Hyveellinen liikuntapiirakka evääksi retkelle kohti kuolemaa

Kirjoitusharjoitukset, kolmannet treenit ja aiheena kuolema. Miksei?

Liikunta tuntuu ainakin kaikenlaisia mainoksia ja suosituksia selaillessa aina jotenkin tosi kivalta ja puhtoiselta ja seesteiseltä asialta. Ihmiset hymyilevät, tai jos irvistävät niin jotenkin kuitenkin hauskan kepeästi, kuristavan kauhun tunnetta tai epätoivoista irvistystä harvoin näkee. Vaatteen ovat ehjiä, puhtaita ja ihonmyötäisiä. Kun kuvittelee itsensä tuollaiseen joukkoon, jotenkin ajattelee että ei varmaan hikikään haise tai minnekään ei koske.

Oma liikuntani, tai liikkeeni (en pidä ”liikunta” -sanasta, siitä tulee mieleen joku virallinen tapahtuma), ei ole koskaan ollut tuollaista kivaa. Nautintoa kyllä koen, ja hurmiotakin, ehkä joskus myös jonkinlaista raivoa tai sen purkamista. Mutta ennen kaikkea pelkoa. Nuorempana pelko liittyi siihen että onko kehoni tarpeeksi hyvä, kaunis, vahva tai jonkun normin mukainen olenko hyväksytty. Nykyisin, sen jälkeen kun 2012 yhtäkkiä minulta hajosi kesken liikuntasuorituksen kaulavaltimo, ei siis sillä tavalla että verta roiskui joka paikkaan vaan siten että sieltä sisäseinämästä rikkoutui jotain, ja se aiheutti onneksi pienen infarktin pikkuaivoihin, siis sinne missä on ihmisen liikekeskus. Tällaista kutsutaan muistaakseni dissekoitumaksi, ja se on yleistä ”nuorille” ihmisille kovan rasituksen aikana. Kolmannes selviää ilman pysyviä vammoja, kolmannes halvaantuu jollain lailla ja loput sitten voivat jopa kuolla. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen porukkaan.

Voisi ehkä sanoa että tuon jälkeen yksikään treeni, harjoitus, pyrähdys tai puristus ei ole ollut neutraali millään tasolla. Ekan vuoden aikana en uskaltanut tehdä juuri mitään, varsinkaan kovin rasittavaa, koska pelkäsin aina kuolevani tai halvaantuvani lenkille tai kahvakuulien alle. Pahin kauhu kuitenkin toistojen myötä hälveni, ja huomasin että selviänkin hengissä, myös kovasta rasituksesta, ihan kuten aiemminkin. Toisaalta, mistäs sen tietää mikä on se viimeinen harjoitus?

Vuodet ennen tuota tapahtumaa olivat treenin ja kehonkuvan suhteen aika äärimmäisiä ja armottomia, vaikka en koskaan ole IHAN TOSI KOVAA treenannutkaan, tai siis ainakaan omasta mielestäni. Ehkä kuitenkin enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Tapahtuman jälkeen taas suhtautuminen koko liikkumiseen on elänyt voimakkaasti, ehkä jopa ääripäästä toiseen. Välillä koko homma tuntuu turhalta, ja on vaikea motivoitua, ja kaikki ulkoa tulevat motivointipuheet ja ”viisaudet” tuntuvat typeriltä ja lapsellisilta. Välillä taas löydän jotain liikunnan ilon kaltaista, ja muistan että lopulta elämässäkin on kyse liikkeestä. Kuten idolini Frank Forencich on sanonut raamatussani eli Play as if your life depends on it -kirjassaan, kaikki elämä on liikettä.

Kun oppii jotain, aivoissa liikkuu asioita uutta kautta, kun hengittää, keuhkot liikkuvat, kun kommunikoi, ideat liikkuvat, kun liikuttelee raajoja ja rasittaa elimistöä, kehossa liikkuu vaikka mitä. Solujen jakaantuminen, nesteiden kierto, eritteet, lisääntyminen, kaikki tämä on liikettä. Pysähtyminen taas tarkoittaa kuolemaa. Joskus on sellainenkin olo että tekee mieli liikkua siksi että ikäänkuin pakenisi vääjäämätöntä, ihan kuin kuolemaa voisi lenkkeillä karkuun. Toisaalta voisi ajatella että miksei sitten lähtisi lenkkarit jalassa, jos lähtö tulee. Mutta kun ei sitä tiedä, voihan sitä kuolla vaikka sohvalla telkkarin ääressä.

Nyt juuri olen prosessoimassa sellaista liikkumisen ”ideologiaa”, että liikun juhlistaakseni elämää. Minulla on kuitenkin vielä onneksi kaikki liiketaidot jäljellä ja terve keho, on aikaa harrastaa eri tavalla kuin vaikka 10 vuotta sitten, ja lenkkipolkuja ja kahvakuulia ja vastuskuminauhoja ja ulkosaleja löytyy vierestä. Liikun koska se on vielä mahdollista, ja myös siksi että ajattelen sen tavallaan olevan myös keholle tärkeää toimintaa. Toimistotyö, istuminen bussissa, istuminen koneen ääressä kirjoittamista, kaikki on lopulta paikallaan oloa, ikäänkuin puolikuolleena olemista.

Havahduin omaan passiivisuuteeni, kun juttelin erään lähipiirin ihmisen kanssa, joka kertoi omasta yli 50v:nä aloittaneestaan terveystäyskäännöksestä, joka oli saanut kimmoketta vakavasta sairastumisesta. Jotenkin sen keskustelun jälkeen innostuin testaamaan Google Fit -sovellusta puhelimeen, joka seurailee taskusta käsin mitä kaikkea puuhailen päivän mittaan ja antaa tsemppihenkisiä raportteja. Askelien vähäinen määrä oli shokki, sillä olen kuitenkin tavallaan elätellyt vuosia sellaista jollain tasolla aktiivisen ihmisen identiteettiä, mutta olinkin tottumuksen voimasta passivoitunut aika voimakkaasti. Joten, aloitin kävelemään enemmän, siksi että voin, siksi että kävelyllä saa yllättävästi ”tilaa” päähän, ja että sillä keinoin pääsee yllättävänkin kätevästi paikasta toiseen.

Tietenkin, jokainen askel vie kuolemaa kohti, mutta ennen kaikkea se on kuitenkin elämistä. Ei ehkä täysillä, sillä täysillä eläminen on sitä kun istuu läheisen tehovuoteen vierellä ja odottaa mitä seuraavalla sekunnilla tapahtuu, ja se on ihan liian raskasta päivittäiseksi aktiviteetiksi, eikä sitä suositella varmastikaan edes Live Laugh Love -julisteissa saati liikuntapiirakassa, vaikka syke kyllä varmasti nouseekin.

Kaiken tämän lisäksi nykyiseen liikuntainnostukseeni ja ”elämänmuutokseen” minua ennen kaikkea motivoi ulkonäkö. Huomasin tuon kävelyanalyysin kanssa samaan aikaan että pelätty keski-ikä oli päässyt yllättämään, ja painoa oli alkanut kertymään epäimartelevasti keskivartalon tuntumaan. Ei mitenkään niin paljoa että sitä edes kukaan muu välttämättä olisi noteerannut, mutta itselleni se oli iso motivaattori myös muuttaa jotakin. Eli hyvinkin turhamainen ja itsekäs motiivi, olisi pudotettava painoa ja lisättävä arkiaktiivisuutta. Kuulostaa todella dynaamiselta! Kuitenkin, tällaiset asiat ovat helppoja käsitellä, niistä saa otteen. Voi käydä vaa’alla ja mitata askelia, ja tuunata pikkaisen ruokavaliota. Olen jo pudottanut 4 kiloa vanhaa elämää taakse, ja uusi aktiivisuus tuntuu tutulta, tuntuu oikein hyvältä. Ei silti sillä tavalla kepeän hyvältä, kuten niissä kuntokeskusten mainoksissa, vaan jotenkin helpotuksenomaisesti. Ja myös niin että ihan kuin pitkästä aikaa olisin kehoni kanssa taas jotenkin hyvissä väleissä, sillä olen varsinkin aktiivikisaamisaikoina enemminkin taistellut sitä vastaan kuin sen kanssa.

Olen myös iloinen siitä että osaan treenata kovaa uudella tavalla, turhautumista ja kiukkua purkaen, mutta en itseäni ja kehoani vihaten. Se on kiinnostava uusi näkökulma, ja oikeastaan tämäkin on lohdullinen löytö, eli tavallaan monotonisesta ja toistoon perustuvasta aktiviteetista voi löytyä uusia kulmia yhä uudelleen. Se sama lenkki puistoon leukoja vetelemään voi ulkoisesti näyttää ihan samalta mutta sisäisesti se voi palvella kaikkea rentoutumisesta raivon kautta jopa siihen iloon, tai ehkä myös joskus siihen eteeriseen hymyilyyn.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.