Nykysirkuksen valokeila laajensi mieltä: Valomatka

Valomatka on vaikuttava yhdistelmä varjoteatteria ja nykysirkusta, joka onnistui viemään keskittymisen hienosta teknisestä tekemisestä kiinnostavaan tarinaan.

Lukijan opas: tässä tekstissä on muutama eri kulma Valomatka -nimiseen teokseen, jonka kävin katsomassa Cirkolla 16.9.2017. Ne on eroteltu väliotsikoilla eli jos kiinnostaa vain joku tietty niin voit kätevästi skrollata suoraan oikeaan kohtaan. Kaikki aiheeseen liittyvät linkit ovat tekstin lopussa.

Näkökulmia ovat: faktat, välitön kokemus, kommunikoinnin haasteet, nykysirkuksen rooli, kulttuuribloggauksen mahdottomuus.

Faktat

Cirkon sivuilla lukee näin: ”Nykysirkusta ja varjoteatteria yhdistävä VALOMATKA paljastaa valon ja varjon salaisuudet tavalla, jota ei ennen ole nähty! ” 

Kyseessä on ”seinä”, jonka edessä ja takana sirkustaiteilija esiintyy, ja johon heijastuu hänen varjonsa. Sen lisäksi seinällä on animaatio, joka toimii tarinan kiinteänä osana. Esiintyjän toiminta on synkassa animaation kanssa, ja vaaran tunne tulee siitä että mitä jos esiintyjä ei olisikaan ajoissa?

Kokonaisuus toimii kuitenkin saumattomasti yhteen. Musiikki, äänet muutenkin, animaatio sekä liike vain etenevät ja muodostuu ehjä tarina.

Välitön kokemus

Tiesin ennakkovideoiden (muistaakseni Cirkon FB-sivuilla näkemieni siis) perusteella hieman mitä odottaa, ja menin saliin keskittyen aluksi siihen että miten koko juttu on mahdettu toteuttaa. Huomasin alussa keskittyväni ihan liikaa kaikenlaisiin yksityiskohtiin, kuten vaikka erilaisiin heijastuksiin ja varjon terävyyteen, kunnes tarina imaisi mukaansa.

Olin todella utelias tietämään miten se etenee, vaikka alussa oli jopa hieman vaikeuksia hahmottaa mitä tapahtuu, ehkä juuri sen takia että keskityin epäolennaisuuksiin. Ajattelin että vaikka en sinänsä nykysirkuksesta tiedäkään paljoa, niin ehkä kuitenkin jo nyt sen verran että alan olla vaarallisilla vesillä: samoin kuin alkaa soittaa jotain soitinta, eikä enää kuule musiikkia vaan analysoi ja vertailee kaikkea jatkuvasti.

Yhdessä kohdassa huomasin suuttuvani tarinalle tai päähenkilölle, jätin tosin huutamatta ääneen mutta tavallaan olisin halunnut. En halua spoilata tarinaa mutta kuitenkin tietyssä kohdassa huomasin epäileväni päähenkilön motiiveja tosi paljon. Mitä loppujen lopuksi tiesin hänestä? Kuitenkin taas seuraava kohtaus toi uutta näkökulmaa ja iski helpotus.

Kun esitys loppui, ensimmäinen  reaktioni oli: tässäkö tämä oli, näinkö nopeasti tämä loppui? Olisin halunnut tietää lisää, kuten mitä päähenkilö tekisi seuraavaksi tai mitä hän yleensäkään oli alunperin tavoitellut? Sekin tosiaan vaivasi etten täysin tiennyt oliko hän ns. hyvä vai paha vai kenties naiivin hyväntahtoinen mutta joskus sen takia vahingossa epämiellyttäviä tilanteita aikaansaava. Lisäksi jäi mietityttämään että miten päähenkilön ”kaverille” lopulta kävi? Tuliko yhteistä matkaa vielä lisää vai jäikö tuttavuus lyhyeen?

Kokemus oli siis oikeastaan aika hämmentävä! Aluksi ajattelin että en varmastikaan saa tästä mitään ”paperille” mutta tässä sitä ollaan, junamatkalla poispäin heräsi vaikka mitä ajatuksia lisää. Pidin siitä että tarina jäi vaivaamaan sen pintakerroksen alta. Pidin myös siitä miten paljon vaivaa on varmasti täytynyt työryhmän nähdä että yleensä tuollainen kokemus voidaan rakentaa: jokainen esiintyjän liike piti olla synkassa animaation ja äänien kanssa.

Ihailin sitä että mahdottomalta kuulostava juttu oli saatu toimimaan näennäisen vaivattomasti. Miten hienoa on että on ihmisiä, jotka pystyvät ensinnäkin edes kuvittelemaan että näin voisi tehdä ja sitten vielä tekevät sen!

Kommunikoinnin haasteet

Jostain syystä jäin miettimään esityksen jälkeen sitä miten vaikeaa kommunikaatio ihmisten välillä on. Tässä tapauksessa se oli hyvin korostunutta, koska päähenkilö oli mykkä ja suurimmaksi osaksi esiintyi vain varjonsa kautta, eli ainoastaan kaksiulotteinen kehonkieli oli keinona viestiä asioita.

Tuollaisessa tilanteessa korostuu se, miten paljon on tietoinen siitä mitä viestii kehon liikkeillä, katseen suunnalla, rytmillä, nopeudella, lähestymisellä ja välttämisellä. Tähän vielä lisähaasteena kahden varjohenkilön keskinäinen kommunikointi, tai sitten heidän kommunikointinsa yleisölle.

Väärinkäsitysten mahdollisuus on valtava! Ja, vielä tämän lisäksi otetaan päälle animaatio, joka kuljetti isoa tarinaa.

Normaalissa arjen kommunikoinnissa tulee heiteltyä sanoja ja eleitä aika huolimattomasti, koska voi laskea sen varaan (mikä on usein virhe) että toinen varmaankin osaa tulkita kontekstin, äänenpainon, liikkeen/asennon ja sanojen sekaisesta yhdistelmästä sen mitä itse haluaakin kertoa. Ja niin usein se menee pieleen. Mitäs sitten kun vähennetään keinoja radikaalisti? Jos otetaan kaksi ihmistä, joilla on ihan eri kokemustaustat ja eri kieli, väärinkäsitysten todennäköisyys kasvaa jatkuvasti.

Samahan se itse asiassa on tässä kirjoittaessa. Kaikki sanat, lausejärjestykset, se mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta, on periaatteessa kommunikointia ja tietoisia valintoja. Minulla on tässä ideoita, joita toivoisin välittäväni mutta en voi ollenkaan tietää mitä lukijalle välittyy. Tuotan tekstiä aika nopeasti enkä osaa analysoida sitä niin hyvin kuin vaikka varjoteatteria tekevä liikkeen ammattilainen osaa analysoida liikettä, jolla viestii ja jossa jokaisella pään asennolla ja käsien liikeen dynamiikalla on iso merkitys viestin ymmärtämisen kannalta. Luotan, ehkä liikaakin, siihen että lukija on kärsivällinen ja ehkä myös oletan että hänellä (siis sinulla, joka luet tätä) on jonkinlainen konteksti siihen mitä tässä lukee. Vaikka voin olla ihan täysin väärässäkin.

Toisin sanoen: aikomus voi olla mitä tahansa mutta jos ei ole tahtoa ja sen lisäksi taitoa käyttää niitä kommunikointikeinoja, mitä saatavilla on, tuloksena on todenäköisesti väärinkäsitys tai katastrofi.

Lisävaikeutena tässä on vielä erilaiset odotukset, mitä tilanteisiin tullessa voi olla. Esim. se klassinen että mitä jos tuleekin katsomaan tällaista nykysirkusesitystä odottaen perinteistä sirkusta? Ja siitä seuraavaan aiheeseen…

Nykysirkuksen rooli

Ei tarvitse pelätä, en lähde tässä miettimään mitään nykysirkuksen asemaa taidekentässä, lähinnä koska minulla ei ole siihen tarpeeksi tietoa eikä myöskään ehkä kiinnostusta. Se, mitä itse olen saanut nykysirkukselta jo nyt näiden muutamien näkemieni teosten kautta on ennen kaikkea näkökulman laajentaminen siitä mitä esittävä taide yleensä voi olla tai mitä kaikkea siltä voi odottaa.

Nytkin esimerkiksi näin teatteria, varjoteatteria, tanssia, ilma-akrobatiaa, animaatiota ja yleisön ja esittäjän suhteen rikkomista (jolle on joku oma termi mutten tiedä sitä). Mitä siis olin katsomassa? Miten luokittelisin kokemuksen? Pitäisikö edes luokitella?

Olin kokemassa jotain uutta, jossa oli tunnistettavia osia vanhasta mutta pidän erityisesti siitä että tekemistä venytetään yli erilaisten vanhanaikaisten rajojen. Tämä on juuri sitä, mitä toivoisin että Iso Mieli voisi joskus antaa, jonkinlaisen kurkistuksen kohti uutta mutta kuitenkin niin että se on siedettävää ja hahmotettavaa, ei väkivaltaista. Sellaista, että heräisi ehkä uteliaisuus tutkia aihetta syvemmältä tai rohkaistua kokemaan lisää.

Nykysirkuksen rooli on minulle siis jonkinlainen lempeällä tavalla kapinallinen suunnannäyttäjä, sellainen joka ottaa kädestä ja vie uusiin hienoihin maailmoihin näennäisen vaivattomasti, ja vieläpä tekee sen niin että kokemukset jäävät ihon alle pitkäksi aikaa. Kuten nyt Valomatkan kanssa kävi.

Kulttuuribloggauksen mahdottomuus

Mitä tällaisella tekstillä voi saada aikaan? Kenelle tämä oikeastaan on tarkoitettu? Olisiko pitänyt kirjoittaa vain päiväkirjamainen kokemusmatka? En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin. Jos kritiikin roolia on joskus vaikea hahmottaa, vaikka kyllä sen toki jollain lailla tajuan, tällaisen fiilistelyn roolia aiheen ympäriltä on vieläkin vaikeampi.

Toki on tärkeää ja hienoa että mainosten ja tiedotteiden lisäksi on mahdollisuus kurkata jonkun henkilön ”näin nämä asiat koetaan” -maailmaan liittyen johonkin esitykseen tai teokseen. Mutta tässä on väistämättä kyse jostain hyvin rajatusta näkökulmasta aiheeseen.

Kirjoitan tämän tekstin ehkä sillä kulmalla että haluan kertoa teoksen tekijöille että sain kokemuksesta asioita irti.  Kirjoitan myös sellaisille ihmisille, jotka miettivät ehkä että ”pitäisikö mennä katsomaan nykysirkusta” haluaisin kertoa miten monipuolista se voi olla ja toivon että joku innostuu joskus kokeilemaan. Toivoisin että yhä useampi löytäisi näitä esityksiä ja ajautuisi sitä kautta pohdiskelemaan juttuja ja yksinkertaisesti nauttimaan taitavasti tehdyistä esityksistä. Kirjoitan myös itselleni koska tämä itse asiassa sekä syventää kokemusta että kasaa hajanaisia ajatuksia siihen liittyen. Prosessointi jatkuu vielä pitkään!

Olisikohan tämä tällä kertaa tässä? Kiitos paljon lukemisesta! Kerro ihmeessä kommenteissa jos heräsi jotain mietteitä ja laita teksti jakoon, jos tykkäsit siitä 🙂

Tietoa Valomatkasta Cirkon sivuilla:
http://www.cirko.fi/ohjelma/valomatka

Video tapahtumasivulla:
https://www.facebook.com/events/1376933545717445/permalink/1439437162800416/?action_history=null

Iso Mieli – internetissä:

Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter

Mainokset

Sofi Oksanen laittoi kyseenalaistamaan koko kirjoittamiseni

Kirjoittaminen on turhaa jos ainoa motivaatio tehdä se on jokun asian julkaisu.

Sofi Oksanen piti vaikuttavan ja hienolla tavalla tylyn esityksen tänään (7.9.2017) Imagen kirjoittajakoulussa. Hän kertoi kaikenlaisia asioita mm. sen että kirjoittamiseen ei sinänsä ole mitään kummoisia ”uusia” maagisia ohjeita, pitää vain lukea paljon ja kirjoittaa paljon, siis JOS haluaa hyväksi.

Se, mikä itseeni kolahti hänen puheenvuorossaan eniten oli se kova haastaminen siitä että MIKSI yleensä haluaa kirjoittaa. Hänen mielestään esimerkiksi se että ”haluan julkaista kirjan koska unelmani on aina ollut julkaista kirja” on riittämätön syy, koska se ei tuota välttämättä hyvää kirjoittamista eikä se pelkästään että kirja julkaistaan tee yhtään mitään. Sofi arvosti nimenomaan laadukasta kirjoittamista ja se tuli esille kaikesta hänen sanomastaan.

Saan aiheesta kiinni hyvin urheiluvertauksen kautta. Jos haluaa olla jossain lajissa hyvä, ei riitä vain että menee suoraan parin treenin jälkeen yksiin kisoihin, jota voisi verrata vaikka kirjan kirjoittamiseen. Toki ei kukaan tuosta vaan pääse kirjaa julkaisemaan, sitä varten on erilaisia portinvartijoita ja ihan hyvä niin.

Lähdin kuitenkin pohtimaan tuota kirjoittamisasiaa enemmänkin. Minulla on ollut juuri sellainen epämääräinen ja kliseinen haave kirjan kirjoittamisesta mutta en ole saanut lihaa (tai seitania) sen haaveen ympärille vaan se on ollut joku sellainen fantasia siitä että olen jotenkin ”saavuttanut” jotain sitten kun se kirja tulisi painosta ja olisi hyllyssä. Ehkä olisin suosittu ja pidetty ihminen, jonka mielipiteitä kyseltäisiin ja eläisin jotain mystistä ”kirjailijan elämää”. Kun sitä vähänkin miettii niin typerältä kuulostaa.

Mutta mikä olisi se syy miksi haluaisin kirjoittaa? Minkä tarinan haluaisin kertoa? En tiedä. Tietokirjojen tekeminen ei sinänsä kiinnosta, jos jotain niin fiktiota. Mutta mitä? Ei aavistustakaan. Se ei ole vielä ihan hirveän hyvä lähtökohta kirjan kirjoittamiselle. Että hei ostakaa tää mun kirja, jonka kirjoitin siksi että saisin sen julkaistua että joku lukisi sen ja veisi kotiin hyllyyn, jotta minusta jäisi maailmaan joku ohut jälki sen jälkeen kun olen kuollut.

Kuulostaa vähän samalta kuin bisnesbloggaus vain siksi että saisi saitille SEO-näkyvyyttä. Onttoa, opportunistista ja laskelmoivaa. Kaikkia niitä asioita, joita en haluaisi kirjoittamalla tai millään muullakaan toiminnalla edistää.

Olen kirjoittanut paljon, jossain vaiheessa laskin että lähemmäksi 3000 tekstiä mutta kaikki blogeihin. Pari juttua on päätynyt vierasteksteiksi toisten kirjoihin mutta omaa painettua tuotantoa ei ole. Mietin että miksi olen kirjoittanut noin paljon? Kaikki se aika, ja teksti on vain internetissä. Mitä iloa siitä oli?

No, paljonkin. Kun kirjoitin treenijutuista, pääsin ilmaisemaan jotain sellaista fyysisyydestä, jota en ollut muilta lukenut ja pääsin jakamaan siihen liittyviä asioita ja se johti sitten moneen erilaiseen yllättäväänkin juttuun. Aika lailla kaikki tekstini ovat olleet jonkinlaisia ”pohdintoja” eri asioista, ja ne palvelevat ehkä pääosin jotain omia ajatusprosesseja. Ok, toki seassa on jotain sellaista, jota joku muukin voi soveltaa.

Joidenkin internet-tekstien kanssa on käynyt niin onnekkaasti, että joku oma henkilökohtaisena pohdintana lähtenyt juttu on resonoinut toisessa ihmisessä, ja sitten on päässyt keskustelemaan aiheesta hänen kanssaan, eli silloin teksti on palvellut jonkinlaista tarkoitusta.

On sitäkin käynyt että joku on tullut vuosia myöhemmin kertomaan että lukemansa teksti on saanut kokeilemaan uutta lajia tai innostumaan jostain siten että opettelee lisää. Nämä ovat todella palkitsevia tilanteita, jotka ruokkivat tekemistä ja ainahan sitä salaa toivoo jotain sellaista tapahtuvan. Yleensä jos sitä väkisin yrittää niin ei tapahdu mitään ja sitten kun antaa mennä ja jakaa jotain puolivahingossa aidosti itsestään niin tapahtuu.

Kirjoittaminen on minulle ehkä yksi tapa jollain tavalla olla olemassa ja ajatella, hyvin erilaista kuin peruskeskustelu ja joskus jopa ihan itsessään antoisaa. Helposti käy kuitenkin niin että se mitä sinne ruudulle tai paperille saa ei kuvasta niitä oikeita tunteita tai ajatuksia vaan jää pinnalliseksi lässytykseksi. Uskon että siihen vaikuttaa osin se että sitä kuitenkin aina hieman jarruttelee kun tietää että juttu on julkista, vaikka lukijoita ei olekaan miljoonia.

Sofi puhui tästäkin aiheesta, tosin ihan eri sanoilla ja lauseilla mutta tavallaan siitä miten voi olla erilaisia esteitä siihen miksi teksti ei irtoa tai että se ei kerro mitään. Ja ne esteen kannattaa selvittää itsensä kanssa kunnolla, jotta tietää mistä on kyse. Demoneista ei välttämättä tarvitse hankkiutua kokonaan eroon mutta niiden tunteminen helpottaa. Eikä kuulemma kannata dokailla samalla kun kirjoittaa, se ei tuota parempaa tekstiä.

Ajattelen jälleen että pitäisi kirjoittaa enemmän ja erilaisia juttuja mutta ehkä tuon Sofin puheenvuoron jälkeen voin luopua siitä kirjapakkomielteestä ja lähteä pohtimaan mitä tarinoita oikeastaan edes haluan rakennella ja jakaa. Onko jossain syvällä jotain sellaista, jota uskallan katsoa ja yrittää saada sitä näkyväksi tekstillä? Mikä asia olisi pakko kertoa? Sofi painotti sitä että kirjoittamisen on tärkeää olla itselle tärkeää, jotta se voisi koskaan olla aidosti jotenkin edes palkitsevaa ja toisaalta että se voisi myös antaa toisille jotain.

Hyvin paljon siis samaa kuin tuossa businessbloggaus-tapauksessa. Jos kirjoittelee vain hakukoneiden takia, se ei palkitse itseä tai ketään muutakaan. Mutta kun joskus löytyy joku sellainen aihe, joka on vain kerrottava niin sen tuntee ja se vie mukanaan.

Tällaista kaikkea tuli mieleen Sofi Oksasen puheenvuorosta tänään. On muitakin ajatuksia mutta ehkä niistä joskus toiste pienen pureskelun jälkeen.

Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter