisella näkyvyysdiilillä itselleen epäinhimillisiä taitoja.

Viittaan siis Auta Antti! -podcastiin ja nimenomaan Kuolema ja Elämä -jaksoihin. Niiden kuuntelu oli pitkästä aikaa sellainen ns. pysäyttävä kokemus, jollaisia joskus tulee mutta joita en koskaan osaa odottaa kepeästä formaatista. Tässä mentiin sellaisiin syvyyksiin, joihin moni varmaan yrittää vakavalla taiteella päästä mutta ei vaan piru vie pääse. Naurun ja hassuttelun läpi tuli vahva ja tietysti vanha sanoma: elämä on tässä ja sitä kannattaa elää kun se on vielä mahdollista. Kuulostaa kliseeltä ja niinhän se onkin, varmaan vanhin klisee mitä on, ehkä vanhempi kuin Live Laugh Love?

Live Laugh Love -tauluille ja tyynyille on helppo nauraa, ehkä siksi että ne usein linkittyvät kepeän värisiin sisustustrendeihin, sellaiseen eteerisen kepeään, lähes koskemattomaan maisemaan, jossa jokaisella esineellä on paikkansa. Tai se on ainakin mielikuvani niistä. En tiedä mitä sellaisilla kuvilla ja maisemilla haetaan, ehkä unelmaa jonkinlaisesta mielenrauhan hetkestä, jossa hetken kaikki on aidosti hyvin ja sitä osaa myös arvostaa? Elämä tuntuu usein olevan enemmän kompastumista rumpusettiin silloin kun pitäisi tehdä tärkeä soittonäyttö, tai että jos itsellä menee suht hyvin niin jossain ympärillä tai tärkeiden ihmisten parissa tulee katastrofeja toisen perään. Ehkä on vain kyynistä suojautumista nauraa Live Laugh Love -tyynyille, koska tajuaa miten harvinaisia tuollaiset hetket olisivat, jos niitä pääsisi kokemaan. On helpompi mennä piiloon ironian, sarkasmin ja/tai kyynisyyden taakse kuin kohdata elämä nyt.

Tästä kyynisyydestäkin Antin podcastissa puhuttiin, siis siinä, joka laittoi omallakin kohdalla kyseenalaistamaan oman kirjapodcastin tekemisen mielekkyyden, koska mitä ideaa on noin syvältä kouraisevien kuuntelukokemusten jälkeen tehdä mitään vähemmän hyvää, ja toisaalta taso on liian korkena. No, ehkä kuitenkin voisi ajatella niinkin että nimenomaan tekeminen on sitä elämistä, ja niin kauan kannattaa tehdä itseä innostavia asioita kun vielä voi, sillä kuten jakson esimerkeistä voi oppia, ei niitä tilaisuuksia tule loputtomiin ja joku jakso jää viimeiseksi, todennäköisesti vielä kesken.

Kiitos Antti avusta!

Kuinka valita elämävinkki oikein?

Portsan Paulo Coelho eli Jani Lilja kysyi ihan aiheellisen kysymyksen mikroblogipalvelu Twitterissä, eli onko jotain asiaa, johon ei voisi kysyä asiantuntijalta neuvoa.

En osaa vastata mutta lähdin miettimään näitä kaikenlaisia lomallejäämis- ja lomailuvinkkejä ”hyvän elämän” näkökulmasta. Käsittääkseni aina jostain ihmisyyden alkuajoista lähtien, siis netistä lukemani perusteella, on ollut jotenkin aika yleistä ensinnäkin ihmetellä että mikä olisi hyvä elämä ja jaella sellaiseen liittyen vinkkejä. Kummallista kyllä mitään absoluuttisia vastauksia ei olla vieläkään saatu, vaikka asian parissa on painiskeltu tuhansia vuosia ja vertakin on vuodatettu.

Ehkä pitäisi ensin miettiä mitä hyvä elämä tarkoittaa, tai kenen kannalta? Kuuntelin Jaakko Tapanisen hienoa 10x Finland -podcastin jaksoa, jossa todella kiinnostava Annu Nieminen kertoi Upright Project:sta, jossa erilaisille asioille ja organisaatioille lasketaan AI:n ja vastaavien avulla nettovaikuttavuusarvo. Eli sen mukaan tuleeko ihmisille, ympäristölle, taloudelle ja hyvinvoinnille kokonaisuutena positiivisia vaikutuksia vaiko negatiivisia. Nykyisellään demoversiolla voi verrata vaikka muovipussin ja konepistoolin vaikutuksia.

Voisiko vastaavaa soveltaa henkilökohtaiseen elämään? Ensin tietysti pitää valita ollaanko haluamassa itselle hyvää vai muille? Jos keskitytään itseen, niin kaikki tietävät että pitää olla terve, syödä, nukkua ja treenata sekä olla sosiaalinen elämä ja jotain mielekästä tekemistä. Ja silloin voi valita tällaisia vinkkejä jakavia asiantuntijoita, ja nyökytellä miten hyviä oivalluksia näillä on, kun kertovat että ”lomalla kannattaa ajatella muutakin kuin työtä”. Aikamoista!

Jos mietitään oman elämän nettovaikutksia muualle kuin itseen, päästään kiinnostavalle alueelle. Millainen on ”jalanjälkeni” muiden elämään? Lisääkö elämäni hyvinvointia vai kärsimystä, ja missä suhteessa? Miten voisin toimia niin että joku muu saisi itselleen jotain hyvää oman elämäni vaikutuksesta? Auttaisiko jos jakelisin elämänvinkkejä? Siitäkö se lähtee, puhtaasta hyvän tekemisen tarpeesta?

Voiko samaan aikaan tehdä itselle ja muillekin hyvää? Jos onnistuu yhdistämään jonkun oman mielekkään tekemisen siihen että se auttaa jotain toistakin ihmistä? Olisiko siinä tavallaan ”optimaalinen” puuha? Mistä tällaisia vinkkejä löytyy? Miten voisin esim. omalla kesälomallani tehdä jotain sellaista, josta on jollekin toisellekin iloa?

Ehkä joskus saamme vielä jonkun älypuhelinsovelluksen, joka kertoo ”tähän astisessa elämässäsi aiheuttamasi nettovaikutus itseäsi kohtaa on +25 ja muita kohtaan -3. tsemppaa hei vähän! sä voit tehdä sen jos uskot siihen!”

 

Tilan raivaaminen kirjoittamiselle

Joni Jaakkola bustasi minua suoraan myyttiin, kun sanoi että se kolmen viikon sääntö uuden tavan opettelusta onkin joku vääristynyt nettihuhu, jollaisia suurin osa kansanviisauksista tuntuu tänä päivänä olevan. Oikea vastaus onkin 66 päivää, tai joku muu suhteellisen pitkä aika. Eli jos haluaa tuoda elämään ja arkeen jonkun uuden mielekkään rutiinin, sitä pitää harjoitella 66 päivää. Ei välttämättä joka päivä mutta niin että kuitenkin tuon ajan se asia on säännöllisesti mukana roikkumassa.

Yritän itse nyt jotenkin saada tätä kirjoittamista osaksi arkeani, mutta se ei olekaan niin helppoa kuin kuvittelin. Ok, on mennyt vasta pari päivää, vajaa viikko mutta päätöksestä enemmän. Nyt vasta olen päässyt kaiken vaiheilun jälkeen tekemisen makuun. Olen siis kuullut että jos haluaa oppia kirjoittamaan, pitää kirjoittaa ja mielellään paljon. Joidenkin mielestä pitää kirjoittaa joka päivä, ja ehkä vielä joku tietty määrä joko sanoissa tai ”sivuissa” mitattuna. Sellainen tuntuu ahdistavalta mutta tajuan kyllä että jos tekeminen ei ole rutiinia, se lakkaa tapahtumasta sitten kun ei enää huvita.

Olen huomannut että jotta saan yhtään mitään kirjoitettua, oli se sitten tällaista tavallaan sisällötöntä pinnallista kelailua, tai jotain muuta, tarvitsen sekä tilaa että aikaa. Tilalla tarkoitan jotain paikkaa, jossa kukaan ei kiinnitä minuun huomiota tai en voi vahingossakaan tulkita olevani huomion kohde. Esim. juuri nyt on sellainen hetki, on aikainen aamu, muu perhe nukkuu, on hiljaista. Metelikään ei sinänsä haittaa mutta jos pitää reagoida jonkun tekemisiin tai sanomisiin, tai edes varautua siihen, en pysty ollenkaan keskittymään tällaiseen tekemiseen. Netin selailu kyllä onnistuu.

Omassa arjessani on yllättävän vähän tilaa tällaiseen, ja nytkin ikäänkuin ”tartuin tilaisuuteen”, kun tajusin että mulla olisi tässä puoli tuntia aikaa ihan aidosti keskittyä, ennen kuin on syötävä jotain ja lähdettävä bussipysäkille. Ajallisesti puoli tuntia on toki naurettavan lyhyt aika, mutta jos saa pudotettua itsensä tekemisen ääreen niin saa siinä jotakin aikaan, enemmän kuin ei mitään.

Bussikin periaatteessa toimii, edellyttäen että pääsee takapenkille istumaan, niin että kukaan ei istu takana, saati vieressä. En oikeasti edes usko että kukaan kurkkisi sieltä takaa mutta se on jotenkin häiritsevää ikäänkuin tajuta sen toisen henkilön läsnäolo. Vieressä istuvan kanssa ei voisi mitenkään kuvitella kirjoittavansa, siinä menisi niin paljon energiaa toisen huomioimiseen.

Joka tapauksessa, tilaa ja aikaa täytyy ikäänkuin hakemalla hakea, tai ehkä enemmän tarttua tilaisuuksiin, kun niitä tulee. Sekin on ehkä tavallaan taito, jota voi opetella, että tajuaa milloin ensinnäkin itse on siinä tilassa että keskittyminen voisi onnistua, ei liian väsynyt eikä liian kiihtynyt, sekä että on vapaata tilaa ympärillä, ja aikaa jonkin verran, eikä sellaista että pitäisi jatkuvasti vilkuilla kelloa että kohta pitää siirtyä jonnekin tai joku velvollisuus kutsuu.

Joskus on niinkin että on tilaa, on aikaa ja kaikki periaatteessa ok mutta päässä tai sormissa ei tapahdukaan mitään. Jos vertaa vaikka liikunnan harrasteluun, lenkille voi lähteä vaikka pää ei toimisikaan, tai jotain painoja voi nostella. Mutta kirjoittaminen vaatii jonkun oikeanlaisen tilan, tai itse asiassa luulen että tässä erottaa amatöörin ammattilaisesta, nyt kun mietin. Moni ammattilainen sanoo että kun on aika niin silloin kirjoitetaan, ”lähti” hyvin tai sitten ei, eli tavallaan ehkä heillä on jotain keinoja päästä sen ajatustyhjiön yli. Jotain sellaista itsekin nyt haen tällaisella kirjoitustreenillä, jossa tekstillä ei ehkä ole ainakaan alunperin mitään kovin syvällistä tarkoitusta tai päämäärää, vaan otan tässä jonkun aiheen ja katson mitä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään.

Hyveellinen liikuntapiirakka evääksi retkelle kohti kuolemaa

Kirjoitusharjoitukset, kolmannet treenit ja aiheena kuolema. Miksei?

Liikunta tuntuu ainakin kaikenlaisia mainoksia ja suosituksia selaillessa aina jotenkin tosi kivalta ja puhtoiselta ja seesteiseltä asialta. Ihmiset hymyilevät, tai jos irvistävät niin jotenkin kuitenkin hauskan kepeästi, kuristavan kauhun tunnetta tai epätoivoista irvistystä harvoin näkee. Vaatteen ovat ehjiä, puhtaita ja ihonmyötäisiä. Kun kuvittelee itsensä tuollaiseen joukkoon, jotenkin ajattelee että ei varmaan hikikään haise tai minnekään ei koske.

Oma liikuntani, tai liikkeeni (en pidä ”liikunta” -sanasta, siitä tulee mieleen joku virallinen tapahtuma), ei ole koskaan ollut tuollaista kivaa. Nautintoa kyllä koen, ja hurmiotakin, ehkä joskus myös jonkinlaista raivoa tai sen purkamista. Mutta ennen kaikkea pelkoa. Nuorempana pelko liittyi siihen että onko kehoni tarpeeksi hyvä, kaunis, vahva tai jonkun normin mukainen olenko hyväksytty. Nykyisin, sen jälkeen kun 2012 yhtäkkiä minulta hajosi kesken liikuntasuorituksen kaulavaltimo, ei siis sillä tavalla että verta roiskui joka paikkaan vaan siten että sieltä sisäseinämästä rikkoutui jotain, ja se aiheutti onneksi pienen infarktin pikkuaivoihin, siis sinne missä on ihmisen liikekeskus. Tällaista kutsutaan muistaakseni dissekoitumaksi, ja se on yleistä ”nuorille” ihmisille kovan rasituksen aikana. Kolmannes selviää ilman pysyviä vammoja, kolmannes halvaantuu jollain lailla ja loput sitten voivat jopa kuolla. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen porukkaan.

Voisi ehkä sanoa että tuon jälkeen yksikään treeni, harjoitus, pyrähdys tai puristus ei ole ollut neutraali millään tasolla. Ekan vuoden aikana en uskaltanut tehdä juuri mitään, varsinkaan kovin rasittavaa, koska pelkäsin aina kuolevani tai halvaantuvani lenkille tai kahvakuulien alle. Pahin kauhu kuitenkin toistojen myötä hälveni, ja huomasin että selviänkin hengissä, myös kovasta rasituksesta, ihan kuten aiemminkin. Toisaalta, mistäs sen tietää mikä on se viimeinen harjoitus?

Vuodet ennen tuota tapahtumaa olivat treenin ja kehonkuvan suhteen aika äärimmäisiä ja armottomia, vaikka en koskaan ole IHAN TOSI KOVAA treenannutkaan, tai siis ainakaan omasta mielestäni. Ehkä kuitenkin enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Tapahtuman jälkeen taas suhtautuminen koko liikkumiseen on elänyt voimakkaasti, ehkä jopa ääripäästä toiseen. Välillä koko homma tuntuu turhalta, ja on vaikea motivoitua, ja kaikki ulkoa tulevat motivointipuheet ja ”viisaudet” tuntuvat typeriltä ja lapsellisilta. Välillä taas löydän jotain liikunnan ilon kaltaista, ja muistan että lopulta elämässäkin on kyse liikkeestä. Kuten idolini Frank Forencich on sanonut raamatussani eli Play as if your life depends on it -kirjassaan, kaikki elämä on liikettä.

Kun oppii jotain, aivoissa liikkuu asioita uutta kautta, kun hengittää, keuhkot liikkuvat, kun kommunikoi, ideat liikkuvat, kun liikuttelee raajoja ja rasittaa elimistöä, kehossa liikkuu vaikka mitä. Solujen jakaantuminen, nesteiden kierto, eritteet, lisääntyminen, kaikki tämä on liikettä. Pysähtyminen taas tarkoittaa kuolemaa. Joskus on sellainenkin olo että tekee mieli liikkua siksi että ikäänkuin pakenisi vääjäämätöntä, ihan kuin kuolemaa voisi lenkkeillä karkuun. Toisaalta voisi ajatella että miksei sitten lähtisi lenkkarit jalassa, jos lähtö tulee. Mutta kun ei sitä tiedä, voihan sitä kuolla vaikka sohvalla telkkarin ääressä.

Nyt juuri olen prosessoimassa sellaista liikkumisen ”ideologiaa”, että liikun juhlistaakseni elämää. Minulla on kuitenkin vielä onneksi kaikki liiketaidot jäljellä ja terve keho, on aikaa harrastaa eri tavalla kuin vaikka 10 vuotta sitten, ja lenkkipolkuja ja kahvakuulia ja vastuskuminauhoja ja ulkosaleja löytyy vierestä. Liikun koska se on vielä mahdollista, ja myös siksi että ajattelen sen tavallaan olevan myös keholle tärkeää toimintaa. Toimistotyö, istuminen bussissa, istuminen koneen ääressä kirjoittamista, kaikki on lopulta paikallaan oloa, ikäänkuin puolikuolleena olemista.

Havahduin omaan passiivisuuteeni, kun juttelin erään lähipiirin ihmisen kanssa, joka kertoi omasta yli 50v:nä aloittaneestaan terveystäyskäännöksestä, joka oli saanut kimmoketta vakavasta sairastumisesta. Jotenkin sen keskustelun jälkeen innostuin testaamaan Google Fit -sovellusta puhelimeen, joka seurailee taskusta käsin mitä kaikkea puuhailen päivän mittaan ja antaa tsemppihenkisiä raportteja. Askelien vähäinen määrä oli shokki, sillä olen kuitenkin tavallaan elätellyt vuosia sellaista jollain tasolla aktiivisen ihmisen identiteettiä, mutta olinkin tottumuksen voimasta passivoitunut aika voimakkaasti. Joten, aloitin kävelemään enemmän, siksi että voin, siksi että kävelyllä saa yllättävästi ”tilaa” päähän, ja että sillä keinoin pääsee yllättävänkin kätevästi paikasta toiseen.

Tietenkin, jokainen askel vie kuolemaa kohti, mutta ennen kaikkea se on kuitenkin elämistä. Ei ehkä täysillä, sillä täysillä eläminen on sitä kun istuu läheisen tehovuoteen vierellä ja odottaa mitä seuraavalla sekunnilla tapahtuu, ja se on ihan liian raskasta päivittäiseksi aktiviteetiksi, eikä sitä suositella varmastikaan edes Live Laugh Love -julisteissa saati liikuntapiirakassa, vaikka syke kyllä varmasti nouseekin.

Kaiken tämän lisäksi nykyiseen liikuntainnostukseeni ja ”elämänmuutokseen” minua ennen kaikkea motivoi ulkonäkö. Huomasin tuon kävelyanalyysin kanssa samaan aikaan että pelätty keski-ikä oli päässyt yllättämään, ja painoa oli alkanut kertymään epäimartelevasti keskivartalon tuntumaan. Ei mitenkään niin paljoa että sitä edes kukaan muu välttämättä olisi noteerannut, mutta itselleni se oli iso motivaattori myös muuttaa jotakin. Eli hyvinkin turhamainen ja itsekäs motiivi, olisi pudotettava painoa ja lisättävä arkiaktiivisuutta. Kuulostaa todella dynaamiselta! Kuitenkin, tällaiset asiat ovat helppoja käsitellä, niistä saa otteen. Voi käydä vaa’alla ja mitata askelia, ja tuunata pikkaisen ruokavaliota. Olen jo pudottanut 4 kiloa vanhaa elämää taakse, ja uusi aktiivisuus tuntuu tutulta, tuntuu oikein hyvältä. Ei silti sillä tavalla kepeän hyvältä, kuten niissä kuntokeskusten mainoksissa, vaan jotenkin helpotuksenomaisesti. Ja myös niin että ihan kuin pitkästä aikaa olisin kehoni kanssa taas jotenkin hyvissä väleissä, sillä olen varsinkin aktiivikisaamisaikoina enemminkin taistellut sitä vastaan kuin sen kanssa.

Olen myös iloinen siitä että osaan treenata kovaa uudella tavalla, turhautumista ja kiukkua purkaen, mutta en itseäni ja kehoani vihaten. Se on kiinnostava uusi näkökulma, ja oikeastaan tämäkin on lohdullinen löytö, eli tavallaan monotonisesta ja toistoon perustuvasta aktiviteetista voi löytyä uusia kulmia yhä uudelleen. Se sama lenkki puistoon leukoja vetelemään voi ulkoisesti näyttää ihan samalta mutta sisäisesti se voi palvella kaikkea rentoutumisesta raivon kautta jopa siihen iloon, tai ehkä myös joskus siihen eteeriseen hymyilyyn.