Ylisuorittamisen näyttelemisellä kohti maailmanloppua

Eveliina Niemisen Late Bloomers kertoo ”instagrammable” -tyyppisestä elämäntavasta, jossa kaikki on alistettu ylisuorittamisen esittämiselle. Kaikki on tavallaan kaunista, juuri sopivan rosoista ja tarkkaan harkittua upeaa elämää mutta kaikkien tarinoiden taustalla on lopulta kuolemanpelko ja ahdistus siitä että eikö elämäni merkitse lopulta yhtään mitään.

Kirjan tunnelma ei ole kaukana sellaisesta somen päivitystyylistä, jossa tietoisesti tai tiedostamatta maalataan jokaiseen arkiseen, jopa tympeäänkin, tilanteeseen joku vastenmielinen inspiraatioquotemainen ”viisaus”, jolloin kokonaisuudesta tulee mieleen että kenelle tässä lopulta esitetään, itsellekö? Ehkä kyse on enemmänkin itsepsyykkauksesta, tai siitäkin että jopa puolikkaassa kupissa haaleaa kahvia voi nähdä halutessaan vaikka sitten kauneutta tai ainakin se että tämä hetki on ainutlaatuinen eikä koskaan toistu, sillä elämä nyt on sellaista. Ja mindfulness-ajattelussakin nimenomaan yritetään hakea sitä että aina välillä seurataan tilannetta. Oli miten oli, Late Bloomers kritisoi ja ihmettelee tätä kaikkea hienovaraisesti ja hauskasti pienten ja myöskin instaan sopivien välähdystarinoiden kautta.

Läjä Äijälä on joskus sanonut haastattelussaan että yksi voimakkaimpia häntä eteenpäin ajavista asioista luovassa työssä on kuoleman pelko. Läjä on Suomen tuotteliaimpia ”vaihtoehtoisen” musiikin tekijöitä, eikä ole oikeastaan koskaan lopettanut tekemistään kaikista saavutuksistaan huolimatta. Ja on nykyään myös Instagrammissa, tosin en ole inspisquoteja hänellä nähnyt. Oli miten oli, Läjän toiminnasta on jäljellä valtava määrä julkaistua taidettä eri muodoissa, omaa persoonallista kädenjälkeä ja vaikutusta ihmisten mielissä.

Opin elämäkerrastaan kaiken muun lisäksi oivalluksen siitä mikä idea lopulta on ”synkässä taiteessa”, kuten vaikka Danzigin musiikissa, jonka faneja Läjän kanssa olemme. (Kirjassa oli hauska osuus siitä kun Läjä oli festarimatkalla katsomaan Danzigin keikkaa Roskildeen.) En nyt muista tarkkaa sanamuotoa mutta Läjä sanoi että kun lauletaan/maalataan demoneista ja jostain muista painajaisvisioista, siinä on kyse oman mielen sisäisistä kamppailuista, ja siksi suurin osa ihmisistä pystyy samaistumaan tarinoihin, vaikka ne ovat pintapuolisesti jopa satumaisen lapsellisia.

Kaikilla, tai ainakin luulisin, on tilanteita, joissa tulee tehtyä typeriä ja satuttavia asiosta, ja joutuu sitten pohtimaan miten sietää itseään ja elämäänsä, tai valitsemaan kahden todella huonon vaihtoehdon välillä, tai kokemaan surua jolle ei ole sanoja. Näissä tilanteissa ”synkkä taide” voi antaa samaistumiskokemuksia. Esim. jos katselee Pieter Bruguelin Triump Of Death -maalausta 1500-luvulta, ja katsoo vaikkapa uutisista Aleppon nykykuntoa tai jotain muuta hirveää inhimillistä katastrofia, tulee mieleen että aika universaaleista asioista on kysymys, ja samat epätoivon tunteet olivat ihmisille tuttuja jo tuolloin.

Synkkää taidetta edustaa tavallaan myös Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin Good Omens -kirja, joka on ehdottomasti yksi suosikeistani. Se on hauska kuvaus uuden testamentin ilmestyskirjan sekä The Omen -tyyppisten leffojen tapahtumista, jos ne tapahtuisivat suunnilleen nykyenglannissa. Tuttu tarina: antikristus syntyy, 4 ratsastajaa lähtee liikkeelle, tulee luonnonkatastrofeja ja lopulta maailmanloppu. Vai tuleeko? Parasta kirjassa on hillitön kulttuuriviittausten määrä ja kaiken sen tarjoilu kevyesti, lähes huomaamatta.

Komiikka syntyy sekä hauskasta tekstistä että siitä miten hienosti kirjoittajat ovat kutoneet uskottavasti sekä raamatullista että kirjallista mytologiaa yhteen. Esim. se naurattaa että Hastur (en tiedä onko tämä kaikkien mielestä hauskaa)esitetään tyynesti yhdeksi helvetin ruhtinaista, vaikka on alunperin H.P. Lovecrafin luomus. Jotenkin aina lämmittää tällainen kirjallinen fiilistely ja ristiinlinkittely, kertoo sekä lukeneisuudesta että menneiden mestareiden kunnioituksesta. Arvostan aina kun ihminen osaa hahmottaa osansa kokonaisuudessa, ja miten oma tekeminen on saanut muilta vaikutteita, eikä tahallaan leiki historiatonta ja yritä antaa ymmärtää että olisi keksinyt kaiken itse. Tulkitsen että sellainen liittyy jonkinlaiseen hyvään itsetuntemukseen.

Late Bloomersin maailmassa erilaiset internetin hyvinvointigurut edustavat juuri jotain päinvastausta, tyhjyyden päällä kelluvaa historiatonta kepeyden lupausta, joka on lopulta ihmiselle mahdoton ja siksi valheellinen. Ihmisyydestä ei vaan saa edes filttereillä poistettua kaikkea rumuutta ja hirveyttä, vaikka sitä onkin vaikea joskus katsoa. Siksi ehkä Gaimanin ja Pratchettin kirja, sekä Late Bloomers, tarjoaa siihen helpomman kulman, voi nauraa kaikelle ja samalla hiukan miettiä että miksi teemme itsellemme ja toisillemme tällaista. Läjä Äijälän taide vaatii hieman enemmän harjoittelua, sillä se on helposti heti pinnaltaan aika raakaa mutta ainakin itselleni lukemalla elämäkerran löysin siihenkin paljon uusia kulmia, vaikka raakuutta taiteessa olen muutenkin arvostanut.

Kirjat:

https://www.goodreads.com/book/show/42607270-late-bloomers

https://www.goodreads.com/book/show/41976770-l-j-ij-l—kulttib-ndien-kuningas

https://www.goodreads.com/book/show/12067.Good_Omens

Mainokset

Onko self-help -kirjoista mitään iloa tai hyötyä?

Haastattelin Antti Niemeä aiheesta self-help -kirjallisuus. Mitä genren kirjat ovat antaneet, onko niistä jäänyt jotain arkeen? Entä millaisen self-help -kirjan Antti itse kirjoittaisi?

Kuuntele jakso