Voiko mielenterveydestä edes puhua 2017?

”Depression’s got a hold of me
Depression! I gotta break free
Depression’s got a hold of me
Depression’s gonna kill me”

Black Flag, Depression, Damaged -levyltä vuodelta 1981. Biisi tässä alla, voit vaikka kuunnella lukiessasi. Tosin voi olla että biisin kesto ei riitä koko ajaksi, vaikka en tietenkään voi tietää kuinka nopea lukija olet. Jos olet kiireinen nettikliksuttelija niin todennäköisesti olet jo hypännyt nopeampien elämysten pariin muualle.

Oli miten oli, tämä yksinkertainen klassikkoralli kuvaa hienosti masennukseen liittyvää vankina olemisen tunnetta ja tässä tapauksessa sairastuneen vahvaa ymmärrystä siitä että jos hän ei saa hoitoa tai apua, hän kuolee.

Jos olet vielä täällä, ajattelin jutella hetken verran Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat -kirjan herättämistä ajatuksista.  Arvostan jos kerrot omat näkemyksesi kommentoimalla tai jossain somessa tai vaikka sähköpostilla. En ole mikään asiantuntija enkä latele lopullisia totuuksia mutta olen hyvin kiinnostunut aiheesta monelta kantilta.

En lähde mitään ”arvostelua” itse kirjasta kirjoittelemaan, tein sen jo Facebookissa ja Instagramissa omissa postauksissa, ne on linkitetty tuonne alle.Lyhyesti totean kuitenkin: Depressiopäiväkirjat on todella taitavasti ja koskettavasti kirjoitettu kirja ja uskon että se tulee jäämään historiaan yhtenä merkittävänä keskustelukulttuurin muutoksen tekijänä. SINUN KANNATTAA LUKEA SE. Linkki löytyy tuolta lopusta.

Millainen on mielenterveyteen liittyvä keskustelukulttuuri Suomessa vuonna 2017?

Äkkiseltään näyttäisi että ihan parin viime vuoden aikana on tapahtunut valtavasti hyviä ja näkyviä asioita, ja että ainakin jotkut tabut sen takia väistyisivät.

Viime vuoden alussa ilmestyi Error – mielen häiriöitä -kirja, jossa erilaiset ihmiset (osa julkisuuden henkilöitä) kertoivat omin sanoin kamppailustaan erilaisten mielenterveysongelmien kanssa.

Myöskin 2016 ilmaantui YLE:n #sekasin -kampanja ja kaikki siihen liittyvä, eli juttua somessa, TV-sarja (vai oliko pelkästään netissä, en muista) sekä Sekasin-chat, joka toimii vieläkin.

Antroblogi järjesti tänä vuonna taiteiden yönä Tabufestivaalin, jonka aiheena oli mielenterveys otsikolla ”Onko normaalia olla mielisairas?”. Siellä käytiin läpi sitä miten normaaliuteen suhtaudutaan nyt ja miten siihen on suhtauduttu eri aikoina ja eri kulttuureissa.

Ja nyt sitten viime perjantaina ilmestyi Anni Saastamoisen kirjoittama Depressiopäiväkirjat, joka on hänen kertomuksensa masennuksen kanssa elämisestä ja taistelusta avun saamiseksi ja ihmisten ennakkoluuloista.

Nämä kaikki asiat tapahtuvat, ja antavat ihmisille ikäänkuin konkreettisia vertailupisteitä. Voi sanoa aika turvallisesti jossain että ”hei mä luin sen yhen Twitterissä aktiivisen toimittajan kirjan siitä masennuksesta, aika kiinnostava. Itelläkin on ollu vähän välillä vaikeeta ton jaksamisen kanssa tiätsä.”

Missä on turvallista?

Turvallisuus on kaiken a ja o kun jaetaan isoja herkkiä asioita, ja se ei todellakaan lähellekään aina toteudu. Tällaisia asioita on tapahtunut todellisessa elämässä (henkilöt pysyvät nimettöminä):

  1. Henkilö on aika uudessa työpaikassa, on keskivaikeasti masentunut ja itsetuhoisia ajatuksia hautova. Pystyy toimimaan kuitenkin suht reippaasti saamansa lääkityksen avulla ja juuri alkanut terapiasuhdekin on tukena taustalla. Työkaveri tölväisee ”en mä tajua miten porukka nykyään syö jotain masennuslääkkeitä, miksei vaan vois juoda viinaa kuten aina höhö”. Henkilö ei tietenkään ota ko. yhteisössä omaa tilannettaan esille.
  2. Henkilö kertoo sosiaalisessa mediassa sairastumisestaan ja mielenterveyden haasteistaan. Tuloksena osa ”kavereista” hylkää koska pelkää ko. sairautta vaikka osa toki onkin rohkaisevia.

Tästä aiheesta Annikin kirjassaan kertoo, ja sitä sivutaan myös Error:ssa ja Mielenterveysseuran materiaaleissa. Mielenterveys on tietyllä tavalla tabu, siihen suhtaudutaan yhä edelleen hyvin ennakkoluuloisesti ja ”paljastumisella” voi olla esim. työllistymiseen liittyviä vaikutuksia. Ei tietenkään ”pitäisi” olla eikä lain mukaan varmasti voisikaan olla mutta se on eri asia.

Moni pohtii sitä että onko kannattavaa kertoa omista jutuistaan, vai riskeeraako siinä sitten ystävät, perheen, työn, opiskelun tai ties mitä. Eli myös sairastuneilla tai ihan ”vaan” uupuneilla on aiheeseen liittyvää pelkoa ja yhteisöstä riippuen pelko voi olla perusteltu tai sitten ei.

Kenelle elämässä voi myöntää että ei jaksa tai ei pysty, jos sitä on vaikeaa myöntää itselleenkään? Kannattaako yleensäkään kertoa kenellekään? Keneen voi ihan oikeasti luottaa?

Kärsimyskulttuurista intohimokulttuuriin

Joskus kun aloittelin työelämää, mietin että onpas kaikilla kova kiire ja tarve kertoa siitä että on kiire. Silloin kuitenkin oli myös ok näyttää kärsivältä ja kertoa kärsimyksestään, kunhan se viesti oli ikäänkuin kehystetty oikein: kovaan uhrautuvaan suorittamiseen. Kaikille oli selvää että kertoja tekee tosi paljon töitä, siis tosi tosi paljon. Ainoa yleisesti hyväksyttävä tapa suhtautua työhön oli sen pitäminen kaikkein tärkeimpänä asiana.

Jos hypätään tähän vuoteen, kovan tekemisen arvostus ja normina pitäminen ei ole muuttunut mihinkään mutta se on päällystetty jatkuvalla hymyllä ja oman intohimon ja iloisuuden hiutaleilla. Tarina on ihan sama ”joo, nyt on kyllä, kalenteri näyttää tetrikseltä jo kuudetta viikkoa enkä oikein pysty nukkumaan mutta ai ku ihanaa tää ja mä rakastan mun työtä, kato mun linkkariprofiili, missä mun kofeiinitabletit on”.

Tunteita saa siis ikäänkuin ilmaista vapaammin ja ihan oikeastikin ihmiset yrittävät tehdä asioita, jotka ovat heille tärkeitä ja töitäkin etsitään myös arvojen perusteella. Tietyllä tavalla heikkouden näyttäminen, epäilyksen näyttäminen ja ehkä yleensä epävarmuus on yhä vähän EI OK. Kiinnostava ristiriita!

Tähän päälle kun lisätään jatkuvasti kasvava yksilöllisyyden ja yrittäjähenkisyyden korostuminen, henkilöbrändäys ja oman somenäkyvyyden laskelmoiminen, on aika vähän tilaa inhimillisyyden näyttämiseen, jos joutuu miettimään että ”droppaako jonkun tunnelmaa”. Laskeeko Klout -pistemäärä jos henkilö joutuu 6kk sairaslomalle uupumuksen takia? Voisihan toki saikultakin twiitata päivittäin miten paljon työtään rakastaa.

Työelämä on tavallaan sivujuonne mutta koska se on meille niin kovin tärkeä niin siihen mielestäni tiivistyy paljon yleisestä ajan hengestä, jolla on vaikutusta siihen mistä puhutaan ja miten puhutaan.

Miten voi puhua?

En tiedä! Kaikenlaista on. Annin ja Error -kirjan esimerkit ovat mielestäni hienoja: kerrotaan omakohtaisesti millaista asian kanssa on elää mutta ei välttämättä tarjota sellaista perinteistä lehdissä olevaa ”sankaritarinaa” toipumisesta. Se on mielenterveysongelmien hankala ominaisuuskin, ei välttämättä ole sellaista että nyt tämä loppuu ja tästä päivästä alkaen asiaa ei enää ikinä tarvitse miettiä, kuten vaikka jossain katkenneessa jalassa on.

Onko se sitten ainoa oikea tapa? Ei tietenkään. Jonkin verran olen nähnyt sellaisiakin että joku menee someen ja kertoo jostain aiheeseen liittyvästä kamppailustaan, joko prosessin aikana tai sitten kun siitä on hetki mennyt ja saanut itse etäisyyttä asiaan. Ulkoisesti näihin tulee yleensä paljon ihmisiltä rohkaisevia kommentteja ja myöskin sellaisia että ”mullakin on ollut tällaisia ja tällaisia tilanteita”. Joskus toki käy niin että joku aihe on toisille liikaa, jotkut hylkäävät. Joskus käy niinkin että joku tosi pahan ongelman kanssa kamppaileva saa some-avautumisensa takia tuen sijasta kohdalleen kiusaamista joko netissä tai livenä tämän seurauksena.

Ja on myös kyyninen näkemys henkilökohtaiseen ”paljasteluun”. Voisi ajatella että takavuosien tosi-tv -innostus on tehnyt meistä kaikista oman elämänsä tosi-tv -sankareita, ja jotkut osaavat taitavina kertojina rakentaa oman elämänsä pienistä ja isoista haasteista koukuttavia tarinoita someen, joilla saavat paljon huomiota. Tarinan vaarat -projekti käsittelee tätä puolta hienosti, kannattaa tutustua.

Oli miten oli, ihmisten omia kertomuksia on nähtävissä ja luettavissa koko ajan enemmän ja enemmän ja väkisinkin se vaikuttaa hitaasti mutta varmasti (mutuarvion perusteella) mielenterveyskeskustelun normalisoitumiseen. Mitä enemmän on ymmärrystä siitä että kaikenlaisilla ihmisillä on eri elämäntilanteissa haasteita, sen vähemmän ennakkoluuloja, uskon.

Pidän siis ihan loistavana asiana sitä että nämä kirjat, sarjat ja ihmisten tarinat toimivat esimerkkinä. En silti usko että kaikille se oikea ja turvallinen tie on somessa / julkisuudessa avautuminen, mutta se on toki yksi asia mitä voi tehdä ja mikä vaatii valtavasti rohkeutta.

Voi myös soittaa kriisipuhelimeen, kun on siis ensin kamppailut itsensä kanssa sen suhteen että tarvitseeko apua vai ei. Ehkä siihenkin voisi suhtautua niin että soittaa jos haluaa ihan vaan keskustella ilman paineita?

EDIT: hyvä huomio tuli lukijalta, kiitos! Eli jos olet jonkun mielenterveysongelmista kärsivän omainen ja tuntuu ettet jaksa, ota yhteyttä FinFamiin.

Kiitos jos luit tänne asti. Aihe on monipuolinen ja valtavan suuri ja tuntuu että siihen on nyt vaikea saada kunnon otetta. Depressiopäiväkirjat olisi ansainnut paremman ja jäsennellymmän postauksen. Kirja kuitenkin laittoi miettimään tätä yleistä tunnelmaa ja jotenkin tuntuu rohkaisevalta kuulla eri puolilta aiheeseen liittyvää keskustelua, joka on menossa avoimempaan suuntaan.

Ajattelen että hyvä tavoite voisi olla se että kun ahdistaa, olisi todella matala kynnys jakaa se asia jonkun kanssa (kriisipuhelin, ystävä, sometuttu, työkaveri yms), jotta ei tarvitsisi mennä niin kovin syvälle. Ja uskon että kirjoilla ja jaetuilla tarinoilla on tähän liittyen iso positiivinen merkitys. Kiitos teille kaikille rohkeille, jotka annatte muille esimerkkejä!

Jos jotain ajatuksia heräsi niin kerro!

 

Depressiopäiväkirjat -arvio

Arvioni Depressiopäiväkirjat -kirjasta FB:ssä ja Instassa:

 

Eilinen fanikuva #depressiopäiväkirjat -kirjan tekijän eli käyttäjän @saastis kanssa julkkaribileistä. Kiitos! Luin kirjan tänään samantien ja goodreadsiin vääntämäni "arvio" on tässä: "Olen vaikuttunut. Ensinnäkin kirja ja sen julkaiseminen on tärkeä itse aiheensa ja kulmansa takia, uskon että tämä osaltaan jälleen murentaa mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja ja niistä puhumiseen liittyvää häpeää. Mutta kaiken tämän lisäksi, kirja on kirjana todella iskevä, sekä syväluotaava että helposti sulatettava, laittoi itkemään ja nauramaan, joskus samalla aukeamalla. Voimakasta, vihaista, surullista, herkkää, toiveikaista, pelokasta ja elämänjanoista tekstiä. VAHVA SUOSITUS." @kosmoskirjat 🔥🔥🔥🔥🔥🔥🔥#kirja #book #bookstagram

A post shared by Marko Suomi (@markosuomi) on

 

Depressiopäiväkirjat:

https://www.kosmoskirjat.fi/depressiopivkirjat/

Error – mielen häiriöitä:

http://like.fi/kirjat/error/

Iso Mieli internetissä:
Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter

Mainokset

Nykysirkuksen valokeila laajensi mieltä: Valomatka

Valomatka on vaikuttava yhdistelmä varjoteatteria ja nykysirkusta, joka onnistui viemään keskittymisen hienosta teknisestä tekemisestä kiinnostavaan tarinaan.

Lukijan opas: tässä tekstissä on muutama eri kulma Valomatka -nimiseen teokseen, jonka kävin katsomassa Cirkolla 16.9.2017. Ne on eroteltu väliotsikoilla eli jos kiinnostaa vain joku tietty niin voit kätevästi skrollata suoraan oikeaan kohtaan. Kaikki aiheeseen liittyvät linkit ovat tekstin lopussa.

Näkökulmia ovat: faktat, välitön kokemus, kommunikoinnin haasteet, nykysirkuksen rooli, kulttuuribloggauksen mahdottomuus.

Faktat

Cirkon sivuilla lukee näin: ”Nykysirkusta ja varjoteatteria yhdistävä VALOMATKA paljastaa valon ja varjon salaisuudet tavalla, jota ei ennen ole nähty! ” 

Kyseessä on ”seinä”, jonka edessä ja takana sirkustaiteilija esiintyy, ja johon heijastuu hänen varjonsa. Sen lisäksi seinällä on animaatio, joka toimii tarinan kiinteänä osana. Esiintyjän toiminta on synkassa animaation kanssa, ja vaaran tunne tulee siitä että mitä jos esiintyjä ei olisikaan ajoissa?

Kokonaisuus toimii kuitenkin saumattomasti yhteen. Musiikki, äänet muutenkin, animaatio sekä liike vain etenevät ja muodostuu ehjä tarina.

Välitön kokemus

Tiesin ennakkovideoiden (muistaakseni Cirkon FB-sivuilla näkemieni siis) perusteella hieman mitä odottaa, ja menin saliin keskittyen aluksi siihen että miten koko juttu on mahdettu toteuttaa. Huomasin alussa keskittyväni ihan liikaa kaikenlaisiin yksityiskohtiin, kuten vaikka erilaisiin heijastuksiin ja varjon terävyyteen, kunnes tarina imaisi mukaansa.

Olin todella utelias tietämään miten se etenee, vaikka alussa oli jopa hieman vaikeuksia hahmottaa mitä tapahtuu, ehkä juuri sen takia että keskityin epäolennaisuuksiin. Ajattelin että vaikka en sinänsä nykysirkuksesta tiedäkään paljoa, niin ehkä kuitenkin jo nyt sen verran että alan olla vaarallisilla vesillä: samoin kuin alkaa soittaa jotain soitinta, eikä enää kuule musiikkia vaan analysoi ja vertailee kaikkea jatkuvasti.

Yhdessä kohdassa huomasin suuttuvani tarinalle tai päähenkilölle, jätin tosin huutamatta ääneen mutta tavallaan olisin halunnut. En halua spoilata tarinaa mutta kuitenkin tietyssä kohdassa huomasin epäileväni päähenkilön motiiveja tosi paljon. Mitä loppujen lopuksi tiesin hänestä? Kuitenkin taas seuraava kohtaus toi uutta näkökulmaa ja iski helpotus.

Kun esitys loppui, ensimmäinen  reaktioni oli: tässäkö tämä oli, näinkö nopeasti tämä loppui? Olisin halunnut tietää lisää, kuten mitä päähenkilö tekisi seuraavaksi tai mitä hän yleensäkään oli alunperin tavoitellut? Sekin tosiaan vaivasi etten täysin tiennyt oliko hän ns. hyvä vai paha vai kenties naiivin hyväntahtoinen mutta joskus sen takia vahingossa epämiellyttäviä tilanteita aikaansaava. Lisäksi jäi mietityttämään että miten päähenkilön ”kaverille” lopulta kävi? Tuliko yhteistä matkaa vielä lisää vai jäikö tuttavuus lyhyeen?

Kokemus oli siis oikeastaan aika hämmentävä! Aluksi ajattelin että en varmastikaan saa tästä mitään ”paperille” mutta tässä sitä ollaan, junamatkalla poispäin heräsi vaikka mitä ajatuksia lisää. Pidin siitä että tarina jäi vaivaamaan sen pintakerroksen alta. Pidin myös siitä miten paljon vaivaa on varmasti täytynyt työryhmän nähdä että yleensä tuollainen kokemus voidaan rakentaa: jokainen esiintyjän liike piti olla synkassa animaation ja äänien kanssa.

Ihailin sitä että mahdottomalta kuulostava juttu oli saatu toimimaan näennäisen vaivattomasti. Miten hienoa on että on ihmisiä, jotka pystyvät ensinnäkin edes kuvittelemaan että näin voisi tehdä ja sitten vielä tekevät sen!

Kommunikoinnin haasteet

Jostain syystä jäin miettimään esityksen jälkeen sitä miten vaikeaa kommunikaatio ihmisten välillä on. Tässä tapauksessa se oli hyvin korostunutta, koska päähenkilö oli mykkä ja suurimmaksi osaksi esiintyi vain varjonsa kautta, eli ainoastaan kaksiulotteinen kehonkieli oli keinona viestiä asioita.

Tuollaisessa tilanteessa korostuu se, miten paljon on tietoinen siitä mitä viestii kehon liikkeillä, katseen suunnalla, rytmillä, nopeudella, lähestymisellä ja välttämisellä. Tähän vielä lisähaasteena kahden varjohenkilön keskinäinen kommunikointi, tai sitten heidän kommunikointinsa yleisölle.

Väärinkäsitysten mahdollisuus on valtava! Ja, vielä tämän lisäksi otetaan päälle animaatio, joka kuljetti isoa tarinaa.

Normaalissa arjen kommunikoinnissa tulee heiteltyä sanoja ja eleitä aika huolimattomasti, koska voi laskea sen varaan (mikä on usein virhe) että toinen varmaankin osaa tulkita kontekstin, äänenpainon, liikkeen/asennon ja sanojen sekaisesta yhdistelmästä sen mitä itse haluaakin kertoa. Ja niin usein se menee pieleen. Mitäs sitten kun vähennetään keinoja radikaalisti? Jos otetaan kaksi ihmistä, joilla on ihan eri kokemustaustat ja eri kieli, väärinkäsitysten todennäköisyys kasvaa jatkuvasti.

Samahan se itse asiassa on tässä kirjoittaessa. Kaikki sanat, lausejärjestykset, se mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta, on periaatteessa kommunikointia ja tietoisia valintoja. Minulla on tässä ideoita, joita toivoisin välittäväni mutta en voi ollenkaan tietää mitä lukijalle välittyy. Tuotan tekstiä aika nopeasti enkä osaa analysoida sitä niin hyvin kuin vaikka varjoteatteria tekevä liikkeen ammattilainen osaa analysoida liikettä, jolla viestii ja jossa jokaisella pään asennolla ja käsien liikeen dynamiikalla on iso merkitys viestin ymmärtämisen kannalta. Luotan, ehkä liikaakin, siihen että lukija on kärsivällinen ja ehkä myös oletan että hänellä (siis sinulla, joka luet tätä) on jonkinlainen konteksti siihen mitä tässä lukee. Vaikka voin olla ihan täysin väärässäkin.

Toisin sanoen: aikomus voi olla mitä tahansa mutta jos ei ole tahtoa ja sen lisäksi taitoa käyttää niitä kommunikointikeinoja, mitä saatavilla on, tuloksena on todenäköisesti väärinkäsitys tai katastrofi.

Lisävaikeutena tässä on vielä erilaiset odotukset, mitä tilanteisiin tullessa voi olla. Esim. se klassinen että mitä jos tuleekin katsomaan tällaista nykysirkusesitystä odottaen perinteistä sirkusta? Ja siitä seuraavaan aiheeseen…

Nykysirkuksen rooli

Ei tarvitse pelätä, en lähde tässä miettimään mitään nykysirkuksen asemaa taidekentässä, lähinnä koska minulla ei ole siihen tarpeeksi tietoa eikä myöskään ehkä kiinnostusta. Se, mitä itse olen saanut nykysirkukselta jo nyt näiden muutamien näkemieni teosten kautta on ennen kaikkea näkökulman laajentaminen siitä mitä esittävä taide yleensä voi olla tai mitä kaikkea siltä voi odottaa.

Nytkin esimerkiksi näin teatteria, varjoteatteria, tanssia, ilma-akrobatiaa, animaatiota ja yleisön ja esittäjän suhteen rikkomista (jolle on joku oma termi mutten tiedä sitä). Mitä siis olin katsomassa? Miten luokittelisin kokemuksen? Pitäisikö edes luokitella?

Olin kokemassa jotain uutta, jossa oli tunnistettavia osia vanhasta mutta pidän erityisesti siitä että tekemistä venytetään yli erilaisten vanhanaikaisten rajojen. Tämä on juuri sitä, mitä toivoisin että Iso Mieli voisi joskus antaa, jonkinlaisen kurkistuksen kohti uutta mutta kuitenkin niin että se on siedettävää ja hahmotettavaa, ei väkivaltaista. Sellaista, että heräisi ehkä uteliaisuus tutkia aihetta syvemmältä tai rohkaistua kokemaan lisää.

Nykysirkuksen rooli on minulle siis jonkinlainen lempeällä tavalla kapinallinen suunnannäyttäjä, sellainen joka ottaa kädestä ja vie uusiin hienoihin maailmoihin näennäisen vaivattomasti, ja vieläpä tekee sen niin että kokemukset jäävät ihon alle pitkäksi aikaa. Kuten nyt Valomatkan kanssa kävi.

Kulttuuribloggauksen mahdottomuus

Mitä tällaisella tekstillä voi saada aikaan? Kenelle tämä oikeastaan on tarkoitettu? Olisiko pitänyt kirjoittaa vain päiväkirjamainen kokemusmatka? En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin. Jos kritiikin roolia on joskus vaikea hahmottaa, vaikka kyllä sen toki jollain lailla tajuan, tällaisen fiilistelyn roolia aiheen ympäriltä on vieläkin vaikeampi.

Toki on tärkeää ja hienoa että mainosten ja tiedotteiden lisäksi on mahdollisuus kurkata jonkun henkilön ”näin nämä asiat koetaan” -maailmaan liittyen johonkin esitykseen tai teokseen. Mutta tässä on väistämättä kyse jostain hyvin rajatusta näkökulmasta aiheeseen.

Kirjoitan tämän tekstin ehkä sillä kulmalla että haluan kertoa teoksen tekijöille että sain kokemuksesta asioita irti.  Kirjoitan myös sellaisille ihmisille, jotka miettivät ehkä että ”pitäisikö mennä katsomaan nykysirkusta” haluaisin kertoa miten monipuolista se voi olla ja toivon että joku innostuu joskus kokeilemaan. Toivoisin että yhä useampi löytäisi näitä esityksiä ja ajautuisi sitä kautta pohdiskelemaan juttuja ja yksinkertaisesti nauttimaan taitavasti tehdyistä esityksistä. Kirjoitan myös itselleni koska tämä itse asiassa sekä syventää kokemusta että kasaa hajanaisia ajatuksia siihen liittyen. Prosessointi jatkuu vielä pitkään!

Olisikohan tämä tällä kertaa tässä? Kiitos paljon lukemisesta! Kerro ihmeessä kommenteissa jos heräsi jotain mietteitä ja laita teksti jakoon, jos tykkäsit siitä 🙂

Tietoa Valomatkasta Cirkon sivuilla:
http://www.cirko.fi/ohjelma/valomatka

Video tapahtumasivulla:
https://www.facebook.com/events/1376933545717445/permalink/1439437162800416/?action_history=null

Iso Mieli – internetissä:

Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter

Sofi Oksanen laittoi kyseenalaistamaan koko kirjoittamiseni

Kirjoittaminen on turhaa jos ainoa motivaatio tehdä se on jokun asian julkaisu.

Sofi Oksanen piti vaikuttavan ja hienolla tavalla tylyn esityksen tänään (7.9.2017) Imagen kirjoittajakoulussa. Hän kertoi kaikenlaisia asioita mm. sen että kirjoittamiseen ei sinänsä ole mitään kummoisia ”uusia” maagisia ohjeita, pitää vain lukea paljon ja kirjoittaa paljon, siis JOS haluaa hyväksi.

Se, mikä itseeni kolahti hänen puheenvuorossaan eniten oli se kova haastaminen siitä että MIKSI yleensä haluaa kirjoittaa. Hänen mielestään esimerkiksi se että ”haluan julkaista kirjan koska unelmani on aina ollut julkaista kirja” on riittämätön syy, koska se ei tuota välttämättä hyvää kirjoittamista eikä se pelkästään että kirja julkaistaan tee yhtään mitään. Sofi arvosti nimenomaan laadukasta kirjoittamista ja se tuli esille kaikesta hänen sanomastaan.

Saan aiheesta kiinni hyvin urheiluvertauksen kautta. Jos haluaa olla jossain lajissa hyvä, ei riitä vain että menee suoraan parin treenin jälkeen yksiin kisoihin, jota voisi verrata vaikka kirjan kirjoittamiseen. Toki ei kukaan tuosta vaan pääse kirjaa julkaisemaan, sitä varten on erilaisia portinvartijoita ja ihan hyvä niin.

Lähdin kuitenkin pohtimaan tuota kirjoittamisasiaa enemmänkin. Minulla on ollut juuri sellainen epämääräinen ja kliseinen haave kirjan kirjoittamisesta mutta en ole saanut lihaa (tai seitania) sen haaveen ympärille vaan se on ollut joku sellainen fantasia siitä että olen jotenkin ”saavuttanut” jotain sitten kun se kirja tulisi painosta ja olisi hyllyssä. Ehkä olisin suosittu ja pidetty ihminen, jonka mielipiteitä kyseltäisiin ja eläisin jotain mystistä ”kirjailijan elämää”. Kun sitä vähänkin miettii niin typerältä kuulostaa.

Mutta mikä olisi se syy miksi haluaisin kirjoittaa? Minkä tarinan haluaisin kertoa? En tiedä. Tietokirjojen tekeminen ei sinänsä kiinnosta, jos jotain niin fiktiota. Mutta mitä? Ei aavistustakaan. Se ei ole vielä ihan hirveän hyvä lähtökohta kirjan kirjoittamiselle. Että hei ostakaa tää mun kirja, jonka kirjoitin siksi että saisin sen julkaistua että joku lukisi sen ja veisi kotiin hyllyyn, jotta minusta jäisi maailmaan joku ohut jälki sen jälkeen kun olen kuollut.

Kuulostaa vähän samalta kuin bisnesbloggaus vain siksi että saisi saitille SEO-näkyvyyttä. Onttoa, opportunistista ja laskelmoivaa. Kaikkia niitä asioita, joita en haluaisi kirjoittamalla tai millään muullakaan toiminnalla edistää.

Olen kirjoittanut paljon, jossain vaiheessa laskin että lähemmäksi 3000 tekstiä mutta kaikki blogeihin. Pari juttua on päätynyt vierasteksteiksi toisten kirjoihin mutta omaa painettua tuotantoa ei ole. Mietin että miksi olen kirjoittanut noin paljon? Kaikki se aika, ja teksti on vain internetissä. Mitä iloa siitä oli?

No, paljonkin. Kun kirjoitin treenijutuista, pääsin ilmaisemaan jotain sellaista fyysisyydestä, jota en ollut muilta lukenut ja pääsin jakamaan siihen liittyviä asioita ja se johti sitten moneen erilaiseen yllättäväänkin juttuun. Aika lailla kaikki tekstini ovat olleet jonkinlaisia ”pohdintoja” eri asioista, ja ne palvelevat ehkä pääosin jotain omia ajatusprosesseja. Ok, toki seassa on jotain sellaista, jota joku muukin voi soveltaa.

Joidenkin internet-tekstien kanssa on käynyt niin onnekkaasti, että joku oma henkilökohtaisena pohdintana lähtenyt juttu on resonoinut toisessa ihmisessä, ja sitten on päässyt keskustelemaan aiheesta hänen kanssaan, eli silloin teksti on palvellut jonkinlaista tarkoitusta.

On sitäkin käynyt että joku on tullut vuosia myöhemmin kertomaan että lukemansa teksti on saanut kokeilemaan uutta lajia tai innostumaan jostain siten että opettelee lisää. Nämä ovat todella palkitsevia tilanteita, jotka ruokkivat tekemistä ja ainahan sitä salaa toivoo jotain sellaista tapahtuvan. Yleensä jos sitä väkisin yrittää niin ei tapahdu mitään ja sitten kun antaa mennä ja jakaa jotain puolivahingossa aidosti itsestään niin tapahtuu.

Kirjoittaminen on minulle ehkä yksi tapa jollain tavalla olla olemassa ja ajatella, hyvin erilaista kuin peruskeskustelu ja joskus jopa ihan itsessään antoisaa. Helposti käy kuitenkin niin että se mitä sinne ruudulle tai paperille saa ei kuvasta niitä oikeita tunteita tai ajatuksia vaan jää pinnalliseksi lässytykseksi. Uskon että siihen vaikuttaa osin se että sitä kuitenkin aina hieman jarruttelee kun tietää että juttu on julkista, vaikka lukijoita ei olekaan miljoonia.

Sofi puhui tästäkin aiheesta, tosin ihan eri sanoilla ja lauseilla mutta tavallaan siitä miten voi olla erilaisia esteitä siihen miksi teksti ei irtoa tai että se ei kerro mitään. Ja ne esteen kannattaa selvittää itsensä kanssa kunnolla, jotta tietää mistä on kyse. Demoneista ei välttämättä tarvitse hankkiutua kokonaan eroon mutta niiden tunteminen helpottaa. Eikä kuulemma kannata dokailla samalla kun kirjoittaa, se ei tuota parempaa tekstiä.

Ajattelen jälleen että pitäisi kirjoittaa enemmän ja erilaisia juttuja mutta ehkä tuon Sofin puheenvuoron jälkeen voin luopua siitä kirjapakkomielteestä ja lähteä pohtimaan mitä tarinoita oikeastaan edes haluan rakennella ja jakaa. Onko jossain syvällä jotain sellaista, jota uskallan katsoa ja yrittää saada sitä näkyväksi tekstillä? Mikä asia olisi pakko kertoa? Sofi painotti sitä että kirjoittamisen on tärkeää olla itselle tärkeää, jotta se voisi koskaan olla aidosti jotenkin edes palkitsevaa ja toisaalta että se voisi myös antaa toisille jotain.

Hyvin paljon siis samaa kuin tuossa businessbloggaus-tapauksessa. Jos kirjoittelee vain hakukoneiden takia, se ei palkitse itseä tai ketään muutakaan. Mutta kun joskus löytyy joku sellainen aihe, joka on vain kerrottava niin sen tuntee ja se vie mukanaan.

Tällaista kaikkea tuli mieleen Sofi Oksasen puheenvuorosta tänään. On muitakin ajatuksia mutta ehkä niistä joskus toiste pienen pureskelun jälkeen.

Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter

 

Miksi Red Carpet Film Festival? Haastattelussa Antti Luusuaniemi

Pääsin haastattelemaan Antti Luusuaniemeä Hyvinkäällä, jossa järjestetään Red Carpet Film Festival -tapahtuma 31.8.–3.9.2017. Antti kertoi mm. miksi on halunnut järjestää tällaisen tapahtuman, millainen on suomalaisen elokuvan tila hänen näkökulmastaan, millaisia eroja elokuvatyöllä ja teatterilla on ja millaista on laittaa itsensä voimakkaasti likoon tapahtuman isänä.

Olen innoissani siitä että Hyvinkäällä alkaa tällainen hieno tapahtuma, ja haluan olla mukana omalta osaltani edistämässä sitä ja siitä tuli kimmoke pyytää Anttia haastatteluun. Onneksi Antti suostui epäröimättä ja pääsimme toteuttamaan jutun nopealla aikataululla. Kiitos Antti ajastasi! Kiitos myös Marika Luukkaselle valokuvista!

Kuva: Marika Luukkanen

Voit katsella/kuunnella joko haastattelun täältä:

Mikä ihmeen Red Carpet Film Festival?
”Red Carpet on kotimaisen elokuvan festivaali, joka järjestetään ensimmäistä kertaa elo-syyskuun vaihteessa. Red Carpet tarjoaa yleisölle ainutlaatuisia elokuvaelämyksiä Hyvinkään kaupunkiympäristössä. Ohjelma sisältää kotimaisia elokuvia, festariklubeja, tekijätapaamisia, keskusteluja ja kaupunkitapahtumia.”

Lisätiedot, esiintyjät, elokuvat, muusikot ja kaikki muut oleelliset tiedot festivaalista täältä linkistä:
https://www.redcarpetfilmfestival.fi/

Kuva: Marika Luukkanen

Facebook
Instagram
Twitter
Tilaa uutiskirje

Iso Mieli – ensimmäinen vuosi, mitkä tunnelmat?

Kiitos kaikille lukijoille, katsojille ja kuuntelijoille ja tietysti vieraille! Ensimmäinen vuosi Iso Mieli -tekemistä alkaa olla takana ja tämä on tietysti vasta alkua. Vilkaisin nopeasti taaksepäin, ja tällaista kaikkea on tullut puuhattua, siis julkaisuina (olisin halunnut tehdä hienon infograafin mutta meni Canvan ja Infogramin kanssa samantien hermot):

Kaikenlaista on tullut siis kokeiltua ja tehtyä, teiltä ihmisiltä on tullut paljon palautetta ja tekeminen on ollut erittäin kivaa! Jos pitää miettiä mikä on ollut parasta niin ehdottomasti vieraiden kohtaaminen, sekä heidän kanssaan tehdyt aktiviteetit ja keskustelut. Formaateista tykkään eniten tekstistä, livevideoista ja podcasteista sekä uutiskirjeen tekemisestä.

Mutta, se menneestä, katse tulevaan. Ideoita tulevaisuutta varten on, joitakin juttuja on jo ns. jonossa ja ideoita vieraista, joita aion kysyä mukaan on niitäkin jonkin verran. Tulen myös aktiivisesti jatkamaan erilaisten formaattien kokeilemista. Toiminnallinen kulttuuribloggaus(tm) hakee jatkuvasti muotoaan.

Nyt kiinnostaa sinun mielipiteesi.

Mitä ajatuksia jutut ovat herättäneet? Onko jotain muuta mielessä? Haluatko ehkä lähettää terveisiä? Tuleeko mieleen juttu, jonka haluaisit nähdä Iso Mieli -sivustolla jossain formaatissa? Arvostan jos kerrot tuon alla olevan lomakkeen kautta, tai suoraan sivun kommenteissa tai sitten jotain muuta kautta. Kiitos jo etukäteen!

Tuorein juttu:

Miesten maailmaan treenin kautta? Vieraana Antti Holma
https://isomieli.fi/2017/07/01/miesten-maailmaan-treenin-kautta-vieraana-antti-holma/

Tilaa uutiskirje:
https://isomieli.fi/tilaa-uutiskirje/

Uutiskirjearkisto:
http://us15.campaign-archive1.com/home/?u=0a2484f6eb78eb31b3c23920e&id=717d77095f

Muut ”paikat”:
https://www.facebook.com/IsoMieli/
https://www.instagram.com/isomieli/
https://twitter.com/isomieli

Kuva ei liity tapaukseen – kyseessä on Barreto Helsingin salilla oleva solmussa oleva köysi

Miesten maailmaan treenin kautta? Vieraana Antti Holma

”May we always be strong in body, spirit and mind”
Glenn Danzig, Godless, Danzig III: How the Gods Kill (1992)

Tässä tekstissä on tarkoitus tutkia mystistä ja sanatonta miesten maailmaa, ja varsinkin sen fyysistä puolta. Kysymyksiä: Millainen keho on hyväksyttävä miehen keho? Mitä suorituksia miehen pitää pystyä tekemään? Kuka yleensä arvioi miehen fyysistä suorittamista ja olemusta ja onko sillä mitään merkitystä? Miten voisimme harjoittelun kautta päästä edes väliaikaisesti hyväksyttyyn miehiseen tilaan?

Tällaisia kysymyksiä pohdiskelin itsekseni sekä lähdekirjallisuuden innoittamana. Näitä samoja asioita pyörittelimme myös vieraani Antti Holman kanssa salilla (Optimal Performance Center Helsingissä) treenatessamme. Treenin jälkeen kyselin vielä Antilta muutamia kysymyksiä, ja siitä keskustelusta löytyy tallenne jutun lopusta sekä lainauksia pitkin matkaa. Jutun lopusta löytyy myös linkit kaikkiin lähdemateriaaleihin. Jos lukeminen herättää ajatuksia, kerro niistä ihmeessä kommentoimalla!

Kuinka paljon lihaksilla on merkitystä selviytymisen kannalta?

Osmo Tammisalo luettelee kirjassaan Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa (Terra kognita, 2005) 10 kohdan listan kriteereitä, joista vasta numero 7 liittyy ulkonäköön:

“Saadakseen pitkäaikaisen lisääntymiskumppanin koiraan tulee:

Kohta 1: Osoittaa emotionaalista vakautta ja kypsyyttä, kilttiä luonnetta sekä luotettavuutta
Kohdat 2-6: erilaisia luonnetta, saavutuksia ja käyttäytymistä kuvaavia asioita, kuten kiltteyttä lapsia kohtaan, kunnianhimoisuutta tai korkeassa asemassa olemista
Kohta 7: Osoittaa hyvää terveyttä sekä kasvojen ja vartalon symmetrisyyttä”

Eli ainakaan lisääntymisen kannalta fyysinen ulkomuoto tai varsinkaan salilla tai vastaavalla toiminnalla hankitut näyttävät lihakset eivät ole kriittisin asia pitkäaikaista kumppania etsittäessä. Myöskään erilaisissa yhteisöissä toimiminen ei sinänsä vaadi esimerkiksi yli 100kg penkkitulosta. Kun puhuimme ihanteellisestä miehestä ja erilaisista vaatimuksista, Anttikin korosti arvostavansa henkilöä, joka on sinut itsensä ja olemisensa kanssa, koska se välittyy myös ulospäin koko olemukseen.

Salilla – peiliselfie. Optimal Performance Center.

Primitiiviset juuret – heimolliset pääsyvaatimukset

Ennen oli paremmin tai ainakin yksinkertaisemmin. Mieheksi kasvaminen oli selkeä yksisuuntainen prosessi, jossa suoritettiin tietty aikuistumisriitti, jonka kautta tuhottiin symbolisesti lapsi itsessä ja päästiin luomaan uusi elämä miehenä.

Navajo-intiaanien Sauna-rituaali tarjoaa esimerkiksi seuraavanlaisen kokemuksen: (en tiedä ovatko keksineet suomalaista ennen saunan vai onko joku suomalainen vienyt perinteen intiaaneille):

Manhood ceremony rich in symbolism, tradition
“Redhorse said the male sweat lodge dates back to the emergence story, and has a variety of uses: the warrior initiation, the hunter initiation, the manhood initiation (that’s the one the crowd was most curious about), cleansing and relaxation, and as medicine for a sick person.”

Toisin sanoen miehen pitää kestää tietty äärimmäinen tunne, lähinnä kuumuus ja siihen liittyvä tukaluus ollakseen hyväksytty.

Papua-Uusi-Guinea tarjoaa myös kivun sietämistä mutta myös rituaalin läpäisyn jälkeisen ikuisen näkyvän merkinnän, krokotiilin suomujen kaltaisen kuvioinnin iholla. Jos siis selviää rituaalista hengissä.

Agonising rites of the crocmen:
”The male members of the Chambri tribe – who live 721km north-west of Port Moresby near Chambri Lake – undergo this painful initiation to transition from being a boy to a man.
It involves the boys having their skin cut a number of times and then healing which leaves marks that resemble those of crocodile scales.
This excruciating process – which occasionally ends in death – is meant to demonstrate discipline, focus and dedication, and the only way the boys are allowed to numb the pain is by munching on a plant with healing qualities.”

Kyseessä ei siis ole mikään vaaraton toimenpide vaan hengenvaarallinen riski. Jos tästä selviää, on itsestäänselvästi osa heimoa ja alleviivatusti mies. Kuten pariutumislistassakin, tässäkin korostuu tietynlainen asenne, omistautuminen, keskittyminen ja kurinalaisuus.

Postmodernin miehen irrallinen tuska

Mitä tekemistä tällaisella primitiivisella uholla on tämän päivän kanssa? Ehkä vähän, ehkä paljonkin. Iso aikamme haaste on se, että kuulumme helpostikin useisiin heimoihin, emmekä vain yhteen. Erilaisia tapoja “olla mies” on lukemattomia, ja erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä pitää oma asema ansaita erilaisilla tavoilla. Joskus tatuointi tai näkyvä arpi voi herättää kunnioitusta, toisessa ympyrässä kuvotusta. On kerhoja, jotka arvostavat resurssien hallintaa ja omistamista, toiset taas herkkyyttä ja sivistystä.

Usein ihminen poukkoilee erilaisten ryhmien välillä ja yrittää sopeutua niihin kaikkiin tai sitten kaivertaa ikäänkuin oman polkunsa ja keksii itsensä itse, täysin yksin. Itse kaivertaminen on sekin tietyllä tavalla mystisen kunniakasta mutta myös äärimmäisen haastavaa, sillä koskaan ei tule olemaan sellaista tilannetta, jossa toinen, miehisyyden lopullisesti saavuttanut mies tulisi sanomaan “nyt olet tehnyt tarpeeksi ja ansaitset näin pääsyn miesten maailmaan”, vaan ihminen harhailee ja poukkoilee itse asettamiensa ehkä kohtuuttomienkin vaatimustensa kanssa hautaan asti.

Oman itsen löytäminen fyysisen rasituksen kautta

Fyysinen harjoittelu kehittää itsestäänselvästi kehoa mutta se vaikuttaa myös mieleen. Sekä Henry Rollinsin että Antti Holman teksteissä korostuu itsen löytäminen vastuksen kautta. Kun on tarpeeksi kovaa tehnyt, alkaa ikäänkuin hahmottaa itseään selkeämmin, näkee ja tuntee omat rajansa paremmin. Vähän kuten veistos, joka alkaa löytymään vasta kun ylimääräinen on hakattu pois taltalla.

Henry Rollinsin, tuon punkin pioneerikehonrakentajan netissä kulkeva lainaus (en tiedä alkuperäistä kirjaa, josta tuo on) toteaakin:

“I believe that one defines oneself by reinvention. To not be like your parents. To not be like your friends. To be yourself. To cut yourself out of stone.”

Itsensä leikkaaminen kivestä korostaa harjoittelun vaativuutta ja kovuutta, joka kuulostaa myös tavallaan primitiiviseltä miehisyysriitilltä. Tunnistan tämän omallakin kohdalla. Varsinkin alussa saliharjoittelussa oli läsnä jatkuva uusien porttien läpipääsemisen riemu. Se jää mieleen kun ensimmäistä kertaa vetää maasta jonkun tietyn myyttisen lukeman tai saa käytettyä salin painavimpia käsipainoja edes jossain likkeessä. Selkeä ja välitön palaute, onnistumisen kokemukset, “minä pystyn tähän” -tuntemukset.

Toinen lainaus Rollinsilta, kuuluisasta Iron and the Soul -artikkelista, joka on kiertänyt yhtä kauan internetin treenfoorumeita kuin Teston ja Raudon vitsit.

“He said I could look at myself now. I got home and ran to the bathroom and pulled off my shirt. I saw a body, not just the shell that housed my stomach and my heart. My biceps bulged. My chest had definition. I felt strong. It was the first time I can remember having a sense of myself. I had done something and no one could ever take it away. ”

Rollins kuvailee itsensä näkemisen uudenlaisena kokemuksena ja myös tunnetta ihan omasta saavutuksesta, joka on tärkeä ja iso asia. Omaa saavutusta ei voi kukaan viedä pois, vaikka fysiikka myöhemmin vääjäämättä muuttuukin, koska työ on kuitenkin jo tehty.

Antti Holma kuvailee Järjestäjä -kirjassa (Otava, 2014) itselle asetettuja kovia vaatimuksia:

“Jaksoin vielä kahdeksan ja murisin itselleni. Punnerra paskanaama, sinusta ei tule miestä ellet punnerra.”

Toisaalla samassa kirjassa hän kuvaa hienosti myös sitä jatkuvaa epäilystä omasta kyvykkyydestä, voiko koskaan päästä sinne missä kokeneet tuntuvat luontevasti olevan:

“Oliko hänellä mahdollisuus vielä kasvaa samanlaiseksi valtavaksi ärjyksi kuin isot pojat, vai oliko hänestäkin hyvää vauhtia tulossa minun kaltaiseni nahkea keppi.”

Itse yritin tehdä itsestäni kelvollista nimenomaan salitreenin kautta alunperin, sillä se oli jotain hyvin konkreettista ja sellaista mihin pystyin itse vaikuttamaan. Olin teininä omasta mielestäni säälittävä ja vastenmielinen ruipelo, ja aloin pitämään itsenä jollain tavoin ihmisenä vasta kun olin saavuttanut harjoittelussa tietynlaisen tason. Tasovaatimus tuli osittain itseltäni ja osittain muilta ihmisiltä, jotka alkoivat kommentoida hieman ryhdistynyttä olemustani.

Antti kertoi myös omalta kohdaltaan että oli alkanut nuorena salitreenin kautta hahmottaa kehoaan ja myös itseään selkeämmin, oman voiman kasvaminen auttaa hahmottamaan mihin pystyy ja mihin ei. Loppujen lopuksi se on isompi ja tärkeämpi asia kuin ulkonäkö tai edes varsinaiset tulokset.

ns. PT-poseeraus, jossa käsivarsien korostaminen ja hieman takakenoinen ryhti on tärkeää.

Oma polkuni treenimaailmassa

En tiennyt nuorena miten pääsisin miesten maailmaan koska mikään seuraavista ei tuntunut omalta jutulta: joukkuelajin harrastaminen, tappeleminen tai muu “pahistelu”, autoista/mopoista kiinnostuminen. Tunsin olevani outo muiden keskellä, en kuulunut joukkoon.

Tilanne muuttui kun löysin raudan ja treenaamisen. Sain salilta paljon ja annoin sille paljon. Olin siellä joka arkipäivä, kun muut olivat kavereiden kanssa kaupungilla. Siellä olin minä, muutama treenikaveri alkuakoina ja lopulta vain minä ja rauta. Oli useita tilanteita, jolloin salilla ei ollut yksinkertaisisesti ketään muita.

Treenin kautta kehoni muuttui ja aloin saamaan ihmisiltä ja etenkin miehiltä kunnioituksen sekaista huomiota. Kun olin isoimmilani (en koskaan kovin iso, hieman yli 90-kiloinen mutta ihan “hyvässä lihassa” kuten sanotaan) minua pidettiin vahvana ja kykenevänä. Kukaan ei tiennyt että en oikeastaan osannut liikkua, olin vain vahvan näköinen.

Ajattelin silloin että ok, nyt olen jotenkin ansainnut jotain kummallista hankalasti määriteltävää kunnioitusta ja ehkä tavallaan osallisuutta siitä mystisestä miesten maailmasta, josta olin haaveillut.

Ajattelin kuitenkin: “tässäkö tämä on? Onko tämä kaikki vain teatteria?” En nimittäin kokenut tehneeni mitään kovin ihmeellistä, lähinnä olin treenannut pitkäjänteisesti joitakin vuosia mutta en ollut tehnyt mitään erityisen rohkeaa. Näytin vain vahvalta. Riittääkö se? Minulle se ei riittänyt.

Ajattelin että mitä voisin tehdä seuraavaksi. Jostain se idea tuli: taistelu, kamppailu. Meni vuosia mutta pääsin tilanteeseen, jossa olin ottelemassa pariinkin otteeseen thainyrkkeilyn SM-kisoissa. Parhaimmillani sain SM-hopeaa ja vieläkin harmittaa että hävisin sen matsin. Ottelin n. 20 ottelua, puolet voitin, ja jo muutaman ottelun jälkeen sain samanlaista kummallista kunnioitusta samalla peruskurssilla olleilta.

Olin päässyt jonnekin sellaiseen kerhoon, jonne en olisi kuvitellut pääseväni: olin kamppailija. Se on tavallaan turvallisessa mielessä jotain sellaista, joka antaa takuupassin tietynlaisen miehisyysriitin läpi pääsemiseksi. Moni harrastaja ei koskaan uskalla astua ottelukehään. Tosin, kun sen on kokenut, ymmärtää että ei se nyt niin ihmeellistä ole kuitenkaan. Se on hieno kokemus mutta ei muuta ihmistä rohkeammaksi, ehkä jopa paljastaa enemmän omia pelkoja kuin haluaisi nähdä. Tai näin omalla kohdalla. Toki sitten kun olin omat otteluni käynyt, mietin sitä että yhä voisi tehdä enemmän, käydä kovempia matseja esim. ulkomailla tai jotain vastaavaa.

Elämä kuitenkin vei toiseen suuntaan ja olin päässyt todistamaan itselleni jotain. Ja edelleen minua kalvoi tunne siitä että huijasin. En kokenut itseäni “äijäksi” tai sellaiseksi rehvakkaaksi mieheksi. Tunsin olevani ehkä jopa herkempi kuin aikaisemmin, ja tietynlaiset illuusiot erilaisista kuvitteellisista väkivaltatilanteista muuttuivat, sillä opin kamppailun myötä kuitenkin tajuamaan jotain siitä miten arvaamatonta tappelu on kamppailuun verrattuna, jossa kuitenkin on säännöt, tuomarit ja ensiapuhenkilökunta.

Voiko tästä prosessista oppia jotain tai yleistää kokemusta laajemmin? En suoraan sanoen tiedä. Kaikki tämä on saanut minut kuitenkin pohtimaan sukupuoliroolien ja nyt varsinkin miehen roolia. Miksi se on niin näennäisen oloinen rakennelma? Miksi kukaan ei suostu paljastamaan mitkä ne salaisuudet ovat? Ehkä kukaan ei tiedä? Toisaalta rajojen hakeminen ja kilpailukin on vapauttanut jatkuvan itselle todistelun taakasta, ja voin suhtautua näihin aiheisiin esimerkiksi ihan eri tasolla huumorilla kuin olisin parikymppisenä pystynyt.

Ajattelen nyt niin että kaikki tämä rajojen hakeminen ja erilaisten juttujen kokeileminen on ollut itselleni tärkeää identiteetin rakentamisen tai löytämisen kannalta. Se on ollut tärkeää myös siksi että ymmärrän että joku yksittäinen urheilusuoritus tai jonkun tietyn vuoden katoava kesäkunto ei sinänsä ole merkittävä asia. Tärkeää on se, että etsii eri tavoin tekemisen kautta niitä asioita, joihin pystyy, joista pitää, jotka haastavat, jotka pelottavat ja jotka pakottavat miettimään suhdettaan itseen ja maailmaan uudelleen ja uudelleen. Ja tämä prosessi ei lopu koskaan vaan oppiminen on jatkuvaa.

Salitreeni yhteisöllisenä ja rauhoittavana toimintana

Keskustelimme Antin kanssa aika paljonkin salietiketistä ja kulttuurista. Yksi hienoimpia asioita on salitreenin tietynlainen globaali sanaton kieli. Antti kertoi että hänelle on matkustaessa tärkeää löytää sali, koska sitä kautta pääsee kiinni paikalliseen kulttuuriin, ihmiset ovat salilla tavallaan omia itsejään ja noudattavat tiettyjä pelisääntöjä. Salilla saa olla aika rauhassa ja tehdä omia juttujaan, peruskohteliaisuus riittää eikä tarvitse alkaa juttelemaan enempää jos ei halua.

Keskustelumme liikkui koko ajan poispäin siitä alkuperäisestä “miehen vaatimuslistasta”. Oikeastaan kun syvennytään itse tekemiseen, tulee esille monta tärkeää asiaa. Antti kertoi siitä, miten aluksi salilla tuli vertailtua itseä toisiin siinä mielessä, että olisipa hieno olla noin iso tai vahva. Kun hieman treenaa ja pääseekin tavoitteeseen, huomaa että aina on joku toinen, joka on vielä vahvempi, ja jos pääsisi taas seuraavalle tasolle, taas löytyisi joku vahvempi. Eli loppujen lopuksi se, että on treenaamassa ja näkee että siellä on muitakin, on oikeastaan todella vapauttavaa. Kaikki ovat siellä siksi, että haluvat jollain tasolla kehittyä nykytilanteestaan mutta on turha vertailla itseään muihin, sillä se ei lopu koskaan.

Penkkitreeniä tehtäessä varmistajan rooli on tärkeä.

Keskustelimme myös siitä, miten treenin aikana ei tule miettineeksi loppujen lopuksi juuri mitään ulkoisia asioita, muita ihmisiä tai samaan aikaan salilla treenaavia, vaan se on tila jossa voi keskittyä vain omaan tekemiseen omassa tahdissa. Kun tekee tiukkaa sarjaa, aika ja paikka ikäänkuin katoaa hetkeksi ja voi uppoutua kuulostelemaan miltä kehossa ja lihaksissa tuntuu, kun polte alkaa kasvaa esimerkiksi tiukassa kyykkysarjassa. Samalla keskittyminen menee ainoastaan siihen että paino nousee. Salitreeni on Antin mukaan todella rauhoittavaa, sillä vaikka syke nouseekin, mihinkään ei varsinaisesti ole kiire, verrattuna esimerkiksi vauhdilla tehtäviin kuntopiireihin tai kamppailuun. Parhaimmillaan treeni on meditatiivinen kokemus, ja muun maailman häly, töiden ja projektien vaatimukset sekä omien ajatusten säksätys hetkeksi hiljenee.

Varmistamaan pyytäminen on suuri luottamuksen ja kunnioituksen osoitus.

Vaikka salitreeniä, varsinkin ns. perinteistä, voi kritisoida siitä ettei se ole toiminnallista, se tarjoaa kaikki nuo edellä mainitut elementit. Tai ehkä se tarjoaa niitä juuri siksi: ei tarvitse miettiä mitään monimutkaista liikerataa tai vastaavaa, vaan voi keskittyä puhtaaseen rasitukseen ja vastukseen.

Keskustelua treenin jälkeen

Treenin jälkeen kävimme läpi vielä mm. seuraavia aiheita: Millaista näyttelijänä on treenata roolia varten ja kuka silloin omistaa lihakset? Mitä ulkoinen fyysinen olemus symboloi ja onko se loppujen lopuksi tärkeää? Mikä on Douchebag Method -treeni? Miehen rooli ja sukupuolistereotypiat?

Kuuntele koko keskustelu tuolta (Soundcloud -linkki):

 

Yhteenveto: Reitti miesten maailmaan on unohtaa miesten maailma

“Just let go!”
Tyler Durden Fight Club -elokuvassa (ja kirjassa)

Aiemmin lueteltuja kunnioitettuja maskuliinisia ominaisuuksia voi siis osoittaa itselleen ja muille voimaharjoittelulla. Ihminen ei tule vahvemmaksi ellei sijoita aikaa, keskittymistä, kurinalaisuutta ja omistaudu tekemiselle salilla. Lisäksi, varsinkin lihaskasvuun tähtäävällä harjoittelulla, tämä kaikki tulee ulkopuolisellekin selväksi. “Ai sä oot käyny salilla vai, no sen kyllä huomaa” – lause pitää sisällään toki lihasten ihailun mutta myös ihmisen luonteen arvioinnin. Toinen antaa tunnustusta toisen sitkeydelle ja ponnisteluille.

Loppujen lopuksi millään tällä ei ole edes mitään tekemistä sukupuoliroolien kanssa. Kehon hahmottaminen ja sillä asioiden tekeminen on linkki toimimiseen maailmassa, ja fyysisten rajojen kokeilemisen kautta oppii paljon itsestään, sukupuolesta tai mistään muustakaan epäolennaisesta huolimatta.

Se, että onko oman toiminnan taustalla joku vääristynyt kehonkuva tai muu pakkomielle tai ihan vain mielihyvän tai arjesta irrottautumisen tarve, on sekin aika merkityksetöntä. Toiminta, liike, kehon tunteminen, ne ovat asioita, jotka vaikuttavat paljon siihen miten kokee itsensä ja se vaikuttaa siihen miten muut myös oman olemuksen näkevät, lihasten tai kehonkoostumuksen yksityiskohdista huolimatta.

Voimaharjoittelu eli “salilla käynti” (toki salilla voi tehdä muutakin) on yksi hyvin selkeä tapa lähteä kokeilemaan tätä kaikkea ja ikäänkuin tutustumaan itseen. Omalla kohdallani tämän tekstin tuottaminen ja Antin kanssa treenaaminen ja keskustelu muistutti minua siitä miten paljon pidänkään perinteisestä voimaharjoittelusta, vaikka lähdinkin liikkeelle siitä ajatuksesta että haluan tutkia kriittisesti ulkonäkömittareita. Nyt näen “punttaamisen” estetiikan ja filosofian jotenkin vanhassa tutussa ja toisaalta hyvin uudessa ja raikkaassa valossa.

Joka tapauksessa, jutun alun kysymykset jäivät vaille lopullisia vastauksia. Ehkä olennaista sukupuolirooleissa ja niiden “vaatimuksissa” ja vaatimuksiin suhtautumisessa on se vievätkö ne ihmistä eteenpäin vai rajoittavatko? Voi kysyä itseltään: “Olenko pyrkimässä liian ahtaaseen rooliin, joka on itselleni täysin epäluonteva?” Kuten Anttikin kertoi työstään sukupuoliroolehin liittyen, hänen moni työnsä käsittelee ja tutkii miehenä ja naisena olemista yhä uudestaan eri näkökulmista. Voisi sanoa ehkä jopa coelhomaisesti että sukupuoliroolikin tai oikeammin itsensä löytäminen on matka, joka ei varsinaisesti lopu koskaan. Ei voi koskaan olla “valmis” mies mutta voi yrittää oppia tuntemaan itsensä paremmin. Ja välillä voi vaan unohtaa kaiken ja hakea pumppia koska se tuntuu hyvältä!

Iso kiitos Antti ajastasi ja ajatuksistasi!

Kuuntele Antti Holman Radio Sodomaa:
http://areena.yle.fi/1-4150922

Myös suuri kiitos Joni Jaakkolalle ja Optimal Performance Centerille vieraanvaraisuudesta!
http://www.opcenter.fi/

Kiitos kun luit! Jos juttu herätti ajatuksia, kerro niistä ihmeessä vaikkapa kommentoimalla. Jos tykkäsit, jaa mielellään eteenpäin.

Tilaa Iso Mieli uutiskirje:
https://isomieli.fi/tilaa-uutiskirje/

Minä, Joni Jaakkola, Antti Holma ns. PT-asennossa.

Tärkeitä linkkejä, lähdemateriaalia ja lisälukemista

Antti Holma

Kuuntele Antti Holman Radio Sodomaa:
http://areena.yle.fi/1-4150922

Optimal Performance Center

Mene ja treenaa!
http://www.opcenter.fi/

Lähdemateriaalia

Manhood ceremony rich in symbolism, tradition
http://navajotimes.com/ae/culture/manhood-ceremony-rich-symbolism-tradition/

Agonising rites of the crocmen
http://www.dailymail.co.uk/news/article-2722740/The-ancient-initiation-ritual-scars-boys-look-like-crocodiles.html

Henry Rollins – Iron and the Soul (1994)
http://www.oldtimestrongman.com/strength-articles/iron-henry-rollins

Rakkauden evoluutio, Osmo Tammisalo, Terra Cognita 2005
http://www.terracognita.fi/tc/product/rakkauden-evoluutio/

Järjestäjä, Antti Holma, Otava 2014
http://www.adlibris.com/fi/kirja/jarjestaja-9789511279761?gclid=CLDzw_Kk6NQCFRvgGQodpk4PYg

Bonuslukemusta tositreenaajille

Play as if Your Life Depends on It: Functional Exercise and Living for Homo Sapiens
https://www.amazon.com/Play-Your-Life-Depends-Functional/dp/0972335803

Valmennusoppi, Dietrich Harre, 1975