Tervetuloa 2019, Sitran megatrendit ja lukemisen tulevaisuus! Takakansi täyttää vuoden! Jakso 30

Tervetuloa mukaan Takakansi-podcastin jaksoon numero 30, jossa ihmetellään lukemisen tulevaisuutta Sitran megatrendikorttien avulla.

Kuuntele jakso tästä

Lisälukemista:

Sitran megatrendit

Elina Hiltunen: Matkaopas tulevaisuuteen

Trends-listani Twitterissa

Takakansi-podcast löytyy näistä eri palveluista, ota tilaukseen sopivassa:

Soundcloud
iTunes:
Spotify:
Google Podcasts:
Acast:

 

Mainokset

On väärin olla tekemättä lukemisesta numeroa?

Miksi tehdä omasta lukemisesta ”numero”? Eikö riitä että lukee jonkun hyvän kirjan omaksi ilokseen ja pitää turpansa kiinni? Ei.

Perustelen. Kirjojen lukemisen voi nähdä pelkästään omaa itseä palvelevana toimintana, jolloin keräillään kokemuksia, ”kehitetään ominaisuuksia” kuten empatiaa tai ihan vaan irrotetaan pää hetkeksi arjen tympeydestä.

Voisi myös ajatella että kaikki lukeminen on lopulta jonkun toisen ajatusten virran päällä surffaamista. Joku on joskus nähnyt vaivaa ja tehnyt kirjan, jonne on vuodattanut omia ajatuksiaan siksi että joku muu voisi ne lukea. Joskus joku kirja laittaa omat ajatukset isolle laukalle ja avaa ihan uusia näkökulmia. Eikö olisi sääli jos se jäisi vain omaan tietoon, koska silloin olisi riski että joku muu ei saisi kokea samaa?

Usein hyvä kirja tulee valittua kirjaston hyllystä juuri siksi että joku itselle tuttu tyyppi on suositellut sitä tai hehkutellut muuten lukukokemusta innoissaan. Tai jostain kirjasta ”puhutaan joka paikassa”, jolloin se tulee valittua kaikkien mahdollisten joukosta. Sitäkin tapahtuu että joku tottumaton lukija tarttuu kirjaan toisen innostumisen takia.

Mä ajattelen jotenkin että paljon lukevana mulla on velvollisuus jakaa varsinkin hyviä lukukokemuksia, koska olen itse saanut niitä niin paljon muiden vaivannäön ansiosta, ja haluan että joku muukin pääsee kokemaan yhtä hienoja kokemuksia. Se, että luen x määrää kirjoja ei merkkaa mitään mutta jos saan jonkun toisen tarttumaan sellaiseen kirjaan, mitä hän ei muuten olisi lukenut, merkkaa paljon, ehkä eniten. Muutenhan tässä koko touhussa ei olisi mitään ideaa.

Ei kaikkien ole tietenkään pakko tehdä lukemisesta numeroa, mutta toivoisin että useampi tekisi, kertomalla niistä kirjoista, jotka tekivät vaikutuksen, koska silloin me muutkin voimme nauttia niistä.

Uni ja kuolema

”Se kulkee hiipien
ja ottaa lasten sieluja yöllä,
se ruhtinas mustien siipien,
joll’ Eedenin käärme on vyöllä.”

Tuo voisi olla Tom Waitsin biisistä Black Wings, mutta se onkin Uuno Kailas -nimisen runoilijan kynästä viime vuosisadan alkupuolelta. Vahvaa tunnelmaa läpi koko kokoelman, jonka nimi on siis Uni ja kuolema. Kumpikin aihe tavallaan aina ajankohtainen, ja korostuneesti jotenkin juuri nyt omassa elämässä.

Ympärillä on keskusteltu paljon unihäiriöistä ja nukahtamisen vaikeudesta, tosin itse onnekkaana olen näiltä välttynyt. Lisäksi lähipiirissä on koko viime vuonna ollut jotenkin todella paljon kuolemaa, en ole ihan läheisimpiä ihmisiä menettänyt mutta pyyhkäissyt kuitenkin niin että teema on ollut jatkuvasti läsnä. Kuolema on sinänsä aika hankala tällaisen pinnallisen näkyvyysmedian kuten blogitekstin aiheeksi mutta Uuno Kailas osasi sitäkin käsitellä jotenkin luontevan oloisesti. Ehkä vajaa 100 vuotta sitten ei ollut samanlaista piilottelun ja sievistelyn kulttuuria kuin nyt, olihan siinä kuitenkin kaksi maailmansotaa ja sisällissota ihan lähellä, lapsikuolleisuus Suomessakin paljon korkeammalla jne.

Kailaksen kirjassa on paljon muitakin teeemoja, mutta sellainen aika ankara tunnelma vallitsee koko ajan. Toisaalta runoihin pääsee todella vaivattomasti sisään, vaikka osin teksti tuntuu ”vanhahtavalta”, ei kuitenkaan häiritsevästi, kaikesta saa tosi hyvin selvää. Vaikea selittää mutta tunnelma on samaan aikaan hyvin maanläheinen ja toisaalta sadunomainen, kun mytologian hahmot seikkailevat tarinoissa puolihuolimattomasti, ikäänkuin osana arkea.

Nyt kun on tässä pari runokirjaa ”vyön alla” ja vertailen kokemusta romaanien ja novellien lukemiseen, niin kyllähän näissä parhaimmillaan pääsee tosi nopeasti ”toiseen maailmaan”, jopa puolikkaasta lauseesta. Tulee mieleen joku lapsuuden leikki, jossa vain nopeasti sovittiin että ”tää ois nyt avaruusseikkailija” ja sitten oltiin samantien avaruudessa. Toki ehkä vaatii sen että haluaa lähteä matkalle, ja että puhutteleeko teksti vai ei. Kai näissäkin on sellainen kemiahomma, että joidenkin kanssa lähtee mielellään leikkiin kuin leikkiin ja toisten ei, ihan niinkuin ihmistenkin kanssa?

Uskallan kuitenkin näin lyhyelläkin kokemuksella suositella runojen lukemista kenelle vaan. Jotenkin runot irrottavat jännällä tavalla arjesta ja järkiajattelusta, mitä pidän siis hyvänä asiana. Ehkä joku tällainen voi jopa auttaa lopettamaan vaikkapa arkistressin kelailun kierrettä, joka voisi vaikuttaa uneenkin? No, en tiedä enkä halua puoskaroida, univaikeuksissa ei ole mitään hauskaa. Kuolemaan runot tuskin auttavat, se jää varmaan aina mysteeriksi mutta ehkä jotain lohtua voi senkin ehdottomuuden edessä saada.

Tiedättekö muuten mikä on jännä ja vähän häiritsevä ilmiö? Tulee melkein huono omatunto kirjoittaa kuolemasta koska on joku sellainen ajatus että blogitekstien pitäisi olla aina pirtsakoita ja hauskoja tai vähintään ironisia. Mutta miksi ihmeessä? Olen varmaan lukenut liikaa markkinointitekstejä. Kuolevaisuus on sentään melkein ainoa asia, joka meitä kaikkia yhdistää. Ismo Alankokin on sanonut että ainoat kirjoittamisen arvoiset asiat ovat rakkaus ja kuolema.

https://www.goodreads.com/book/show/9298400-uni-ja-kuolema

Työn imua Engelin kaupungissa ennen tsemppipuheruton aikakautta

Akvarelleja Engelin kaupungista oli neljäs tänä vuonna lukemani kirja. Asetin vuoden alussa eli viime viikolla tavoitteen kirjoittaa jokaisen lukemani kirjan perusteella jotain, en välttämättä tiivistelmää ”opeista” tai arvostelua juonesta vaan asioita, joita tulee mieleen. Miksi? No ihan oikeastaan nähdäkseni että syntyykö sinne päähän mitään ajatuksia näistä kirjoista, oliko niitä ollenkaan järkeä lukea vai ovatko ne vain numeroita lukuhaasteen sisällä?

Kaikella tällä on siis vain hyvin itsekkäitä tarkoituksia ja tekemisen hyöty ihmiskunnalle jää hämärän peittoon. Arkkitehti Engel pohti myös tuossa Viikilän hienossa kirjassa tekemisensä tarkoitusta todella kiinnostavasti ja monipuolisesti. Oikeastaan kirjasta tuli tosi paljon mieleen Torsti Lehtisen kirja Kierkegaardista, joka oli tiukan linjan eksistentialistifilosofi. Engel pohtii koko ajan mitä työ ja omalla kädellä piirretty viiva hänelle merkitsee, ja mitä se ehkä merkitsee muille maailman ihmisille ja eritoten piirtämänsä Helsingin asukkaille. Vai merkitseekö se yhtään mitään? Oliko koko työn tarkoitus, ja yleensä kaiken työn tarkoitus, vain paeta omaa olemassaolon mysteeriä?

Kukaan ei tiedä, paitsi tietty tänä tsemppipuheen aikana, jossa kaikki työ on jotenkin SUPERHIENOA JA INTOHIMON TÄYTTEISTÄ, vaikka kyse olisi jostain ihan perushommasta, eikä vaikka kaupungin piirtämisestä. Yleensä muutenkin työn merkityksellisyydestä puhutaan jotenkin sellaiseen sävyyn, että jos ei onnistu omasta työstään löytämään jotenkin tosi syvällistä merkityksellisyyttä, on jollain kierolla tavalla itse epäonnistunut. Toisaalta on mielestäni kyllä hienoa että yleensä koko aihetta mietitään, ja myös se että esim. ihmisten ja firmojen edustamilla ja varsinkin toteuttamilla arvoilla on merkitystä. Että kaikki työ ei oikeasti esim. vie ihmiskuntaa yhtään eteenpäin eikä kehitä kenenkään elinoloja millään tavalla, ja toisaalta on jopa haitallista työtä ja täysin epäeettisiä käytäntöjä, joihin ei ole ehkä aiemmin uskallettu puuttua.

Engel tai siis Viikilä osaa mielestäni käsitellä työtä ja oman käden jäljen näkemisen tuomaa tyydytystä tosi koskettavasti, vaikka samaan aikaan päähenkilökin kokee hyvin kouriintuntuvasti sen mitä kaikkea työlle omistautuminen osin pakosta häneltä vie, ja miten hänen koko perheensä osittain kärsii siitä.

Kirjasta lisää tuolla linkin takana, vaikka kaikkihan tämän tietävät varmaan muutenkin. Viikilän tekemisestä olen kyllä tykännyt hirveästi, varsinkin Ensyklopediasta. Tämäkin kirja oli sellainen, johon suhtauduin jotenkin tosi ennakkoluuloisesti mutta se vei mennessään. Ja vei erikoisella tavalla, koska kirja on sellainen että sitä voisi lukea vaikka vain sivun viikossa ja silti tuntuisi että homma toimii, tai sitten toimii ahmimallakin. Ja mikä oudointa, kestää varmastikin usean lukukerran, se on harvinaista. Ehkä siksi että oli samalla kevyt ja toisaalta tosi syvällinen ja iätön, ja kieli oli vain jo itsessään nautittavaa.

https://www.goodreads.com/book/show/28558652-akvarelleja-engelin-kaupungista

Tässä on muuten ollut alkuvuodesta paljon keskustelua lukuhaasteiden ja kirjojen listaamisen mielekkyydestä. Senkin pohtiminen sopii tähän samaan sarjaan, eli mitä väliä lukeeko 1, 10, 100 vai 150 kirjaa vuodessa? Onko lukukokemus arvokkaampi, jos ”siitä jää jotain mieleen” vai riittääkö että se jotenkin oli siinä lukiessa vaikuttava kokemus? Itselleni on käynyt usein niin että joku kirja kolisee todella kovaa lukiessa niin että olen pää pyörällä mutta parin viikon päästä en osaisi sanoa siitä oikein mitään. Onko sellainen kokemus sitten jotenkin huono, etten osaa listata jotain ”juonen pääkohtia” tai ”ydinväitteitä”? Mielestäni kokemus ei ole sen huonompi. En lue siksi että muistaisin kirjoja myöhemmin, vaikka ei se haittaa jos muistaisin. Ei kai muisti toimi niin muutenkaan, vaan enemmänkin assosiaatioiden kautta. Esim. voi olla että Engelin tarina unohtuu nopeasti mutta tulee mieleen joskus kun tulee mentyä senaatintorin ohi?

Kuva ei liity tapaukseen.

Voiko runoja lukea vaikka ei osaa?

Kotihyllystä löytyy itselle täysin tuntemattoman M.Pajari -nimisen henkilön kirja, jossa ensimmäinen runo on tällainen:

Luin tuon joskus kauan sitten ekaa kertaa, kun ihmettelin että mikä kirja tämä oikein on. En tiedä tarkalleen miten se on hyllyymme päätynyt mutta siellä se vain on. Oli miten oli, tähän runon muistan melkein ulkoa ja aina välillä se tulee luettua uudelleen, mikä on tavallaan järjetöntä koska muistan se ulkoa. Silti, se jotenkin ”kolahtaa” aina uudelleen, ja ihmettelen sen ajankohtaisuutta (kirjoitettu 1921).

En siis osaa lukea runoja, todellakaan. Ne ovat jotenkin vaikeita. Paitsi eihän tämä kyllä ole. Eikä tämä seuraava, jonka luin juuri Eeva Kilpi:n kokoelmasta Ennen kuolemaa:

View this post on Instagram

Eeva Kilpi (kokoelmasta Ennen kuolemaa)

A post shared by Marko Suomi (@markosuomi) on

Ajattelin kuitenkin nyt sitten opetella lukemaan näitä, ehkä opin jotain uutta. Runoissa on hankalaa se kun ne saattavat olla tosi lyhyitä. Ei tule sellaista ”saavutuksen” tunnetta kun tällaisen lukee, jos menee tosi nopeasti niin voi olla että menee koko juttu ohi. Hidastaminen on vaikeaa, vaikka se onkin trendikästä. Voi runo toisaalta toimia nopeastikin, enkä oikein usko että aina pitää olla jotenkin superherkällä tuulella kun näitä lukee.

Miksi oikeastaan pitäisi edes ajatella että näitä pitäisi ”osata” lukea? Siinä on taas yksi itse keksitty kulttuurin muuri tai seinämä. Ihan kuin voisi olla joku pääsykoe, samalla lukemisella runot menevät ehkä kuin muutkin kirjat. Ja mitä sitten jos lukemaansa ei ”ymmärrä”. Voihan olla että kirjoittaja on tarkoittanut jutullaan jotakin, jonka tulkitsen omalla tavallani mutta niinhän käy kaiken tekstin ja musiikin ja kuvataiteenkin kanssa. Joskus saan jotain irti ja joskus en yhtään mitään.

No, Eeva Kilpi kuitenkin jotenkin innosti tähän teemaan, ja myöskin itse asiassa juuri kesken oleva Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, sekä kummallista kyllä Daniil Harmsin Ensiksikin ja toiseksi (ei yhtä hyvä kuin Sattumia mutta mikä nyt olisi). Niissä kaikissa voi lukea vain yhden sivun tai kappaleen ja nauraa tai itkeä tai ihmetellä mukana, tajuamatta välttämättä mitään. Pääsee ikäänkuin suoraan jonnekin ytimeen hyvin nopeasti. Kalevauvala-kokoelman kanssa sama juttu.

Se on itse asiassa aika kova juttu tässä ”hektisessä nykyajassamme”, jonka vauhtia tykkäämme kauhistella, vaika olen ihan varma että tätä samaa on kauhisteltu aina. Kun emme ole läsnä ja on kiirettä ja vaikka mitä. No, kutenkin, voi lukea vain puolikkaan sivun ja päästä mielikuvamatkalle vaikka kuinka kauas! Siihen ei mene sitä 15min minimiaikaa vaan ehkä muutama sekunti. Miten tehokasta! Onko runous sittenkin uusi SuperIhmisten rentoutumismuoto?

Kiitos muuten kaikille runovinkkejä jakaneille Twitterin puolella, katsokaa miten paljon vinkkejä:

 

 

Hyöty- ja haittalukeminen vuonna 2019

Pähkäilin viime vuoden loppupuolella että minkä monesta erilaisesta lukuhaasteesta valitisisin, Helmet, miniHelmet, runohaaste, lue-kaikki-maailmanuskontojen-perusteokset, ideologiahaaste vai keksisinkö oman.

Sain tosi paljon hyviä ideoita tänne ketjuun:

Sen verran lähdin jo tuumasta toimeen että latasin Nadjan vinkkaamasta listasta Avestan (liittyy uskontohaasteeseen) Kindleen mutta muuten en ole päättänyt. Mietin myös että pitäisikö ottaa joku määrähaaste, kuten vaikka Sari ”raastepöytä” Venäläinen teki valitsi 150 kirjaa tavoitteekseen tänä vuonna. Ehkä tällä kertaa määrät eivät kiinnosta, enemmän teemat.

Voisi ehkä lähestyä asiaa kolmesta kulmasta: tulevaisuus, nykyisyys ja iättömyys. Tulevaisuuteen liittyen löysin loppuvuodesta eräästä tulevaisuustutkimukseen liittyvästä julkaisusta sivulta 148 väitteen, jonka mukaan alla olevan Cogitaire 5 -mallin mukaiset taidot tai tiedot olisivat tulevaisuudessa kaikille tärkeitä. Tavallaan tuo tuntuu järkevältä koska erilaisten monimutkaisten hässäköiden kanssa tässä jo nyt pääsee/joutuu puuhaamaan ja toisaalta esim. ”yrittäjämäisyyttä” korostetaan ja vaaditaan jo nyt joka paikassa.

Systeemiajattelun osalta aloitin jo Udemyn kurssin aiheesta. Siellä on vielä muutaman päivän ajan tarjous, tuo kurssi maksoi hieman alle kympin! Noista muista olen lähinnä keräillyt lähteitä toistaiseksi. Systeemiajattelu innostaa paljonkin, ja tekee mieli alkaa piirtää kaikesta systeemikaavioita, joten sellaisia on odotettavissa näillekin sivuille lähitulevaisuudessa.

Sitten taas tuo nykyisyys -osasto on ehkä se tylsin tavallaan, eli ”niitä kirjoja, joista nyt puhutaan”. Tällaisia ovat esim. Hans Roslingin hieno Faktojen maailma. Näiden etsimiseen ei tarvitse käyttää sen kummemmin aikaa, sillä ne vain tulevat itsekseen vastaan. Ei varmasti ole haittaa jos ainakin muutaman tällaisen ”ajankohtaisen” lukee vuoden aikana.

Iättömyys-osastolle menisi sitten tämä maailmanuskontojen pääkirjat -haaste. En tiedä jaksanko sitä mutta se tuntuu todella mielenkiintoiselta, joskin muiden kuin kristinuskon osalta tarvitsee varmasti jonkinlaista tukimateriaalia, että saisi asioista jotain irti. Luin raamatun muutama vuosi takaperin kannesta kanteen, ihan vaan koska halusin tietää mitä kaikkea siellä oikeasti sanotaan. Se oli suhteellisen helppo haaste, sillä moni tarina oli tuttu koulusta ja pop-kulttuurista. Siihen myös viitataan kirjoissa ja joka paikassa paljon, ja niitä viittauksia on hauska seurata. Ehkä tällainen viittausten fiilistely on yksi hyvä syy lukea klassikoita, pääsee bongailemaan viittauksia paremmin ja pätemään sitten muille?

Runojenkin lukeminen toisaalta kiinnostaisi, mutta niissä on aina vaikea jotenkin päästä alkuun, ja toisaalta rauhoittua lyhyen tekstin ääreen. Ehkä se haaste voisi palvella vuoden ensimmäisenkin kirjan korostamaa tietoisen olemisen taitoa, joka Jussi Hölttän mukaan on yksi oppimisen mahdollistavista asioista.

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui siis Learn 27 Seven Workbook (Jussi Hölttä), joka on oikeastaan oppimisharjoituskirja. En tehnyt harjoituksia vielä, luin vain nopeasti läpi. Kirja esittelee mallin, jonka avulla voi edistää omaa oppimistaan, ja se liittyy tähän hyöty/tulevaisuuslukemistoon.

https://www.goodreads.com/book/show/43417224-learn-24-7-workbook

Aiheeseen liittyvää pohdiskelua Ylen sivuilla:

”Varmalta näyttää vain se, että tulevaisuudessa tarvitaan entistä enemmän yleissivistystä, vuorovaikutustaitoja ja valmiuksia uusien asioiden oppimiseen.”

https://yle.fi/uutiset/3-10567631?utm_source=twitter-share&utm_medium=social

Ehkä lukeminen jo itsessään vastaa tähän haasteeseen osittain ainakin väitetään usein että lukemisesta olisi kaikenlaista sivistävääkin hyötyä. Toki luulisi että riippuu siitä mitä lukee? Toisaalta haittalukemiston lukeminenkin voi olla välillisesti hyödyllistä, jos se auttaa irtaantumaan arjesta ja rentoutumaan. Haittalukemisto voi olla toisaalta myös tärkeää siksi ettei siitä nimenomaan ole minkäänlaista hyötyä missään vaiheessa, sillä on myös tärkeää paeta välillä kaikke ”itsensä kehittämistä”, ja möyriä jossain oman mielikuvituksen perukoilla.

Haastatko itsesi jollain lukuhaasteella tänä vuonna vai ”vedätkö fiiliksen mukaan”?

 

 

 

Tekisikö edes Kahneman hyviä päätöksiä huonosti nukutun yön jälkeen nyrkkeilykehässä?

Viime vuonna ehkä paras lukemani Ohjekirja Työlämään eli ns. bisneskirja oli Tilannetaju – päätä paremmin. Ei siksi että se olisi varsinaisesti ollut kirjana paras lukemani eikä se oikeastaan ollut edes paras tietokirja. Se oli paras siksi että sen ajatuskehikko oli mielestäni eniten tätä päivää: elämmme hirvittävässä kaaoksessa, jossa kaikki on epävarmaa ja Tilanteet vaihtelevat ja Tilanteet vaikuttavat meihin, halusimme tai emme.

Kirjan perusajatus on se, että ihminen on loppujen lopuksi aika harvoin sellaisessa tilanteessa, jossa hän edes teoriassa voisi tehdä hyviä päätöksiä. Kuten Kahnemaninkin legendaarisessa kirjassaan Thinking Fast And Slow (jota harva on lukenut mutta jota moni hehkuttaa) kertoo, ihmisen ajattelu on täynnä vinoumia ja meitä on helppo vedättää vaikkapa asiota kehystämällä tai muuten sumuttamalla. Tähän kun lisätään Tilannetaju -kirjan tilanteet, soppa on valmis.

Tilannetaju -kirja yrittää auttaa meitä siinä, että tiedostaisimme yleensäkin tilanteemme juuri nyt. Esim. onko tullut nukuttua viime aikoina, onko jotain suuria tunnemyrskyjä päällä, onko joku ulkoinen stressitekijä häiritsemässä ja onko itsellä juuri nyt sellaista tietoa tai kokemusta, joka voisi päätöksentekoa tukea?

Yksi urheiluesimerkki, joka on hyvin tyypillinen, on se kun kamppailukilpailussa joku huutelee kirjaimellisesti kehän laidalta ”hyviä vinkkejä” ottelijoille. En siis tarkoita valmentajaa vaan jotain ihan random-fania. Kehässä oleminen on ihan erilaista kuin katsomossa oleminen. Veressä virtaa valtavasti adrenaliinia, kipu ei tunnu samalla tavalla mutta näkökyky on toisaalta putkimaisempi ja huomio on korostuneesti ihan muualla kuin kokonaiskuvassa. Mm. näistä johtuen ottelija ei otakaan näitä innokkaita sivusta huutoja välittömästi vastaan, todennäköisesti ei edes rekisteröi niitä.

Tilannetaju -kirja ottaa esimerkkejä vastaavista korkean paineen tilanteista, kuten vaikka sukellusmatkalla tapahtuneesta traagisesta onnettomuudesta, jossa henkilö joutuu hyvin tietoisesti pitämään itsensä rauhallisena vaikka välitön reaktio toisessa tilanteessa voisi olla panikointi. Uskon että vaikka jokaiselle ei tule vastaan perusarjessa kamppailutilannetta tai sukellusonnettomuutta, sellainen perustilanne nyt ainakin voisi tulla että on kotona ollut riitaa, yö on mennyt heikoilla unilla, aamulla on tullut liukastuttua työmatkalla ja paikat ovat siitä kipeänä ja sitten joku tulee töissä kyselemään pikaista tärkeää päätöstä. Voi olla että toisenlaisessa tilanteessa päätös olisi erilainen.

Pidin kirjasta myös siksi että siinä huomioidaan että emme ole robotteja vaan ihmisiä, joiden tekemiseen vaikuttavat monenlaiset asiat, siitäkin huolimatta että pitäisimme itseämme ”rationaalisina”. Tätä Kahnemankin käy läpi kirjassaan, jossa myöntää ettei itsekään pysty ohittamaan ajattelun vinoumia, vaikka onkin niistä tutkimustensa takia hyvin tietoinen.

Mitä sitten voi tehdä parantaakseen tilannetajuaan? No, olemalla tietoinen siitä mikä on oma tila erilaisten näkökulmien kautta, vaikka että miten on tullut nukkuneeksi yms. Toisaalta myös tiedostamalla ajattelun vinoumia. Ehkä joissain tapauksissa tietoisella rahoittumisella ja kokonaiskuvan hahmottelulla, tai jopa klassisella ”yön yli nukkumisella”. Mitään 100% ratkaisua ei tietenkään ole, ja olemme todennäköisesti aina tuomittuja ajoittaisten huonojen päätösten tekemiseen.

Lisää tietoa kirjasta:

https://www.goodreads.com/book/show/36332153-tilannetaju

Lue ihmeessä myös Kahnemanin kirja:

https://www.goodreads.com/book/show/11468377-thinking-fast-and-slow?ac=1&from_search=true