Loputon lukuhäpeä

Käyttäjä Kirsin kirjanurkka kysyi ja nosti esiin kiinnostavia kulmia lukemiseen liittyviin häpeän kokemuksiin Twitterissa. Koko aihe sai miettimään miten yhteisöllinen harrastus lukeminen lopulta onkaan, vaikka kaikki magia tapahtuukin kirjan ja ihmisen pään välissä tai jossain näillä main.

Ensireaktioni oli että tuskin häpeän mitään, koska lukeminenhan on tavallaan yleisesti ”hyväksytty” harrastus, ja varmaan sitä pidetään aika harmittomana ajanvietteenä. Paheellisen lukemisen harrastaminen olisi ehkä näinä aikoina vaikeaa, en edes heti keksi minkä kirjan lukemisen myöntäminen voisi olla jotenkin ”kohahduttavaa” tässä kohujen ajassa? Joku Hitlerin Taisteluni? Vai ehkä Management Of Savagery? Tai Herra Jackin ihmeellinen huone? Tuskin ainakaan Idiootit ympärilläni.

Keksin kuitenkin muutamia häpeän aiheita, ja listasin niitä Kirsin ketjuun. Se mitä en keksinyt heti nostaa oli tietysti tämä jo itseänikin väsyttävä oman jauhamiseni aihe eli maskuliinisuus. Olen siis jotenkin jumissa tässä aiheessa, ja kai sitä pitää sitten kaivella kunnes en enää jaksa. Mutta siis, joskus ehkä oli jotenkin sellainen ”ajatus”, jonka alkuperää en tiedä,  että ”miehet ei lue” tai ”kovat jätkät ei lue” tai ties mitä. Ja kyllä, onhan kirjabloggareissa ja -podcastaajissa ainakin Suomessa toki enemmistö ehkä muita kuin miehiä mutta ei se nyt oikeasti tule mitenkään arjessa vastaan. Ja kuitenkin, jo teini-ikäisenä omat äijyysidolini Glenn Danzig ja Henry Rollins hehkuttivat kirjoja, joten tiesin aina että oikeasti kiinnostavat tyypit (sukupuolesta riippumatta) ovat lukijoita.

Yhdessä vaiheessa häpesin sitä että en ollut lukenut juurikaan klassikoita, joten reagoin niin että otin yhden vuoden, ja luin siinä menemään niin monta klassikkoa kuin käsiini sain. Sen jälkeen häpesin että olin lukenut niitä niin paljon! Koska, tosi useissa kirjakeskusteluissa joku sanoi että ”pitäis lukea se ja se klassikko” ja sitten kun pääsin vinkkaamaan vielä jotain toista klassikkoa niin tuli sellainen olo että elvistelenkö nyt tässä. Muutenkin jos joskus tulee puheeksi oma lukutahti, joka on sadan kirjan vuosivauhti suunnilleen goodreadsin tilastojen mukaan, moni alkaa sitten selittelemään että ”munkin pitäis lukea enemmän”, ja sitten hävetään yhdessä tahoillamme.

Kirjojen / tarinoiden vietäväksi antautuminen ehkä joskus hävettää, ja sekin linkittyy tuohon iänikuiseen umpimieliseen ja samalla ah niin järkevään ja vanhanaikaiseen miehen malliin. Todellinen mies ei tietenkään anna minkään viedä itseään mukanaan, vaan hän murahtaa ja päättää ihan itse, täysin yksin suolla paljain käsin talon perustuksia kaivaen, mitä hän mistäkin ajattelee ja mikään ulkopuolinen ei siihen koskaan milloinkaan pääse vaikuttamaan. Jos mies lukee kirjan niin se on tietokirja, jossa on pelkkiä faktoja, tai elämäkerta, jossa on pelkkiä faktoja, eikä mitään keksittyjä juttuja.

Sekin hävettää että niin harvasta kirjasta jää ”mitään mieleen”. Tosi usein saatan olla tyytyväinen lukukokemukseen, ja tosi vaikuttunutkin, mutta en välttämättä osaa kuvailla sitä yhtään mitenkään, tai tiivistää oleellista, tai lainata ulkomuistista. Menikö lukeminen sitten ihan hukkaan? Olisinko parempi tai kelvollisempi, jos minulla olisi Evernotessa kaikki hyvät lainaukset tallessa, joita voisin tiputella. En muista oikeastaan muuta kuin ”näytän upealta mutta sisältä olo on hirveä” -lainauksen Amerikan psykosta, tai vastaavasti jotain Fight Clubista, esim. ”itsensä kehittäminen on masturbaatiota”. Mitä hyötyä näistä minulle on?

Voisi hävetä muuten sitäkin että entäs jos ei käytäkään kirjoista oletetusti saamaansa hyvää oloa tai empatiakykyä tai mitä kaikkea muuta yhteisönsä tai maailman hyväksi. Onko se muka ok, jos mä vaan tässä lueskelen ja maailma samalla vajoaa kaaokseen ilmastokatastrofin seurauksena? Voisinko käytää kirjaviisauden, jos sellaista on, jonkun pelastamiseen tuholta? Onko edes enää mitään toivoa? Toisaalta, kirjojen lukeminenhan on tavallaan tosi halpoaa matkustamista, pääsee paikkoihin ja aikoihin ilman tappavaa lentämistä tai vastaavaa. Kaiken ”itsensä kehittämisen”, vaikka kuinka överiksi vedetyn, voi onneksi perustella aina sillä ”tiätsä sun pitää eka laittaa happinaamari sulle ja sit vast voit auttaa muita” -elämänviisaudelle. Hassua siinä on ehkä se että siinä kyseessä on aito akuutti hengenvaara, ja jos mäkin tällä lukutahdilla laitan sen naamarin päähäni 100 kertaa vuodessa enkä kertaakaan muille, niin missä se idea on?

Onhan tämä lukeminen lopulta siis häpeää täynnä, ei ihmekään että kukaan ei enää lue kirjoja ja kaikki kustantajat ja kirjailijat ovat hätää kärsimässä. Kaikki vain katsovat Netflixiä, lentomatkustavat ja unohtavat historian hirmuteot, ja lukemisesta tulee ennen apokalypsia sellaista muutaman hassun harrastajan epätoivoista eskapismia. Eipä silti, joku kuntoilu se vasta itsekästä ja häpeällistä onkin! Nettiin kirjoittamisesta puhumattakaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.