Fyysisyys, esiintyminen, sirkuskulttuuri ja kipu ilma-akrobaatin silmin

Sain kunnian haastatella ilma-akrobaatti Salla Hakanpäätä liittyen fyysisyyteen, köysiakrobatiaan, taiteilijan työhön ja sirkuskulttuuriin. Pääsin myös käymään Cirko-keskuksessa olleessa residenssissä seuraamaan treenejä ja kokeilemaan itsekin köyttä.

Treenireissusta kuvia ja videoita jutun lopussa, nyt itse asiaan eli syväsukellukseen esiintyvän taiteilijan työn ytimeen. Iso kiitos Sallalle haastattelusta!

Kuva: Tom Hakala
Kuva: Tom Hakala

Minkälainen suhde sinulla on kipuun?

Umpihullu suhde! Ilman kipua ei oikeastaan köydessä voi toimia, erityisesti alkuun köydessä kaikki sattuu, ja uudet jutut vieläkin. Tästä joudun ilma-akrobatiaa opettaessa puhumaan myös paljon. Ihmiset ihmettelevät, kuinka vaikkapa köydessä kiipeämisestä voi tulla mitään, kun se sattuu niin paljon, mutta kipuun tottuu, liikkeitä oppii tekemään vähemmän kivuliaasti ja kun tarvittava voima lisääntyy, ei kipuakaan enää tule niin paljon.
Kivun voisi luokitella pääpiirteittäin muutamaan eri kategoriaan: On kitkan aiheuttamaa ihokipua, puristuksesta johtuvaa ja mustelmia tuottavaa kipua, liikkuvuuden äärirajoilla tulevaa nivel- ja lihaskipua, hyvää treenin jälkeen olen jumissa -kipua, liiasta rasituksesta johtuvaa kipua… Ja henkistä kipua, kun ei tunnu vaikkapa jaksavan tai kehittyvän, syystä tai toisesta.

Tietynlaisen kivun sisuunnuttava vaikutus, kivun voittaminen, kivusta nauttiminen… Kaikkea löytyy!

Olemme nykysirkusryhmä Zero Gravity Companyn kanssa myös tutkineet tuntemista ja sen myötä myös kipua Toisin Sanoen -teoksessa (2015), jossa korvasimme käyttämämme sirkusvälineet (minun tapauksessani köyden) teräsvaijereilla. Vaijerin ja ihon kohdatessa syntyi “hittimatskua” eli osumaa tuli ja se sattui. Teosta työstäessä tuntui kuitenkin yllättävän ongelmalliselta antaa kivun näkyä (ei siis näytellä kipua), kun yleensä sen on tottunut esiintyessä piilottamaan ilman asian suurempaa ajattelua.

Pelkään neuroottisesti loukkaavani itseni lähinnä treenien ulkopuolella. Pelkään kierreportaita, sormien oven väliin jäämistä, nielien ylivääntymisiä ihan yhtäkkiä kompastuessa… Mulla on hirveitä kauhuskenaarioita näistä. En pelkää niinkään ilma-akrobatiaa treenatessani, esimerkiksi putoaminen ei pelota. Ennemminkin loukkaantuminen muissa touhuissa pelottaa. Meillä on kollegoiden kanssa myös “ilma-akrobaatti maalla” -huumoria: Ilmassa voi hallita itsensä kokonaisvaltaisesti, mutta kun laskeutuu jaloilleen patjalle ja lähtee kävelemään, kompuroi patjalta alas tai kompastuu kynnykseen…

Kun kipujen kanssa joskus joutuu menemään lääkäriin ja puhuu ammatistaan, tulee usein esiin klassinen “saat tehdä mitä vaan kivun sallimissa rajoissa”. Kivun sallimat rajat vaan ovat aika hämärät, kun kivun kanssa on jossakin määrin jopa ystävä.

“Tietynlaisen kivun sisuunnuttava vaikutus, kivun voittaminen, kivusta nauttiminen… Kaikkea löytyy!”

Miksi olet päätynyt tekemään juuri köyden kanssa töitä?

Aloitin sirkusharrastuksen teline- rytmisen ja jokkuevoimisteluharrastusvuosien jälkeen suunnilleen kymmenvuotiaana. Tykkäsin voimistelulajeissa liikkumisesta, mutta niihin kuuluva kilpailullisuus ei ikinä herättänyt minussa suurta intoa, päinvastoin. En ollut joukkueissa siinä porukassa, jotka pääsivät kisaohjelmiin. Kaverin kautta löysin sirkusharrastuksen ja sirkuskoulussa ilma-akrobatialajit kiinnostivat jo lapsena. Harrastuksen edetessä keskityin ilmalajeihin, tein ilma-akrobatiaa kankaalla ja kokeilin johonkin oppilasesitykseen keinutrapetsiakin.

17-18-vuotiaana, kun sirkuskoulussa (Espoon esittävän taiteen koulu) tehtiin taiteen perusopetukseen kuuluva päättötyö – siis ikään kuin sirkusnumero – opettajamme vihjasi, että jospa Salla tekisit köysinumeron? Köysi oli aluksi aivan hirveä, mutta kesytin sen! Tein dramaattisen numeron Moulin Rouge -elokuvan Roxanne -tangoon. Lukion jälkeen hain ja pääsin Turun Taideakatemiaan opiskelemaan sirkusta ja kun päälajivalinnoista tuli puhe, oli köysi luonteva valinta. Tämä itse asiassa kuvaa hyvin koko sirkusammattilaisuuteni alkuaikoja. En keksinyt muutakaan, niin jatkoin.

Kuva: Tom Hakala
Kuva: Tom Hakala

Miten suhde omaan kehoosi on elänyt kun olet tehnyt esityksiä? Minkälaisia ulkonäköpaineita kaltaisellasi fyysisellä esiintyjällä on?

Tästä saisi helposti divaani ja paljon itkua -tyyppisen vuodatuksen. Tai olisi ainakin joskus saanut. Mulle tässä kehoasiassa ulkonäkö ja se, miltä kehossa tuntuu, ovat kietoutuneet tiukasti yhteen. Esim. tuntuu hyvältä – tuntuu hyvän näköiseltä – näyttää hyvältä. Tai pahalta.

Olin, ehkä osin myös liikunnallisuudesta johtuen, melko myöhäismurrosikäinen sirkusta harrastava tyttö. Kasvoin pituutta, mutta pysyin pajunvitsamaisessa olomuodossa lähemmäs parikymppiseksi. Kun menin lukiosta suoraan Turun AMK:hon opiskelemaan sirkusta, samoihin aikoihin keho naisistui, treenin määrä lisääntyi ja siitä asian kanssa vaikeilu sitten alkoi! Tilanteessa ei lainkaan auttanut vanhakantaisen ilma-akrobatiaopettajan näkemys siitä, että mun pitäisi kehotyyppini puolesta olla “base” eli pari- tai ryhmäakrobatian “alahenkilö” tai “heittäjä”. Opettajan suusta: “Sulla on kantajan vartalo”. Minä en siihen kuitenkaan suostunut, sillä olin valinnut köyden ja köyttä halusin tehdä.

Sama opettaja toivoi myös lähes kaikkien vuosikurssimme naisopiskelijoiden laihduttavan. Kyllä, Suomessa ammattikorkeakoulussa 2000 -luvulla. Eikä tämä ole mitenkään poikkeava tapaus esittävän taiteen opinnoissa. Sittemmin tämä opettajamme kyllä pyörsi näkemyksiään ja puhui kehojen erilaisista vahvuuksista ja esimerkiksi mun tapauksessa pituuden näyttävyydestä lavalla, mutta parikymppiselle muutenkin kehonsa kanssa tuskailevalle neiti taideopiskelijalle aika oli melko rankkaa: Olin väärän muotoinen, itselleni väärän, liian painavan ja raskaan tuntuinen. Ammattikentällä toimimista aloitellessa en osannut olla vertaamatta itseäni muihin.

Näissä piireissä kuva ihmiskehosta ja sen mahdollisista olomuodoista helposti kaventuu olemattomiin kun treenisaleilla, esityksissä ja videoilla näkyy enimmäkseen melko kireitä ja kompakteja lihaskimppuja. Olen työstänyt asiaa paljon ja työ jatkuu, mutta nyt, 28-vuotiaana, 6 vuotta valmistumisen jälkeen, tuntuu että olen tähän mennessä keho-mieli-yhteydessä parhaimmillani. Lopetin päivittäisen punnitsemisrumban jokin aika sitten ja pyrin syömään, mitä tekee oikeasti mieli. Välillä tekee oikeasti mieli syödä puoli litraa jäätelöä, joten… sitten syön.

Olen myös hyvää vauhtia pääsemässä yli ajattelusta, jolla olen lannistanut itseäni pitkään: “tuohon en tule koskaan pystymään”-murjotus on muuttumassa “tuota voin harjoitella vaikkei se koskaan päätyisi näyttämölle” -ajatteluun. Rakastan ajatusta, että mitä monipuolisemmin harjoittelen eri lajeja, sitä “mahdollisempi” kehoni on. Toki, kun on taipumusta verrata itseään muihin, on välillä melko rankkaa painia ajatustensa kanssa siitä, miten juuri minun kehoni pitäisi toimia ja miltä sen pitäisi näyttää. Enemmän ja enemmän uskon kuitenkin siihen, että jos päiväksi muuttaisin toisen ihmisen kehoon, tulisi omaa äkkiä ikävä. On tämä aika hyvä. Pitkä, joustava, sitkeä ja vahva, oppiva ja kehittyvä.

Kehosuhteeni ei niinkään ole kulkenut käsi kädessä esitysten valmistamisen kanssa, ennemminkin ehkä iän myötä olen oppinut olemaan itseni ja kehoni kanssa paremmin. Toki, kun esittävästä taiteesta on kyse ja esiintymiseen työ kuitenkin tähtää, on ajatus katsottavana olemisesta läsnä. Enemmän minua kuitenkin kiinnostaa se, mitä toimintani näyttämöllä välittää katsojalle, kuin että mitä hän on fysiikastani mieltä.

Olen yrittänyt muuttaa muotoani melko kehnoin tuloksin, joten tälläinen minä olen ja näin tämä aparaatti liikkuu. Ennemmin keskitän ajatteluni siihen, että osaan liikkua ja olla näyttämöllä monipuolisin tavoin ja kantaa itseäni hyvin, kuin siihen, onko vatsani väärän mallinen, hartiat liian leveät, kädet liian isot… Kun ne nyt vaan ovat sellaiset kuin ovat. Katsoja toki katsoo minua juuri sellaisin silmin kuin häntä huvittaa.

Kyllä “isolta” näyttämisen epäilys on edelleen olemassa, mutta en oikein voi sille mitään. Yritän olla ajattelematta sitä ja opetella sitä eroon. Olen ilma-akrobaatiksi pitkä ja se tuo tekemiseeni ja liikkeeseeni ulottuvuuksia ja laajuutta. Haluan opetella olemaan mahdollisimman hyvin tämän ominaisuuden kanssa, ottaa siitä kaiken irti ja heittää sen kaiken katsojille. Tällä hetkellä tuntuu tärkeimmältä jatkuvasti päivittää tekemistäni siten, että pysyn ehjänä. Aikomukseni nimittäin on, sen sijaan että jäisin 35-vuotiaana eläkkeelle (mikä eläke…ei meillä ole eläkettä), kammeta itseni näyttämölle nin pitkään kuin minussa henki pihisee tai niin pitkään kuin vain muuten jaksan ja kiinnostaa.

Baletin maailmassa puhutaan usein siitä, että nuorena keho olisi ideaaleimmillaan, mutta iän karttuessa esiintyjyys ja karisma kehittyy. Haluan itse viisaasti työskentelemällä pysyä ehjänä parhaani mukaan ja antaa ajan kehittää esiintyjyyttäni. Tämä jo itsessään antaa mulle yhden kiinnostavan tähtäimen taiteelliselle uralle myös vuotta-paria kauemmas katsottuna. Toki aina voi tapahtua yllätyksiä ja mieli muuttua, mutta näin ajattelen nyt.

“Ennemmin keskitän ajatteluni siihen, että osaan liikkua ja olla näyttämöllä monipuolisin tavoin ja kantaa itseäni hyvin, kuin siihen, onko vatsani väärän mallinen, hartiat liian leveät, kädet liian isot…”

Fysiikka on köysityössä tärkeää mutta entäs ns. henkinen puoli? Mikä on haastavinta esiintymisessä tai sirkustyössä yleensä henkisesti?

Haastavinta on epävarmuuden sietäminen! Olenko riittävän taitava, onko minulla mitään omaleimaista sanottavaa, saanko lisää työskentelymahdollisuuksia, jumitunko Suomeen vai saanko toteutettua kansainvälistymishaaveitani, elävätkö tulevat teokseni pidempiä elinkaaria kuin harjoitusprosessi + ensi-iltaperiodi, olenko jo tehnyt parhaat työni vai onko vielä tulossa parempaa, hyväksytäänkö minut, entä jos olenkin onnistunut huijaamaan kaikkia… En edelleenkään osaa olla myöskään täysin vertaamatta itseäni muihin alan toimijoihin, olivat he olleet alalla sitten pidemmän tai vähemmän aikaa kuin itse olen ollut. Tämä on välillä raskasta.

Opetan itseäni aktiivisesti iloitsemaan jokaisen nykysirkustaiteilijan jokaisesta koti- ja ulkomaan keikasta, sillä kaikki ne vievät tätä alaa eteenpäin ja laajentavat pitkällä tähtäimellä kaikkien meidän toimintakenttää. Taloudellinen epävarmuus on myös haastavaa ja raastavaa. Rahasta puhuminen kiusaannuttaa, mutta sanotaan vaikka näin, että harva sitä huvikseen köyhyysrajoilla tai jatkuvilla tuilla elelee. “Mutta sä saat tehdä sitä mitä sä rakastat!” – niin saan ja se on ihanan lisäksi hetkittäin helvetillisen raskasta. Kun ei ole työaikoja eikä kellokortteja, on vaikea määrittää, milloin on tehnyt tarpeeksi ja milloin pitäisi vääntää enemmän.

Treenaamisen ja taiteellisen työn lisäksi perusduuniin kuuluu apurahahakemusten kirjoittaminen ja omien esitysten markkinointi, jota tuntuu aina olevan tehtävänä enemmän kuin saa tehtyä. Kun työskentelee useamman ryhmän kanssa, tulee helposti myös riittämättömyyden tunteita aina sitä ryhmää kohtaan, jonka kanssa ei juuri sillä hetkellä tee aktiivisesti esimerkiksi uutta teosta.

Esiintymisessä tällä hetkellä haastavinta on sen vähyys! Esittäisin siis hyvin mielelläni sekä Zero Gravity Companyn että WHS:n kanssa valmistettuja teoksia enemmän, sekä Suomessa että ulkomailla. Mulle esiintyminen on, ehkä osin juuri siksi etten ole vielä väsynyt siihen, oikeastaan kuin suuri voimageneraattori. Saan siitä valtavasti mahtavaa, suorastaan alkukantaisen tuntuista energiaa. En tykkää valittaa, mutta tämä on vielä pakko lisätä: On todella vaikea ajatus pitää viikkoa pidempää totaalista lomaa, siten ettei ollenkaan roikkuisi köydessä tai kirjoittelisi työsuunnitelmia, hakemuksia tai tiedotteita. Tekisi varmaan tosi hyvää kyllä.

”Mulle esiintyminen on, ehkä osin juuri siksi etten ole vielä väsynyt siihen, oikeastaan kuin suuri voimageneraattori. Saan siitä valtavasti mahtavaa, suorastaan alkukantaisen tuntuista energiaa.”

Kuva: Jouni Ihalainen
Kuva: Jouni Ihalainen

 Onko sirkusmaailmassa vahvoja sukupuolirooleja? Voiko kuka tahansa tehdä mitä tahansa? Rikkooko köysiakrobatia ns. siviiliväestön silmissä jotain totuttuja rooleja, tuleeko esim. ns. vahva nainen -kuittailua?

Perinteisessä sirkuksessa on näyttämöllä myös perinteiset roolit, ainakin oman näkemykseni mukaan. En tosin seuraa perinteistä sirkusta kovin aktiivisesti, mutta tuntuu, että perinteinen sirkus elää “kliseistä” ja “klassisuudesta” myös sukupuolirooleja ajatellen. Nykysirkuksessa sukupuolirooli-ilmasto on toki vapaampi. Kliseitäkin kyllä löytyy; usein näyttämöllä nähdään äijäilyä, “nättejä pikku tyttöjä” ja näiden välisiä kohtaamisia.

Mielikuva pariakrobatiasta voi monesti olla, että “base” heittelee “lentäjää”, vaikka yhtä kovaa hommaa pariakrobatia molemmille osapuolille kyllä on. Nykysirkuskenttää ja alan ihmisiä ajatellen pidän sukupuolirooleja oikeastaan hyvin kirjavina. Sirkuslajin tekeminen yksin tai ryhmässä ei katso sukupuolta. Sikäli kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa. Nähdäkseni ala ja kenttä ovat myös sukupuolen moninaisuuden suhteen hyvin avoimia.

Suomen kansainvälisesti menestyneimmät nykysirkusryhmät koostuvat enimmäkseen miestaiteilijoista. Enimmäkseen! Naisiakin on kentällä vaikuttanut alan syntyvaiheista lähtien ja nähdäkseni sukupuolijakauma tasaantuu reipasta vauhtia. Täältä pesee.

Itse en ole ajatellut taiteilijana olevani erityisesti naistaiteilija, mutta koska naiseksi itseni kuitenkin luokittelen, olen sitten ilmeisesti naistaiteilija.

AMK-opintojen loppuvaiheessa perustimme neljän muun vuosikurssilaisen kanssa oman ryhmän, Zero Gravity Companyn. Jäsentemme päälajeja ovat ilma-akrobatia, nuorallatanssi ja klovneria. Ryhmän jäsenet ovat kaikki naisia. Olemme ryhmän olemassaolon alkuajoista lähtien saaneet kuulla monessa yhteydessä kysymyksiä ja oletuksia “kun te olette naisia, niin…” vakkei naiseus ollut meille mikään määrittävä tekijä ryhmän perustamisessa, ennemminkin halu tehdä yhdessä nykysirkusteoksia.

2010-luvulla nykysirkuksessa on alkanut kasvaa ns. naissirkustrendi. Tehdään feminististä sirkusta, teoksia teemoinaan vahvat ja itsenäiset naiset jne. Tämä trendi tuntuu sikäli hieman kiusalliselta, kun olen pitänyt esim omaa kollektiiviamme sellaisena jo ennen kuin ilmiön alleviivaamisesta tuli trendi. Ns. naissirkusteosten buukkaaminen alan festivaaleille tai kulttuurilaitoksiin antaa myös tilaajatahosta ajan hermoilla olevan kuvan; tilaajataho voi ruksia poliittisesti merkittävän taiteen ohjelmistoonsa valitsemisen bokseja, kun teoksessa on naisnäkökulma. Sikäli, kun ala on pitkään ollut miesvaltainen ja ryhmät miesvetoisia, seuraan kuitenkin tätä kehitystä positiivisin mielin.

Köysiakrobatia ja normit…

“Onpa fyysisen näkönen muija” totesi joku nuori mies jossain kotibileissä joskus. Tämä on jäänyt mieleen. Kyllä lihaksista saa kuulla edelleenkin, ja “kanna sä tää pöytä kun sä oot vahva”. Tavallaan se on ihan OK. Olenhan mä. Mutta se on välillä ikävää, että kehoni on kommentointimielessä ns. yhteistä omaisuutta. En tiedä kommentoidaanko laihuutta, lihavuutta, lyhyyttä tai pituutta yhtä avoimesti. Tai no, kyllä mä pituudestakin välillä saan kuulla. Se ei ehkä vaan osu niin kuin kehonkoostumuskommentit muuten.

Crossfit, lihaksikkuus ja voima trendinä loiventavat ilmiötä. Ei ole enää niin poikkeavaa olla lihaksia. Vahva nainen -kommentteja tulee silti ellei päivittäin niin viikottain. Ja joo olenhan minä vahva, mutta suoraansanoen vituttaa oletus, että vedän varmaan paljon leukoja, kun olen ilma-akrobaatti. Ikään kuin useat leuanvetotoistot olisi se taiteellisen urani huipentuma. Enkä sitäpaitsi vedä kuin ehkä viisi leukaa. Ilma-akrobatiassa koko homman juju on liikkua niin, että käyttää koko kehoa. Taiteellisesti ja koreografisesti ajatellen taas, mitä leuanveto kertoo… Eipä paljon mitään. Toisaalta voisi olla teoksena kiinnostava konsepti, vetää vaan järkyttävän paljon leukoja antaen tuntemusten näkyä homman edetessä… hmm.

“Nykysirkuskenttää ja alan ihmisiä ajatellen pidän sukupuolirooleja oikeastaan hyvin kirjavina. Sirkuslajin tekeminen yksin tai ryhmässä ei katso sukupuolta. Sikäli kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa.”

Tuli mieleen kun katselin tietoja tuosta Dive -esityksestä: siinähän ollaan tosiaan osa ajasta veden alla. Miten tällainen toiminta eroaa köysityöstä? Teetkö vastaavaa usein ja mitä kaikkea erilaista se vaatii?

Aloin sukeltaa vuonna 2013 kun teimme WHS-ryhmän kanssa Pinta -teosta, jonka osaksi ohjaaja Ville Walo ideoi videoprojisoinnin, jossa liikun löyden kanssa veden alla. Pinnan jälkeen keksimme tehdä kokonaisen teoksen vesiolosuhteisiin, ja näin Dive-teos sai alkunsa. Aloin harjoitella sukeltamista ensin itsekseni, sitten vapaasukellusmestari Johanna Nordbladin ohjeistuksella. Hänen kauttaan löysin tieni Espoolaisen Cetus -uintiseuran vapaasukellusryhmään ja nykyään käyn treeneissä viikottain.

Veden alla oleminen poikkeaa köysiakrobatiasta osaltaan kuin yö ja päivä, tosin yhtäläisyyksiäkin on. Molemmissa harjoitellaan sietämisen mielenhallintaa; köydessä täytyy sietää kitkan ja puristuksen aiheuttamaa kipua ja vapaasukelluksessa sitä oloa, mikä tulee kun on vaikkapa muutaman minuutin hengittämättä.

Sukellus eroaa köysiakrobatiasta ensiksikin siinä, että sukellusta ei koskaan tehdä yksin. Jos tekee, leikkii hengellään. Vapaasukellusta tehdään aina turvasukeltajan kanssa, eli kun minä sukellan, joku toinen tarkkailee minua siitä hetkestä, kun menen pinnan alle, siihen asti kun olen noussut takaisin pintaan ja antanut merkin, että olen tajuissani ja OK. Vastavuoroisesti toimin treeneissä turvasukeltajana toisille sukeltajille. Oman sirkustyöni ytimessä minulla on vastaava luottamussuhde lähinnä vain köyden ja kattorakenteiden kanssa. Toki työryhmien työskentelyssä ja vaikkapa pariakrobaateilla luottamus on ratkaisevan tärkeää, mutta ns. yksilölajien perustreeneistä vastaava elementti puuttuu.

Toinen ero vapaasukelluksessa ja ilma-akrobatiassa liittyy lihasten ja aivojen aktiivisuuteen ja hapenkulutukseen. Siinä missä köydessä liikkumiseen tarvitaan aktiivista fyysistä työtä, on vapaasukelluksessa rentous, sekä kehon että mielen, kaiken ytimessä. Mitä vähemmän lihaksilla tekee työtä, sitä vähemmän ne kuluttavat happea. Sama pätee aivoihin. Veden alla on siis osattava hallita kehonsa ja mielensä, että osaa rentoutua ja rauhoittua sekä luottaa siihen, että kun pallealihas alkaa nykiä ja tekisi mieli nousta pintaan hengittämään, ei se vielä ole tarpeen. Voi vain olla vedessä paikoillaan tai liikkua rauhallisesti, minimaalisella vaivannäöllä.

Minulle vapaasukellus on täydellinen henkisen tyyntymisen ja rauhoittumisen keino: Minun on oltava fyysisesti rento ja tyhjennettävä pääni kaikesta työhön liittyvästä stressistä. Meditatiivisuuden kruunaa maan vetovoiman kanssa työskentelyn vastapainoksi veden alta löytyvä painottomuuden tunne.

”Siinä missä köydessä liikkumiseen tarvitaan aktiivista fyysistä työtä, on vapaasukelluksessa rentous, sekä kehon että mielen, kaiken ytimessä.”

Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka

Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka

Miksi sun mielestä sirkuskulttuuri on tärkeää Suomessa vuonna 2016 ja tulevaisuudessa?

Tietysti voidaan pohtia, miksi ylipäätään mikään kulttuuri on tärkeää Suomessa tai missään, nyt tai tulevaisuudessa. Erityisesti tällaisena aikana, kun kaiken arvo pitäisi voida mitata ja kaikesta mahdollisesta säästää, tuntuu kulttuuri olevan lähinnä kuluerä tai sosiaali- ja terveystyön väline. Kulttuurin ja taiteen hyvinvointivaikutuksista ollaan yhä vakuuttuneempia ja pidän sosiaalista taidetta ja sen tekijöitä suuressa arvossa. Mielestäni on kuitenkin ehdottoman tärkeää, että Suomessa ja maailmassa ylipäätään on ja tulee tulevaisuudessakin olemaan tilaa, arvostusta ja tukea itseisarvoiselle taiteelle ja kulttuurille, jota luodessa, esittäessä tai kokiessa ei tarvitse ajatella hyvinvointivaikutuksia.

Taide ja kulttuuri ovat ihmistenvälistä liimaa, yhteisyyden tunnetta, maailman ja toisen ihmisen ymmärtämistä sekä kokemusten jakamista. Kulttuurin osana taide antaa sekä kokijalleen että tekijälleen mahdollisuuden ymmärtää itseä ja toista, hämmästyä, voimaantua, tuntea myötätuntoa, kyseenalaistaa, löytää uusia näkökulmia, oppia, iloita, irroittautua ja tuntea tunteita. Mielestäni tämä kaikki pätee niin musiikissa, kirjallisuudessa, kuvataiteessa kuin esittävässä taiteessakin.

Sirkus esittävän taiteen lajina, joksi se Suomessa on valtion taholta tunnustettu vuosituhannen vaihteesta lähtien, ansaitsee mielestäni vastaavan kulttuurisen aseman, kuin on vaikkapa teatteri- ja tanssitaiteella. 1990-luvulta, jolloin taidemuoto Suomessa alkoi kasvaa, on päästy pitkälle, mutta kehitettävää tietysti on edelleen sekä valtakunnallisissa rakenteissa että kansalaisten mielikuvissa.

Siinä, missä katsoja voi näytelmää seuratessaan kokea vavisuttavia tunteita näyttelijän ilmaisun välityksellä tai tanssijan liikettä katsoessaan musiikin, valon ja näyttämökuvan luomissa maailmoissa, voi näitä samoja kokemuksia välittää sirkustaiteenkin keinoin. Sirkusta on perinteisesti pidetty taidon, vaaran ja huumorin areenana. Nykysirkuksessa, joka ei esimerkiksi ole perinteisen sirkuksen numerorakenteelle alisteinen, voivat liikkeellisesti huippuunsa viritetty liike ja esiintyjän ilmaisuvoima kuitenkin välittää kokijalleen paljon muutakin kuin “wau” -efektin.

Jos vähän sivutaan mitattavuutta kuitenkin, on sirkustaiteella sikäli erityinen asema Suomessa, että se on menestyksekäs kansainvälinen vientituote. (Tämä johtuu osaltaan siitä, että ilman vakituisia tiloja toimivien sirkusryhmien on nykyisellä valtion tukijärkestelmällä hyvin hankalaa esittää teoksiaan Suomessa. Järjestelmää ollaan uudistamassa ja onneksi myös meitä taiteilijoita kuullaan uudistusprosessin eri vaiheissa.) Volyymi ei luonnollisestikaan ole peli- tai tai startupteollisuutta vastaava, mutta lienee maininnan arvoista, että suomalaisten nykysirkusteosten katsojista vuosittain laskettuna yli puolet ovat Suomen ulkopuolella. Tähän toki vaikuttaa se, että Suomessa nykysirkusteoksien esille saaminen on verrattain haastavaa, mutta koska Suomessa perinteisesti mikään ei ole “suurta” tai “menestyksekästä” ilman kansainvälistä vaikuttavuutta, menee nykysirkuksella tässä mielessä lujaa.

”Suomalaisesta sirkuskulttuurista puhuttaessa ei Suomen sirkusharrastustrendiä voi sivuuttaa. Suomessa sirkus on lasten ja nuorten keskuudessa huimaavan suosittu harrastus.”

Suomalaisesta sirkuskulttuurista puhuttaessa ei Suomen sirkusharrastustrendiä voi sivuuttaa. Suomessa sirkus on lasten ja nuorten keskuudessa huimaavan suosittu harrastus. Yksin pääkaupunkiseudulla toimii kymmenisen sirkuskoulua, jotka tarjoavat harrastusmahdollisuuksia lapsille, nuorille ja aikuisille. Suurissa kaupungeissa ympäri Suomen toimii useita nuorisosirkuksia, ja pienemmissä pitäjissä kokoontuu sirkuskerhoja.

Nuorisosirkusten kattojärjestönä toimii Suomen Nuorisosirkusliitto Osa nuorisosirkuksista antaa opetushallituksen määrittelemää sirkustaiteen perusopetusta (vrt esim musiikkiopistot). Harrastuksena sirkus on harvinaisen kokonaisvaltainen. Sirkusharrastuksessa yhdistyvät liikunnallisuus, yksilö- ja ryhmätyöskentely, taiteellisuus, luovuus ja ilmaisu.

Sirkusharrastustoiminnan ohella Suomessa tehdään myös sosiaalista sirkusta, jonka tavoite on laajasti ajateltuna erityisryhmien hyvinvoinnin lisääminen sirkustaiteen keinoin.
Vuonna 2000 Suomessa toimi muutama perinteinen, kiertävä sirkus ja muutamia nykysirkusryhmiä. Vuonna 2016 perinteisten sirkusten määrä ei ole tietääkseni juuri muuttunut, mutta aktiivisesti toimivia nykysirkusryhmiä on n. 20 (lähde: Sirkusinfo). Suomessa voi opiskella sirkusalan ammattilaiseksi Koulutuskeskus Salpauksessa (toinen aste) sekä Turun Taideakatemiassa (AMK). Osa suomalaisista sirkustaiteilijoista kouluttautuu ja pitää tukikohtiaan ulkomailla, mutta monet heistä kuitenkin tuovat teoksiaan esitettäväksi myös Suomeen.

Ala kasvaa, tekijöitä tulee lisää, asiantiuntemusta ja rohkeutta taiteenalan kehittymiseen ja kasvamiseen tulee lisää, ja sirkuksen asema taiteenlajina tulee vakaammaksi. Sirkustaide, yhtäältä perinteinen ja toisaalta nykysirkus, on mielestäni ennen kaikkea yksi tärkeä mahdollisuus kokea kulttuuria, itkeä ja nauraa, sekä katsojana että tekijänä, muiden taiteenlajien rinnalla.

“Taide ja kulttuuri ovat ihmistenvälistä liimaa, yhteisyyden tunnetta, maailman ja toisen ihmisen ymmärtämistä sekä kokemusten jakamista.”

Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka
Kuvankaappaus videolta, kuvaaja: Teemu Liakka

Monilla on mielikuva sirkuksesta joko Sirkus Finlandia tai sitten romantisoidut kuvat ikivanhasta kiertue-elämästä. Minkälaista sirkuskulttuuri ns. oikeasti on?

Asun yksiössä, en karavaanissa. Sellaisiakin kollegoita mulla on, jotka asuu vaunuissa ainakin osan vuotta. Elämäni jaksottuu pitkälti perustreenikausiin ja residenssijaksoihin. Perustreenikaudet olen Helsingissä ja käyn arkisin tekemässä köysi- ym treeniä Circus Helsingillä, jossa on päivätreenivuoro alan ammattilaisille. Residenssijaksot ovat taiteellisen työn jaksoja; silloin uuden teoksen työryhmällä on tietyn aikaa käytössä oma tila, jossa taiteellista työtä voi tehdä rauhassa. Helsingissä residenssejä järjestää mm. Cirko – Uuden Sirkuksen Keskus. Residenssi- ja perustreenikausia seuraa esityskaudet ja keikat.

Todellisuudessa nämä ovat jatkuvasti käynnissä limittäin eri esitysproduktioiden kanssa. Teokset valmistetaan ja ensi-iltojen lisäksi yleensä esitetään 2-10 kertaa. Tämän jälkeen esityksiä markkinoidaan vierailuille. Vierailuja tapahtuu vaihtelevasti esityksistä riippuen. Monet omatkin teokseni ovat saaneet ensi-illan ja sitä seuraavat muutamat esityskerrat, ja sen jälkeen ei yhtään keikkaa. Se on turhauttavaa. Toisaalta esimerkiksi Pinta -teosta olen päässyt esittämään Suomen keikkojen lisäksi Ruotsissa, Virossa, Liettuassa, Italiassa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa.

Ryhmät, jotka esiintyvät paljon Suomessa ja ulkomailla, ovat lähimpänä perinteistä kiertue-elämää. Tällöin yhdessä maassa vietetään vaikkapa kuukausi, ja esiinnytään eri kaupungeissa, sen sijaan että käytäisiin Pariisissa, oltaisiin Suomessa, käytäisiin Lontoossa, taas kuukausia Suomessa jne. Toki elämäntapa on boheemimpi kuin valtaväestöllä, mutta ei sirkustaiteilijan elämä ole kovinkaan “sirkusromanttista”.

Nykysirkuskentältä tulee uutta taidetta ja uusia tekijöitä koko ajan, mutta tiloja ja esiintymismahdollisuuksia ei ole vastaavasti yhtä paljon. Myös kansainväliset markkinat ovat “täynnä” – lisäksi suomeen on vaikea kutsua ulkomaisia ohjelmistovalitsijoita, ellei pääse esiintymään jonkin festivaalin ohjelmistoon, jolloin nämä ohjelmistohenkilöt saattavat usean esityksen houkuttelemana tullakin.

Suomessa sirkustaitelijan toimeentulo on hyvin, hyvin epävakaata. Sirkusopettajan hommia olisi toki varmaankin niin paljon kuin jaksaisi tehdä, mutta opetus kuluttaa kapasiteettia taiteelliselta työltä ja vaatii sitoutumista, mikä taas on residenssi- ja esitystoiminnan kannalta haastavaa.
Sirkuskulttuuri on Suomessa todella kirjavaa. On perinteistä sirkusta, viihteellistä uutta sirkusta, kokeellista nykysirkusta… Minimalistista ja räiskyvää, viihteellistä ja kokeilevaa. Taiteidenvälisyys on kasvava trendi, eli teoksissa saattaa yhdistyä teatteri, tanssi, sirkus, nukketeatteri, performanssi, äänitaide, mediataide, kuvataide jne. Nykysirkusen pariin on löytänyt tiensä jo paljon katsojia jotka käyvät aktiivisesti katsomassa esityksiä, ja koko ajan tulee lisää.

Yhä esiintyy myös kipuilua sen kanssa, että katsoja olettaa tulevansa katsomaan cirque du soleil -tyyppistä näyttämöviihdettä, ja pettyy huomatessaan, että lavalla ei olekaan paljetteja ja spagaatteja, vaan vaikkapa tietyn esineen tai välineen muodosta ja liikkeestä inspiroitunutta näyttämötaidetta. Omasta mielestäni ala myös osaltaan rimpuilee irti teknisen taidon näyttämisestä myös sisäisesti. Toki taidon ilmaisemiseen on paineita sirkuksen pitkän historian huomioiden. Osaltaan taas tämä ilmiö, teknisen taidon, vaaran ja riskin näyttäminen, on yhä vahvana ilmaisun muotona nykysirkuksessa käytössä. Oma mielipiteeni on, että taidon näyttämisessä ei ole mitään vikaa. Taito on hienoa! Mutta minusta meillä voi olla muutakin kiinnostavaa, kuin tempputekninen taito. Itseäni se “muu” kiinnostaa ainakin tällä hetkellä enemmän.

Tästä esimerkkinä vaikkapa tämä tuorein teokseni Dive, jonka olemme tehneet yhteistyössä WHS:n kanssa, joka on yksi suomalaisen nykysirkuksen ja visuaalisen teatterin pioneeriryhmistä. Dive esitetään uimahallissa ja siinä ilma-akrobatian lisäksi liikutaan sekä pinnalla että pinnan alla. Koen, että meillä koko kentällä on käynnissä jatkuva yleisökasvatus: Nykysirkukseen mahtuu monenlaista liikettä, ilmaisua, tilaa ja esiintymisen tapaa, ja näitä tapoja syntyy jatkuvasti lisää.

“Siinä, missä katsoja voi näytelmää seuratessaan kokea vavisuttavia tunteita näyttelijän ilmaisun välityksellä tai tanssijan liikettä katsoessaan musiikin, valon ja näyttämökuvan luomissa maailmoissa, voi näitä samoja kokemuksia välittää sirkustaiteenkin keinoin.“

Mitä ajattelet siitä että taiteilijoiltakin odotetaan ”henkilöbrändäystä” eli esim. aktiivisuutta sosiaalisessa mediassa? Onko vaikea rajata erikseen siviiliminää ja taiteilijaminää julkisuudessa? Onko henkilöjulkisuudesta alalla hyötyä?

Someaktiivisuuden tärkeyteen ollaan mielestäni herätty alalla verrattain myöhään. Kyllä monet festarit, teatterit ja ryhmät ovat Instagramissa ja Facebookissa, mutta harvassa tuottajien, viestinnän tai markkinoinnin workshopissa asian tärkeyttä on erikseen alleviivattu. Esimerkiksi twitterissä taidealan toimijoita on nähdäkseni todella vähän. Itselleni tämä brändiasia on aika ristiriitainen.

Haluaisin taiteilijabrändini olevan linjakas ja harkittu, mutta kuitenkin juuri twitterissä jaan hyvin paljon myös henkilökohtaista, melko sekavaa sisältöä elämästäni. Olin twitterissä vähän aikaa joskus 2008-09, tuolloin se oli mulle lähinnä pienen kaveriporukan hauska juttu. Poistin tilin ja perustin uuden vuonna 2013 taka-ajatuksena saada lisää näkyvyyttä Pinta -teokseni ensi-iltaperiodille ja muulle työlleni. Kuitenkin twittailuni “levisi” myös yksityiselämän puolelle, ihan niinkuin työni muutenkin leviää. Tuntuu mahdottomalta erottaa “siviiliminää” ja “työminää”. On yksi “taiteilijaminä” jolle työasiat ovat välillä hyvinkin henkilökohtaisia.

Ajattelen, että klassinen “myyttinen taiteilijuus” olisi brändinä tyylikkäämpi, mutta toisaalta olen jokseenkin ajautunut olemaan avoin siitä, mitä kaikkea muutakin taiteilijan työ ja elämä on, kuin aika esityksen alun ja aplodien välissä, tai arvostelu lehdessä. Twiittaan paljon muistakin aiheista kuin taiteesta. Instagramissa minulla on rinnakkaiset tilit, joista toisen ajattelin olevan “taiteilijabrändi”-tili ja toisen “siviiliminä”-tili. Vielä ei ole ihan kristallinkirkasta, että mitä millekin tilille laitetaan; esimerkiksi treenivideot eivät ehkä sovi viimeisteltyyn taiteilijabrändiin, mutta ovat kuitenkin työasioita, eivätkä siis kuulu “siviiliin”…
Facebookissa mulla ei ole omaa sivua, mietin välillä, että pitäisikö olla. Kuitenkin ryhmillä, joiden kanssa työskentelen, on sekä omat netti- että fb -sivunsa. Olen juuri saanut myös omat nettisivut auki ja niiden kanssa linjaan on suunniteltu mulle myös visuaalinen identiteetti, logo, monogrammi, fontti ja kaikki – nyt niitä pitäisi sitten opetella käyttämään ja saada sivuille lisää sisältöä. Tämä tuntuu ihmeellisen isolta askeleelta, tavallaan isommalta, kuin minä itseäni ns brändinä pidän.

Sirkusalalla henkilöjulkisuudesta voidaan puhua oikeastaan vain alan sisällä, harvoin kovinkaan laajalti edes esittävien taiteiden alojen kesken. Toki on hyvä tulla tunnetuksi omalla alallaan, erityisesti jos tulee tunnetuksi siitä, että on hyvä, omaleimainen tai kiinnostava. Oikeastaan tässä yhteydessä pitäisi puhua enemmänkin verkostosta kuin julkisuudesta. Ihan rauhassa saa kaupungilla kyllä liikkua näissä hommissa, vaikka keikkailisi ahkerastikin.

”Ajattelen, että klassinen “myyttinen taiteilijuus” olisi brändinä tyylikkäämpi, mutta toisaalta olen jokseenkin ajautunut olemaan avoin siitä, mitä kaikkea muutakin taiteilijan työ ja elämä on, kuin aika esityksen alun ja aplodien välissä, tai arvostelu lehdessä.”

Mikä on ollut sinulle merkittävin sirkuskokemus?

Näkemistäni esityksistä vaikuttavimpia ovat olleet mm. Les Colporteurs -ryhmän teos Sur La Route… , WHS:n teokset Keskusteluja ja Lähtö, Circus Cirkörin Undermän, Circo Aereon Une Cirque Tout Juste, Cirque Aitalin Pour le meilleur et pour le pire … Mutta oikeastaan tuntuu kauhealta nimetä tiettyjä teoksia, koska sitten on myös minuun vaikuttaneita esityksiä, joiden nimiä en vain muista! Esimerkiksi alan festivaaleilla saattaa viikon aikana nähdä kymmenen teosta, jolloin taju siitä, mikä on vaikuttanut, hämärtyy.

Jos yritän löytää yhtäläisyyksiä minuun vaikuttaneista teoksista, tulee päällimmäisenä mieleen se, että teokset ovat kertoneet minulle muutakin kuin esiintyjiensä liiketeknisen taitotason. Teokset ovat voineet välittää vaikuttavia tunnelmia ja mielikuvia, jotka ovat jääneet elämään mielessäni myös niiden näkemisen jälkeen, päästäneet minut katsojana sukeltamaan hetkeksi toisiin maailmoihin, tai koskettaneet välittämillään hetkillä tai tarinoilla, jotka olen tiukan juonen sijaan saanut itse muodostaa esiintyjien liikkeen ja näyttämötoteutuksen välityksellä.

Itse tekijänä merkittäviä kokemuksia ovat toki aina uusien teosten ensi-illat ja tunteet siitä, että yleisö on ollut vaikuttunut, tai että olen työryhmän jäsenenä ollut mukana tekemässä jotakin rohkeaa tai uudenlaista.

Treenit Cirko-keskuksessa

Omat kokemukseni köydellä tekemisestä olivat aiemmin liittyneet lähinnä koululiikunnan pakollisiin kiipeilytesteihin ja muutamiin satunnaisiin köysileuanvetoihin. Omistan kyllä hienon kiipeilyköyden niinkuin kuka tahansa toiminnalliseen harjoitteluun aikanaan hurahtanut mutta mitään monimutkaisempaa liikettä en ollut aiemmin koittanut. Siksi olikin erittäin hauskaa päästä opettelemaan muutamia perusjuttuja köydellä. Jäi sellainen olo että haluan oppia lisää!

Tässä ensin Salla treenaamassa:

Ja tässä minä kokeilemassa. Vielä on “hieman” opeteltavaa!

Kuva: Salla Hakanpää
Kuva: Salla Hakanpää

Linkkejä:

http://sallahakanpaa.com/

http://zerogravitycompany.com/

http://www.whs.fi/

Tulevia esityksiä

http://www.cirko.fi/ohjelma/dive

http://stella-polaris.fi/event/stellandia-sirkusimprokoe/

http://kaikkiiiriksesta.blogspot.fi/
Sirkustietoa

http://sirkusinfo.fi/sirkus-suomessa/mita-on-suomalainen-sirkus/
http://snsl.fi/

Pinta-trailer:

Trailer: Pinta (Surface) from Salla Hakanpää on Vimeo.

Köyden äärellä
Köyden äärellä
Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Fyysisyys, esiintyminen, sirkuskulttuuri ja kipu ilma-akrobaatin silmin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s