Hyvän elämän salaisuudet paljastettuna

Olen syvästi ennakkoluuloinen ihminen. Tai, käyttäydyn ja ajattelen usein ennakkoluuloisesti, kyse ei ole pysyvästä ominaisuudesta kuten vaaleista hiuksista vaan aktiivisesta toiminnasta ja pinttyneistä rutiineista. Näiden johdosta en ”tykännyt” Tim Ferrisin tuotannosta vuosiin, vaikka en ollut koskaan lukenut tai kuunnellut sitä. Jotenkin ajattelin että idea 4 tunnin työviikosta on joidenkin elämästä vieraantuneiden miljonäärien läyhyttämistä.

Jostain syystä aloin kuuntelemaan hänen tekemiään podcasteja viime vuonna, vai oliko tänä vuonna, ei väliä. Taisi olla niin että bongasin jostain että hänellä oli Maria Popova vieraana, ja kuuntelin jakson, ja yllättäen se oli hyvä. Eikä pelkästään Marian takia, vaan Timin tyylin. Hän ei tyytynyt kysymään että miten teet asian x, vaan hän kysyi käytännöllisiä ja tarkentavia kysymyksiä ja konkreettisia esimerkkejä. Kuuntelin muitakin jaksoja ja tämä toistui. Opin tykkäämään Timin tavasta kysellä ja ajatella, ja olla tinkimätön yksityiskohtien kanssa. Tajusin että ennakkoluuloni oli juuri sitä, ennakkoluuloa. Olin onnistunut torjumaan itseltäni todella kiinnostavia haastatteluja vain siksi että olin olevinani jotenkin jonkun määrittelemättömän asian yläpuolella, halveksien toisen tekemistä. Olen viimeisimmän liikuntainnostukseni aikana kuunnellut juoksu- ja kävelylenkeillä paljon Ferrisin tekemiä haastatteluja, enkä ole kertaakaan pettynyt sisältöön, juurikin yksityiskohtien takia.

Päädyin myös ostamaan Kindlelle Ferrisin kirjan nimeltä Tools of Titansin, joka on periaatteessa jonkinlaihen järkyttävän laaja kokoelma eri haastateltavien henkilöiden ajatuksia, rutiineja, treeniohjelmia, filosofiaa ja päätöksentekotekniikoita sekä eri asioiden käytännön toteutuksia. Olen kirjassa jossain 25%:n kohdalla, sitä on aika kiva lukea pienissä pätkissä puhelimella.

Tavallaan koko kirjan idea on jotenkin lapsellinen: otetaan ”menestyneitä” ihmisiä, ja listataan heidän menestyksen avaimiaan. Voiko mikään olla vanhanaikaisempaa ja väsyneempää? Tai yleensä hyvän elämän etsiminen. Sitähän on tehty, no aina, eikä koskaan ole päästy puusta pitkään. Kaikki menestyneet ihmiset historiassa ovat kuolleet yksin, ja ovat jättäneet jälkeensä vain muistoja, kirjoja tai eivät mitään. Ferriskin viittaa usein fanittavansa Marcus Aureliusta, tai Senecaa, yms stoalaisen filosofian edustajia. He ovat ajatelleet asioita, ja kirjoittaneet niitä ylös, ja nykyaikainen huippusuosittu podcastaaja sitten kertoo niistä eteenpäin tuhansille ja miljoonille ihmisille.

Kirjaa lukiessa ja erilaisia ajatuksia ihmetellessä tulee kuitenkin mieleen että mitä muuta toisaalta edes kannattaa ihmetellä kuin ”hyvää elämää”? On kuitenkin todella kiistanalaista kaikki se että miksi olemme täällä, mutta kaikilla on kuitenkin jonkinlainen arki, ja aika moni tuntuu miettivän että miten arki voisi olla vähemmän tuskallista ja enemmän mielekästä. Ehkä kyseessä on lopulta kaikkein tärkein kirjallisuuden laji?

Oli miten oli, kirja tarjoaa kiinnostavaa asiaa juuri siksi että Ferris ei tyydy vastaukseen ”meditoin joka aamu”, vaan lähtee kysymään, missä ja miten tarkalleen, kuinka pitkään, ennen vai jälkeen hammastenpesun, kuinka monta minuttia, onko joku hengitystekniikka tai mantra, miten tuollainen tapa kannattaisi aloittaa, miten aloittelija pääsee alusta eteenpäin jne. Lopputuloksena on asioita, joita voi halutessaan mallata paremmin omaan arkeen, joka on kuitenkin ainakin todennäköisesti erilainen kuin jonkun huippumenestyjän arki.

Kiinnostavaa on myös se miten monenlaisilla ihmisillä on samantapaisia rutiineja, ja miten tietyt asiat toistuvat. Esimerkiksi jonkinlainen rauhoittumis- tai keskittymisrutiini, eli tietoinen huomion ohjaaminen, on todella yleinen. Lisäksi jonkinlainen kevytkin luova toiminta, kuten kirjoittaminen (esim. aamusivut, tai 5min kirjoitusharjoitukset aamulla ennen minkään informaatioroskan imemistä sisään), erilaiset liikuntakuviot ja niiden optimointi, jonkinlainen terveellinen ja jopa epäterveellisen optimaalinen ruokavalio. Toisin sanoen asioita, jotka ovat suhteellisen helposti kontrolloitavissa kaiken elämän kaaoksen keskellä.

Olen itsekin tässä puolentoista kuukauden ajan jotenkin löytänyt uudelleen liikkumisen iloa, syvyydellä jota en ole kokenut ehkäpä kymmeneen vuoteen. Olin siis siihen aikaan todella tavoitteellinen kilpaliikkuja, ja olin hyvin tietoinen miten paljon treenasin, mitä söin ja mitkä kaikki kisat olivat tulossa lähiaikoina. Rasituksen ja kisoissa kehittymisen kautta tuli sellainen ”toimijuus” -tunne, jota on perusarjessa usein vaikea tavoittaa. On jotain hyvin konkreettista,  jota tekemällä tapahtuu suhteellisen ennustettavia ja myös tyydyttäviä asioita. Mietin että tällaiset yksinkertaiset onnístumiset ja vaikutusten seuraamiset eivät sinällään ratkaise kaikkia ongelmia tai muuta maailmaa miksikään, mutta ne voivat tuoda iloa siitä että koki pystyvänsä vaikuttamaan asioihin omilla ehdoillaan, ja se hyvä olo voi ehkäpä parhaimmillaan säteillä ihmissuhteisiin ja tärkeämpiin tekemisiin. Ja oman kokemuksen perusteella näin myös tapahtuu.

Olen siis jotenkin Tim Ferrisin tuotannon myötä päässyt ehkä vihdoin kiinni siihen mistä ”elämänhallinta” -toiminnassa on kyse: oman toimijuuden vahvistamisesta. Kun se vahvistuu, on helpompi toimia muidenkin ja vaikka maailmankin hyväksi, jos sellaiseen on halua, eikä jäädä vain loputtomasti kehittämään itseään ja laittamaan itselleen happinaamaria uudelleen ja uudelleen.

Toinen oivallus, joka tuli kun kuuntelin vielä kesken olevaa jonkun mindfulness -gurun (Tara Brach) haastattelua, että kaikki ”itsensä kehittäminen” on periaatteessa turhaa jos se jossain vaiheessa ei johda sen oivaltamiseen, että se oma itse ei oikeastaan ole kehittymässä mitenkään hirveän radikaalisti vaan se on tavallaan niin hyvä kuin miksi se muodostuu. Ja jos jossain sisällä on tosi vahvana ajatus että ”en ole tarpeeksi hyvä” niin mikään uusi joogaharrastus tai kuntosaliennätys ei sitä vie pois. Tara kertoi haastattelussa koskettavasti ihmisen kuolinvuoteella toteamaan asiaa, joka oli jotain siihen suuntaan että ”luulin aina että olin huono”.

Toisin sanoen, elämä voi mennä ohi odotellessa jotain pääsyä ”seuraavalle tasolle” ihmisyydessä, mitä ei ehkä koskaan tapahdukaan, ja se voi tarkoittaa sitä että moni hieno asia jää tekemättä. Esimerkkinä voisi olla vaikka kirjoittaminen: en voi tietää miten kauan minulla on aikaa tällaiseen, ja voihan olla että en koskaan ”tule paremmaksi” kirjoittajaksi, mutta jos haluan kirjoittaa niin ehkä sitä kannattaa tehdä nyt eikä ”sitten joskus”?

Mun ei ole tarkoitus hakea tässä mitään posin kautta -juttua, vaan jotenkin enemmän sitä että Ferrisin tuotannon myötä, ja nimenomaan yksityiskohtien ja käytännön tekemisen tason ihmettelyn myötä, monesta mystisestäkin asiasta tulee sellaista ”salilla käyntiä”. Aktiviteetin voi ikäänkuin tuoda niin lähelle arkista, että siitä katoaa kaikki mystiikka. Se auttaa siirtämään epämääräisen haaveilun tekemiseksi, jossa on olemassa päätös, suunnitelma, käytännön tekemisen konkreettinen aloittaminen ja kaikkien kynnysten laskeminen. Kirjoittamisessa se voisi olla vaikka Luovan kirjoittajan työkirjan hankinta ja niiden tehtävien tekeminen yksi kerrallaan. Aikaa menee ehkä se puoli tuntia kerrallaan. Vain tehdyllä tehtävällä on merkitystä, ei välttämättä lopputuloksen laadulla, koska tarkoitus on siirtää haaveilu toiminnaksi, joka sitten vaikuttaa konkreettisesti arkeen. Voisi mennä vieläkin pienemmälle kynnykselle, ja sitoutua kävelemään joka päivä kortteli ympäri, hengittää yksi laadukas hengitys ja kirjoittaa yksi lause.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.