Kuinka valita elämävinkki oikein?

Portsan Paulo Coelho eli Jani Lilja kysyi ihan aiheellisen kysymyksen mikroblogipalvelu Twitterissä, eli onko jotain asiaa, johon ei voisi kysyä asiantuntijalta neuvoa.

En osaa vastata mutta lähdin miettimään näitä kaikenlaisia lomallejäämis- ja lomailuvinkkejä ”hyvän elämän” näkökulmasta. Käsittääkseni aina jostain ihmisyyden alkuajoista lähtien, siis netistä lukemani perusteella, on ollut jotenkin aika yleistä ensinnäkin ihmetellä että mikä olisi hyvä elämä ja jaella sellaiseen liittyen vinkkejä. Kummallista kyllä mitään absoluuttisia vastauksia ei olla vieläkään saatu, vaikka asian parissa on painiskeltu tuhansia vuosia ja vertakin on vuodatettu.

Ehkä pitäisi ensin miettiä mitä hyvä elämä tarkoittaa, tai kenen kannalta? Kuuntelin Jaakko Tapanisen hienoa 10x Finland -podcastin jaksoa, jossa todella kiinnostava Annu Nieminen kertoi Upright Project:sta, jossa erilaisille asioille ja organisaatioille lasketaan AI:n ja vastaavien avulla nettovaikuttavuusarvo. Eli sen mukaan tuleeko ihmisille, ympäristölle, taloudelle ja hyvinvoinnille kokonaisuutena positiivisia vaikutuksia vaiko negatiivisia. Nykyisellään demoversiolla voi verrata vaikka muovipussin ja konepistoolin vaikutuksia.

Voisiko vastaavaa soveltaa henkilökohtaiseen elämään? Ensin tietysti pitää valita ollaanko haluamassa itselle hyvää vai muille? Jos keskitytään itseen, niin kaikki tietävät että pitää olla terve, syödä, nukkua ja treenata sekä olla sosiaalinen elämä ja jotain mielekästä tekemistä. Ja silloin voi valita tällaisia vinkkejä jakavia asiantuntijoita, ja nyökytellä miten hyviä oivalluksia näillä on, kun kertovat että ”lomalla kannattaa ajatella muutakin kuin työtä”. Aikamoista!

Jos mietitään oman elämän nettovaikutksia muualle kuin itseen, päästään kiinnostavalle alueelle. Millainen on ”jalanjälkeni” muiden elämään? Lisääkö elämäni hyvinvointia vai kärsimystä, ja missä suhteessa? Miten voisin toimia niin että joku muu saisi itselleen jotain hyvää oman elämäni vaikutuksesta? Auttaisiko jos jakelisin elämänvinkkejä? Siitäkö se lähtee, puhtaasta hyvän tekemisen tarpeesta?

Voiko samaan aikaan tehdä itselle ja muillekin hyvää? Jos onnistuu yhdistämään jonkun oman mielekkään tekemisen siihen että se auttaa jotain toistakin ihmistä? Olisiko siinä tavallaan ”optimaalinen” puuha? Mistä tällaisia vinkkejä löytyy? Miten voisin esim. omalla kesälomallani tehdä jotain sellaista, josta on jollekin toisellekin iloa?

Ehkä joskus saamme vielä jonkun älypuhelinsovelluksen, joka kertoo ”tähän astisessa elämässäsi aiheuttamasi nettovaikutus itseäsi kohtaa on +25 ja muita kohtaan -3. tsemppaa hei vähän! sä voit tehdä sen jos uskot siihen!”

 

Mainokset

Tilan raivaaminen kirjoittamiselle

Joni Jaakkola bustasi minua suoraan myyttiin, kun sanoi että se kolmen viikon sääntö uuden tavan opettelusta onkin joku vääristynyt nettihuhu, jollaisia suurin osa kansanviisauksista tuntuu tänä päivänä olevan. Oikea vastaus onkin 66 päivää, tai joku muu suhteellisen pitkä aika. Eli jos haluaa tuoda elämään ja arkeen jonkun uuden mielekkään rutiinin, sitä pitää harjoitella 66 päivää. Ei välttämättä joka päivä mutta niin että kuitenkin tuon ajan se asia on säännöllisesti mukana roikkumassa.

Yritän itse nyt jotenkin saada tätä kirjoittamista osaksi arkeani, mutta se ei olekaan niin helppoa kuin kuvittelin. Ok, on mennyt vasta pari päivää, vajaa viikko mutta päätöksestä enemmän. Nyt vasta olen päässyt kaiken vaiheilun jälkeen tekemisen makuun. Olen siis kuullut että jos haluaa oppia kirjoittamaan, pitää kirjoittaa ja mielellään paljon. Joidenkin mielestä pitää kirjoittaa joka päivä, ja ehkä vielä joku tietty määrä joko sanoissa tai ”sivuissa” mitattuna. Sellainen tuntuu ahdistavalta mutta tajuan kyllä että jos tekeminen ei ole rutiinia, se lakkaa tapahtumasta sitten kun ei enää huvita.

Olen huomannut että jotta saan yhtään mitään kirjoitettua, oli se sitten tällaista tavallaan sisällötöntä pinnallista kelailua, tai jotain muuta, tarvitsen sekä tilaa että aikaa. Tilalla tarkoitan jotain paikkaa, jossa kukaan ei kiinnitä minuun huomiota tai en voi vahingossakaan tulkita olevani huomion kohde. Esim. juuri nyt on sellainen hetki, on aikainen aamu, muu perhe nukkuu, on hiljaista. Metelikään ei sinänsä haittaa mutta jos pitää reagoida jonkun tekemisiin tai sanomisiin, tai edes varautua siihen, en pysty ollenkaan keskittymään tällaiseen tekemiseen. Netin selailu kyllä onnistuu.

Omassa arjessani on yllättävän vähän tilaa tällaiseen, ja nytkin ikäänkuin ”tartuin tilaisuuteen”, kun tajusin että mulla olisi tässä puoli tuntia aikaa ihan aidosti keskittyä, ennen kuin on syötävä jotain ja lähdettävä bussipysäkille. Ajallisesti puoli tuntia on toki naurettavan lyhyt aika, mutta jos saa pudotettua itsensä tekemisen ääreen niin saa siinä jotakin aikaan, enemmän kuin ei mitään.

Bussikin periaatteessa toimii, edellyttäen että pääsee takapenkille istumaan, niin että kukaan ei istu takana, saati vieressä. En oikeasti edes usko että kukaan kurkkisi sieltä takaa mutta se on jotenkin häiritsevää ikäänkuin tajuta sen toisen henkilön läsnäolo. Vieressä istuvan kanssa ei voisi mitenkään kuvitella kirjoittavansa, siinä menisi niin paljon energiaa toisen huomioimiseen.

Joka tapauksessa, tilaa ja aikaa täytyy ikäänkuin hakemalla hakea, tai ehkä enemmän tarttua tilaisuuksiin, kun niitä tulee. Sekin on ehkä tavallaan taito, jota voi opetella, että tajuaa milloin ensinnäkin itse on siinä tilassa että keskittyminen voisi onnistua, ei liian väsynyt eikä liian kiihtynyt, sekä että on vapaata tilaa ympärillä, ja aikaa jonkin verran, eikä sellaista että pitäisi jatkuvasti vilkuilla kelloa että kohta pitää siirtyä jonnekin tai joku velvollisuus kutsuu.

Joskus on niinkin että on tilaa, on aikaa ja kaikki periaatteessa ok mutta päässä tai sormissa ei tapahdukaan mitään. Jos vertaa vaikka liikunnan harrasteluun, lenkille voi lähteä vaikka pää ei toimisikaan, tai jotain painoja voi nostella. Mutta kirjoittaminen vaatii jonkun oikeanlaisen tilan, tai itse asiassa luulen että tässä erottaa amatöörin ammattilaisesta, nyt kun mietin. Moni ammattilainen sanoo että kun on aika niin silloin kirjoitetaan, ”lähti” hyvin tai sitten ei, eli tavallaan ehkä heillä on jotain keinoja päästä sen ajatustyhjiön yli. Jotain sellaista itsekin nyt haen tällaisella kirjoitustreenillä, jossa tekstillä ei ehkä ole ainakaan alunperin mitään kovin syvällistä tarkoitusta tai päämäärää, vaan otan tässä jonkun aiheen ja katson mitä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään.

Hyveellinen liikuntapiirakka evääksi retkelle kohti kuolemaa

Kirjoitusharjoitukset, kolmannet treenit ja aiheena kuolema. Miksei?

Liikunta tuntuu ainakin kaikenlaisia mainoksia ja suosituksia selaillessa aina jotenkin tosi kivalta ja puhtoiselta ja seesteiseltä asialta. Ihmiset hymyilevät, tai jos irvistävät niin jotenkin kuitenkin hauskan kepeästi, kuristavan kauhun tunnetta tai epätoivoista irvistystä harvoin näkee. Vaatteen ovat ehjiä, puhtaita ja ihonmyötäisiä. Kun kuvittelee itsensä tuollaiseen joukkoon, jotenkin ajattelee että ei varmaan hikikään haise tai minnekään ei koske.

Oma liikuntani, tai liikkeeni (en pidä ”liikunta” -sanasta, siitä tulee mieleen joku virallinen tapahtuma), ei ole koskaan ollut tuollaista kivaa. Nautintoa kyllä koen, ja hurmiotakin, ehkä joskus myös jonkinlaista raivoa tai sen purkamista. Mutta ennen kaikkea pelkoa. Nuorempana pelko liittyi siihen että onko kehoni tarpeeksi hyvä, kaunis, vahva tai jonkun normin mukainen olenko hyväksytty. Nykyisin, sen jälkeen kun 2012 yhtäkkiä minulta hajosi kesken liikuntasuorituksen kaulavaltimo, ei siis sillä tavalla että verta roiskui joka paikkaan vaan siten että sieltä sisäseinämästä rikkoutui jotain, ja se aiheutti onneksi pienen infarktin pikkuaivoihin, siis sinne missä on ihmisen liikekeskus. Tällaista kutsutaan muistaakseni dissekoitumaksi, ja se on yleistä ”nuorille” ihmisille kovan rasituksen aikana. Kolmannes selviää ilman pysyviä vammoja, kolmannes halvaantuu jollain lailla ja loput sitten voivat jopa kuolla. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen porukkaan.

Voisi ehkä sanoa että tuon jälkeen yksikään treeni, harjoitus, pyrähdys tai puristus ei ole ollut neutraali millään tasolla. Ekan vuoden aikana en uskaltanut tehdä juuri mitään, varsinkaan kovin rasittavaa, koska pelkäsin aina kuolevani tai halvaantuvani lenkille tai kahvakuulien alle. Pahin kauhu kuitenkin toistojen myötä hälveni, ja huomasin että selviänkin hengissä, myös kovasta rasituksesta, ihan kuten aiemminkin. Toisaalta, mistäs sen tietää mikä on se viimeinen harjoitus?

Vuodet ennen tuota tapahtumaa olivat treenin ja kehonkuvan suhteen aika äärimmäisiä ja armottomia, vaikka en koskaan ole IHAN TOSI KOVAA treenannutkaan, tai siis ainakaan omasta mielestäni. Ehkä kuitenkin enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Tapahtuman jälkeen taas suhtautuminen koko liikkumiseen on elänyt voimakkaasti, ehkä jopa ääripäästä toiseen. Välillä koko homma tuntuu turhalta, ja on vaikea motivoitua, ja kaikki ulkoa tulevat motivointipuheet ja ”viisaudet” tuntuvat typeriltä ja lapsellisilta. Välillä taas löydän jotain liikunnan ilon kaltaista, ja muistan että lopulta elämässäkin on kyse liikkeestä. Kuten idolini Frank Forencich on sanonut raamatussani eli Play as if your life depends on it -kirjassaan, kaikki elämä on liikettä.

Kun oppii jotain, aivoissa liikkuu asioita uutta kautta, kun hengittää, keuhkot liikkuvat, kun kommunikoi, ideat liikkuvat, kun liikuttelee raajoja ja rasittaa elimistöä, kehossa liikkuu vaikka mitä. Solujen jakaantuminen, nesteiden kierto, eritteet, lisääntyminen, kaikki tämä on liikettä. Pysähtyminen taas tarkoittaa kuolemaa. Joskus on sellainenkin olo että tekee mieli liikkua siksi että ikäänkuin pakenisi vääjäämätöntä, ihan kuin kuolemaa voisi lenkkeillä karkuun. Toisaalta voisi ajatella että miksei sitten lähtisi lenkkarit jalassa, jos lähtö tulee. Mutta kun ei sitä tiedä, voihan sitä kuolla vaikka sohvalla telkkarin ääressä.

Nyt juuri olen prosessoimassa sellaista liikkumisen ”ideologiaa”, että liikun juhlistaakseni elämää. Minulla on kuitenkin vielä onneksi kaikki liiketaidot jäljellä ja terve keho, on aikaa harrastaa eri tavalla kuin vaikka 10 vuotta sitten, ja lenkkipolkuja ja kahvakuulia ja vastuskuminauhoja ja ulkosaleja löytyy vierestä. Liikun koska se on vielä mahdollista, ja myös siksi että ajattelen sen tavallaan olevan myös keholle tärkeää toimintaa. Toimistotyö, istuminen bussissa, istuminen koneen ääressä kirjoittamista, kaikki on lopulta paikallaan oloa, ikäänkuin puolikuolleena olemista.

Havahduin omaan passiivisuuteeni, kun juttelin erään lähipiirin ihmisen kanssa, joka kertoi omasta yli 50v:nä aloittaneestaan terveystäyskäännöksestä, joka oli saanut kimmoketta vakavasta sairastumisesta. Jotenkin sen keskustelun jälkeen innostuin testaamaan Google Fit -sovellusta puhelimeen, joka seurailee taskusta käsin mitä kaikkea puuhailen päivän mittaan ja antaa tsemppihenkisiä raportteja. Askelien vähäinen määrä oli shokki, sillä olen kuitenkin tavallaan elätellyt vuosia sellaista jollain tasolla aktiivisen ihmisen identiteettiä, mutta olinkin tottumuksen voimasta passivoitunut aika voimakkaasti. Joten, aloitin kävelemään enemmän, siksi että voin, siksi että kävelyllä saa yllättävästi ”tilaa” päähän, ja että sillä keinoin pääsee yllättävänkin kätevästi paikasta toiseen.

Tietenkin, jokainen askel vie kuolemaa kohti, mutta ennen kaikkea se on kuitenkin elämistä. Ei ehkä täysillä, sillä täysillä eläminen on sitä kun istuu läheisen tehovuoteen vierellä ja odottaa mitä seuraavalla sekunnilla tapahtuu, ja se on ihan liian raskasta päivittäiseksi aktiviteetiksi, eikä sitä suositella varmastikaan edes Live Laugh Love -julisteissa saati liikuntapiirakassa, vaikka syke kyllä varmasti nouseekin.

Kaiken tämän lisäksi nykyiseen liikuntainnostukseeni ja ”elämänmuutokseen” minua ennen kaikkea motivoi ulkonäkö. Huomasin tuon kävelyanalyysin kanssa samaan aikaan että pelätty keski-ikä oli päässyt yllättämään, ja painoa oli alkanut kertymään epäimartelevasti keskivartalon tuntumaan. Ei mitenkään niin paljoa että sitä edes kukaan muu välttämättä olisi noteerannut, mutta itselleni se oli iso motivaattori myös muuttaa jotakin. Eli hyvinkin turhamainen ja itsekäs motiivi, olisi pudotettava painoa ja lisättävä arkiaktiivisuutta. Kuulostaa todella dynaamiselta! Kuitenkin, tällaiset asiat ovat helppoja käsitellä, niistä saa otteen. Voi käydä vaa’alla ja mitata askelia, ja tuunata pikkaisen ruokavaliota. Olen jo pudottanut 4 kiloa vanhaa elämää taakse, ja uusi aktiivisuus tuntuu tutulta, tuntuu oikein hyvältä. Ei silti sillä tavalla kepeän hyvältä, kuten niissä kuntokeskusten mainoksissa, vaan jotenkin helpotuksenomaisesti. Ja myös niin että ihan kuin pitkästä aikaa olisin kehoni kanssa taas jotenkin hyvissä väleissä, sillä olen varsinkin aktiivikisaamisaikoina enemminkin taistellut sitä vastaan kuin sen kanssa.

Olen myös iloinen siitä että osaan treenata kovaa uudella tavalla, turhautumista ja kiukkua purkaen, mutta en itseäni ja kehoani vihaten. Se on kiinnostava uusi näkökulma, ja oikeastaan tämäkin on lohdullinen löytö, eli tavallaan monotonisesta ja toistoon perustuvasta aktiviteetista voi löytyä uusia kulmia yhä uudelleen. Se sama lenkki puistoon leukoja vetelemään voi ulkoisesti näyttää ihan samalta mutta sisäisesti se voi palvella kaikkea rentoutumisesta raivon kautta jopa siihen iloon, tai ehkä myös joskus siihen eteeriseen hymyilyyn.

 

Luonto kostaa ja halkopino surmaa vanhoillisuskonnollisen kolonialistin -VVitch

VVitch -elokuvan loppupuolen kohtaus, jossa päähenkilökolonialistin surmaa demonin riivaama pukki, sekä päälle kaatuva halkopino, sykähdytti runollisella oikeudenmukaisuudellaan. Muutamia kohtauksia aiemmin tämä kylästään karkoitettu perheenpää uhosi että kyllä me tämän maan vielä kesytämme. Ihan kuten vanhassa kirjassa: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.» ”

Kaikki yritykset tehdä käskyjen mukaan olivat menneet jo surkealla tavalla pieleen. Metsä tai sen henkilöitymä eli noita kävi jo aiemmin nappaamassa perheen vauvan, ja vietteli myös vanhemmat lapset, vaikkakin oli loppuun asti epäselvää olivatko nämä kuvitelleet koko jutun. Vanhempien epäonnisesta manausyrityksestä tuli mieleen vanhan kaartin ihmettely nuorten ilmastolakkojen edessä. Ovatko nämä aivopestyjä, vai onko tässä joku oikea asia takana? Ei noin kuulu käyttäytyä, oli miten oli!

Voisi ajatella että VVitch kertoisikin ilmastonmuutoksesta kostotarinan. Valloittaja, ihminen, jota edusti perhe, alkaakin saada luonnolta takaisin oikein kunnolla. Elintila pienenee, satoa ei tule, villit eläimet tai henget vievät heikoimmat yksi kerrallaan ja lopulta on jäljellä enää epätoivoinen ja surkeasti epäonnistunut valloittaja, joka kuolee omaan kompastumiseensa halkopinon alle. Itse muokattu luonnon jäännös kaatuu päälle, ja ihmisen tilasta ei ole enää kuin rauniot jäljellä, uhoaminen hiljenee. Metsä jää, ehkä hieman harvempana mutta silti ikuisena, mystisenä ja vahvana. Se, mitä oli ennen valloitusta ja sen oikeuttavaa uskontojärjestelmää, jää jäljelle.

Toki voisi ajatella niinkin että metsä edustaa luonnonvoimaa ja seksuaalisuutta, joka on kahlitsematon, ja joka sekin herättää yhä 2019 primitiivireaktioita esim. Priden vastustajien joukoissa. Valloittajaperheellä ei ole kuitenkaan mitään oikeaa valtaa lastensa kasvuun, eivätkä voi sille mitään että metsän noita vapauttaa lapset jäykän uskonnollisuuden kahleista toteuttamaan itseään. Perhe yrittää viimeiseen asti, jopa väkivaltaisesti, kontrolloida luontoa mutta siitä seuraa vain hirvittävää murhetta kaikille.

Voisi varmaan niinkin ajatella että metsä tai noita edustaakin kuolemaa, joka on koko ajan vieressä ja läsnä, mutta sen sietämiseksi perhe ja sitä kautta kaikki ihmiset yrittävät kovasti keskittyä omiin tarinoihinsa ja arkisiin puuhiinsa, jotta voisivat vastustaa vääjäämätöntä, tai ainakin unohtaa sen hetkeksi. Kun luonto toimii, ihminen ei kestä sitä vaan lähtee taistelemaan vastaan, tietenkin häviten ja muuttuen osaksi luontoa tai ainakin multaa jälleen. Kaikki jää täysin mysteeriksi, miksi olimme täällä, mitä saimme aikaan, kenen takia tätä kaikkea lopulta teimme? Elokuva ei siihen tarjoa mitään vastauksia, enkä tiedä tarjoaako elämäkään.

VVitch:
https://www.imdb.com/title/tt4263482/

Kirjoitusharjoitusohjelma

Sain 2 vuotta sitten haasteeksi Antti Arnkililta kirjoittaa esseekirjoitus Jouko Turkan Aiheita -kirjasta. Otin haasteen vastaan mutta en oikeastaan koskaan tehnyt asian eteen mitään, joten se jäi, siltä vuodelta. Muistaakseni siis vuosi oli 2017,  mutta saattoi se olla joku toinen vuosikin. Essee-aihe tuli takaisin eteen myöhemmin, kun haastattelin samaista Anttia podcastiini, aiheena esseekirjoittaminen. Yhä edelleenkään en tiedä mitä esseekirjoittaminen varsinaisesti on, koska olen unohtanut kaikki pointit mistä keskustelimme. Pitäisi kuunnella jakso uudelleen.

Joka tapauksessa, sain taas vinkin esseekirjoittamisesta, kun tuli puheeksi erilaiset kirjoittamiseen liittyvät haaveet. Minulla oli vuosia sellainen ajatus, että haluaisin kirjoittaa kirjan. En tiedä mistä se on alunperin tullut, ehkä siitä kun kirjoitin vuosia blogia ja tykkäsin kirjoittamisesta. Sitten, olin kuuntelemassa Sofi Oksasen luentoa Imagen kirjoittajakoulussa jokunen vuosi sitten, jossa hän sanoi että on ihan järjetöntä haaveilla kirjan kirjoittamisesta. Pitäisi mieluummin olla jotain mitä ihan oikeasti haluaa sanoa, ja lähteä kehittämään sitä. Se jäi jotenkin mieleen, ja hautasin kirja-aiheen mutta kirjoittaminen kaivelee silti.

Sain vinkin tutustua ranskalaisen Montaignen esseisiin, ja muutaman luettuani ihmettelen edelleen esseemuodon ideaa. Vaikuttaa siltä että kaveri on kirjoitellut 1500-luvulla ajatuksiaan ylös, pohtinut ja käännellyt juttuja, ja sitten julkaissut ne. Ei ole mitään lopputulosta, ei kolmen tai viiden kohdan vinkkilistaa tai välttämättä mitään johtopäätöksiä joita voi viedä ”arkeen”. Huomaan että kaikki aika, jonka olen viettänyt markkinoinnin maailmassa ja somekirjoittelun parissa, on tavallaan myrkyttänyt ajatuksiani tekstistä. Oletan koko ajan että on olemassa kaupalliset tai hyvin välineelliset tarkoitusperät, joissa idea on aina se että miten saadaan ”oma kohderyhmä sitoutettua” ja ”kuluttamaan lisää sisältöjä”, jotta myöhemmin tapahtuisi ostotapahtuma tai joku muu vastaava. Eli teksti olisi aina väline saavuttaa jotain aineellista tai mainelisäystä.

Tällainen välineellinen kirjoittaminen ei kuitenkaan koskaan ole ihan oikeasti tuntunut mielekkäältä, joten päätin ryhtyä nyt harjoittelemaan ja tutkimaan kirjoittamista toisista lähtökohdista. Tavoite on siis pohtia ja pyöritellä asioita tekstissä, eikä päästä minnekään varsinaisesti.

Kirjoittaminen on periaatteessa yksinkertaista mutta kuitenkin vaikeaa. Omalla kohdalla isoin haaste on se että en tee sitä tarpeeksi paljon. Siispä, entisenä tai oikeastaan nykyisenäkin himoliikkujana ja tavoitteiden rakastajana ajattelin että tekisin jonkinlaisen treeniohjelman, koska jos tekemistä ei saa aidosti arkeen, sitä ei tule tapahtumaan vaikka kuinka haluaisi. Kuuntelin itse asiassa eilen juuri tähän liittyvän hyvän podcastin, jossa keskityttiin siihen mikä on hyvä tai huono tavoite. Hyvä tavoite sopii omaan elämäntilanteeseen, on sovitettavissa pienellä tuunauksella arkeen ja on konkreettinen sekä myös tuottaa jotain positiivista lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä.

Suunnittelin että hyödynnän tätä alustaa tekstien tekemiseen, mutta en vielä tiedä mikä olisi sopiva tahti. Varmaan viisainta alussa on vain kirjoittaa mahdollisimman usein sellaisisista asioista, jotka ovat jotenkin mielenkiintoisia. Toki pitää konkretisoida, eli ehkäpä sitten näin aamubussimatkalla aina puolen tunnin verran kerrallaan. Ehkä kotona illalla joku toinen sessio? Ehkä joka päivä on liikaa, ehkä pari kertaa viikossa riittää. Tai miten voi ajatella mikä riittää jos ei ole mitään tavoitetta? Ensimmäinen tavoite on aloittaa, ja se tapahtuu nyt. Seuraava on tehdä kirjoittamisesta taas rutiini, sillä joskus kirjoitin useita kertoja viikossa enkä pitänyt sitä mitenkään kummoisena juttuna.

Pidemmän tähtäimen tavoite olisi kirjoittaa ainakin yksi ihan oikea essee. En tiedä vielä mitä kriteerejä sellaisessa on, että pitääkö olla käsitelty aihetta vaikka jostain tietyistä vakiokulmista, tai onko jotain muita rakenteellisisa ja sisällöllisiä vaatimuksia? Netistä varmaan löytyy tietoa, ja ainakin mielipiteitä. Ehkä on olemassa joku, joka osaa kertoa?

Ehkä seuraava tavoite olisi sitten kirjoittaa hyvä essee? Tai ehkä ennen sitä monta, vaikka 10, tai 20, ja sitten vasta hyvä? Katsotaan miten käy. Yleensä kun näin kesäaikaan lähden julistamaan uutta elämää niin syksyn tullessa hommat runnoutuvat arjen ja mustuuden alle, mutta jos tällä kertaa ei kävisikään niin?