Takakansi-podcast: Anna Perho – arvojen priorisointi, ajan raivaaminen lukemiselle, vaikuttavat kirjat

Vieraana valmentaja ja toimittaja Anna Perho. Keskustelimme mm. omien arvojen mukaisten asioiden priorisoinnista ja sen vaikeudesta, lukemisen merkityksestä, ajan raivaamisesta lukemiselle sekä viime aikoina vaikutuksen tehneistä kirjoista. Iso kiitos Anna vierailusta!

Kuuntele jakso tästä, SoundCloudista, Spotifystä tai Apple Podcasts:sta (löytyy myös Google Podcast:sta luonnollisesti).

Jakson kirjat:

Antisäätäjä – Fiksun ajankäyttäjän opas
https://www.goodreads.com/book/show/36155411-antis-t-j-fiksun-ajank-ytt-j-n-opas?from_search=true

Mielen yhteydet – Masennuksen todelliset syyt
https://www.goodreads.com/book/show/43465532-mielen-yhteydet—masennuksen-todelliset-syyt?ac=1&from_search=true

Seneca – elämän lyhyydestä
https://www.goodreads.com/book/show/40186883-el-m-n-lyhyydest?from_search=true

Haitekst
https://www.goodreads.com/book/show/4033963-haiteksti?ac=1&from_search=true

It Doesn’t Have to Be Crazy at Work
https://www.goodreads.com/book/show/38900866-it-doesn-t-have-to-be-crazy-at-work?ac=1&from_search=true

12 Rules for Life: An Antidote to Chaos
https://www.goodreads.com/book/show/30257963-12-rules-for-life?ac=1&from_search=true

Tšernobylista nousee rukous
https://www.goodreads.com/book/show/12972406-t-ernobylista-nousee-rukous?ac=1&from_search=true

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin : Carlin kirja
https://www.goodreads.com/book/show/39352572-jos-kuolema-on-vienyt-sinulta-jotakin-anna-se-takaisin

Bolla
https://www.goodreads.com/book/show/45321864-bolla?ac=1&from_search=true

Itselleni : keisarin mietteitä elämästä
https://www.goodreads.com/book/show/17450989-itselleni

Late Bloomers: Short Stories of People Overachieving Without Achieving
https://www.goodreads.com/book/show/42607270-late-bloomers?from_search=true

Staalo
https://www.goodreads.com/book/show/17934314-staalo

Takakansi-podcast
Mainokset

Takakansi-podcast: Topias Uotila – infosotalukutaito ja medialukutaito

Vieraana Topias Uotila ja aiheena infosotalukutaito. Mitä infosota tarkoittaa, miten sitä voi tunnistaa ja voiko siltä jotenkin suojautua? Mitä ”tavallisen kansalaisen” olisi hyvä aiheesta tietää, ja mistä löytyy aiheeseen liittyvää luettavaa? Kiitos Topias vierailusta!

Aiheeseen liittyviä kirjoja ja linkkejä jakson alla.

Kuuntele jakso tästä, SoundCloudista, Spotifystä tai Apple Podcasts:sta.

The Last Ringbearer
https://ymarkov.livejournal.com/280578.html

Faktat tiskiin!
https://www.tammi.fi/kirja/tuomas-muraja/faktat-tiskiin!/9789513192594

Infosota
https://otava.fi/kirjat/infosota-2/

Propagandan lumo
http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2016-syksy/propagandan-lumo.html

Putinin trollit
https://www.johnnykniga.fi/kirja/jessikka-aro/putinin-trollit/9789510438299

Global Media, War, and Technology
https://www.edx.org/course/global-media-war-and-technology-0

Informaatiovaikuttamiseen vastaaminen. Opas viestijöille
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161512

Kyberturvallisuus
https://mpk.fi/koulutukset/kyberturvallisuus/

Age Old Principles Validated in a PSYOP Exercise
https://www.youtube.com/watch?v=YcugjHldPa4

Psychological perspective on security
https://www.youtube.com/watch?v=bUcfhSkWHLo

Internet forum 1.10.2019
https://aalto.cloud.panopto.eu/Panopto/Pages/Viewer.aspx?pid=6d28ea05-602a-4e62-836b-aac000b26b10

 

Takakansi-podcast

Takakansi-podcast: Vieraana Minja Koskela – ennen kaikkea uteliaisuus – feminismi, vaikuttaminen, toivo

Keskustelimme Minja Koskelan kanssa hänen kirjansa Ennen kaikkea feministi teemoista sekä kirjoittamisesta, oppimisesta, uteliaisuudesta, lukemisesta ja muistakin asioista. Iso kiitos Minja vierailusta!

Kuuntele jakso tästä, SoundCloudista, Spotifystä tai vaikka iTunesista.

Jakson kirjoja ja linkkejä:

Ennen kaikkea feministi
https://www.goodreads.com/book/show/45178747-ennen-kaikkea-feministi

Bluestocking-blogi:
https://www.lily.fi/blogit/bluestocking/

Sitran megatrendikortit:
https://www.sitra.fi/julkaisut/megatrendikortit/

Contrapoints / Men
https://www.youtube.com/watch?v=S1xxcKCGljY

Tranny: Confessions of Punk Rock’s Most Infamous Anarchist Sellout
https://www.goodreads.com/book/show/32586896-tranny

Pleasure Activism: The Politics of Feeling Good (Emergent Strategy)
https://www.goodreads.com/book/show/40743450-pleasure-activism

Noin 10 myyttiä feminismistä
https://www.goodreads.com/book/show/38112904-noin-10-myytti-feminismist?ac=1&from_search=true

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
https://www.goodreads.com/book/show/32865058-meid-n-kaikkien-pit-isi-olla-feministej?ac=1&from_search=true

Miten helvetissä minusta tuli feministi?
https://www.goodreads.com/book/show/31601683-miten-helvetiss-minusta-tuli-feministi?from_search=true

Sara Ahmed:
https://www.goodreads.com/author/show/11036.Sara_Ahmed

Onnenkissa
https://www.goodreads.com/book/show/45306068-onnenkissa?from_search=true

Viimeinen kirjani
https://www.goodreads.com/book/show/44161147-viimeinen-kirjani—kirjoituksia-el-m-st?from_search=true

Maailman kaunein tyttö
https://www.goodreads.com/book/show/29931787-maailman-kaunein-tytt?ac=1&from_search=true

Kaikki mitä rakastin
https://www.goodreads.com/book/show/4874850-kaikki-mit-rakastin?ac=1&from_search=true

Trasek:
http://trasek.fi/

Seta:
https://seta.fi/

Tilaa Takakansi-podcast:

Spotify: https://tinyurl.com/TakakansiSpotify
SoundCloud: https://tinyurl.com/TakakansiSoundCloud
Apple Podcasts: https://tinyurl.com/TakakansiApple
Google Podcasts: https://tinyurl.com/TakakansiGoogle
Jakso: https://tinyurl.com/TakakansiJakso
RSS: https://tinyurl.com/TakakansiRSS

 

Lukeminen, yksinäisyys ja epäonnistuminen miehenä

Voiko mieheksi kelpaamisen yrittämisen lopettaa 43-vuotiaana vai onko yritettävä aina eläkeikään asti? Toivon että pyristelyn voisi lopettaa. Miksi? Selitän. Luen juuri erittäin kiinnostavaa kirjaa nimeltä Poikatutkimus (Vastapaino, 2018), ja poimin siitä tarkoitushakuisesti nyt muutaman näkökulman, joita käsittelen yksipuolisesti ja mahdollisesti vääristellen tai ainakin todella subjektiivisesti.

Kirjassa kerrotaan että lukemisen houkuttelevuus riippuu poikien kohdalla erittäin voimakkaasti siitä mitä pojan oma kaveriporukka sattuu arvostamaan. Mietin että syy, miksi itse olen päätynyt himolukijaksi johtuu paljolti siitä että minulla ei ole koskaan ollut ehkä sellaisia ”kaveriporukoita”, joita luulen kaikilla muilla olevan, vaan olen jotenkin kokenut olevani yksinäinen, jopa porukassa. Tai ehkä niinkin että porukoita tulee ja menee, esimerkiksi jonkun harrastustoiminnan kautta, mutta jään niistä kuitenkin lopulta sivuun tai pois, enkä ehkä löydä miesporukoista sellaista yhteyttä, joita kuvittelen muiden löytävän.

Eli lukeminen on lopulta tragedia! Kirjoista olen saanut lohtua ja turvaa ja ravintoa mielikuvitukselle, yksinäisinä sekä vähemmän yksinäisinä hetkinä. En siis ole ihan sellaista totaalista yksin olemista ehkä kokenut, enemmän kyse on siitä kokemuksesta että en ole täysin kokenut tulleeni nähdyksi tai jotain vastaavaa. Vähän hankala määritellä.

Voisi olla toisinkin, voihan olla sellaisia poika/miesporukoita jossain, joissa lukeminen on ”siistiä”, kuka tietää. Kirjan mukaan tyypillisimmin kuitenkin poikien areenoilla päteminen, joka siis on tärkeä tapa olla mukana porukoissa, liittyy urheilullisuuteen tai liikunnallisuuteen tai rohkeuteen.

Kirjan eräässä toisessa artikkelissa käsitellään poikien ja miesten ystävyyssuhteita, ja niihin liittyvää haavoittuvuuden näyttämistä. Porukoissa on hyvin harvinaista että epätietoisuutta, herkkyyttä, haavoittuvuutta tai epävarmuuttakaan voi näyttää. Ja jos niitä näytetään, se tehdään leikin tai ”läpän” kautta, sillä yksi miesmyytin konkreettinen ilmentymä on pätemisen lisäksi tietynlainen varmuus. Kahden kesken tai humalassa tällaisia ”heikkouksia” on mahdollisuus joskus tuoda esiin mutta ne vaativat vahvaa vastavuoroisuutta ja luottamusta, eikä tällaisten vahvojen suhteiden luominen ole mitenkään yksinkertaista, varsinkin jos on kasvanut kulttuuriin ja sisäistänyt erilaiset pätemisen, vahvuuden ja yksin pärjäämisen koodistot.

Tästä näkökulmasta katsottuna julistan siis oman miesprojektini epäonnistuneeksi, tai enintään 50% onnistuneeksi. Hitto, ei vaan onnistunut, vaikka yrittänyt olen kovasti. En päässyt kaveriporukoihin, armeija ei tehnyt minusta miestä, atleettisuus ja urheilullisuus kyllä onnistuivat ja kilpailin jopa kamppailulajeissa, mikä on siis kiistämättömän ja primitiivisen miehekästä, mutta ne eivät vieneet pois herkkyyttä, epävarmuutta ja ajoittain esiintyvää huijarisyndroomaa. Lisäksi luen paljon kirjoja, mikä on myös suuri synti, varsinkin jos lukee muitakin kuin tietokirjoja.

Tokihan on niin että miesroolin väsäily on jatkuva projekti, eikä varsinaisesti koskaan pääty, ja menestystsemppipuheen logiikalla voisi toki ajatella että vielähän tässä on 22v 65-vuoden ikään, jolloin voisi ainakin ajatella että miesesittämisen voisi lopettaa? No, en tiedä, täytän parin viikon päästä tosiaan 43v ja ei se nyt mikään kummoinen rajapyykki ole. Mutta on kutkuttava ajatus että voisikin elää 22v kestävän elämänvaiheen, siis jos säiyy hengissä, jossa voisi pitää taukoa esittämisestä! Voisikin arjessa myöntää että ”en tiedä tähän vastausta saati mitä pitäisi tehdä” tai kertoa jollekin toiselle jostain omasta epäonnistumisesta tai heikkoudesta.

Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Se että ei pääse edelleenkään niihin myyttisiin miesporukoihin? No, eipä ole onnistunut tähänkään asti. Voisiko heikkous olla este työelämässä? Ehkä sekin riippuu työyhteisöstä?

Tähän loppuun varmaan pitäisi kirjoittaa joku sellainen ironinen kommentti, joka ikäänkuin kehystäisi heikkouspuheet ”läpäksi”, jotta olisi vielä takaportti palata miesprojektiin. Toisaalta, ehkä tässä maailmassa onkin lopulta oleellista kaivertaa se omannäköinen tie jonnekin, ja osittain myös määritellä se ihmisyys, jollaista haluaa edustaa, vaikka ei kukaan tietenkään voi elää täysin irrallaan ympäröivästä kulttuurista ja sen vaikutuksista? Koen ristiriitaa siinä, että yhtäaikaa olen kiinnostunut sekä kovuudesta että pehmeydestä, mikä tulee vastaan esimerkiksi liikuntahommissa. Haluankin mennä eteenpäin näitä eri ihmisyyden puolia tutkiessa, luokiteltiin ne miten tahansa.


Tilaa Takakansi-podcast SpotifystäSoundcloudista, iTunesista,  Google Podcasts:sta tai Acastista tai RSS-linkin kautta.

Liikunta on ihan sama asia kuin lukeminen

Liikunta ja lukeminen ovat käytännössä sama asia, muutamin pienin vivahde-eroin. Keskityn tässä nyt yhtäläisyyksiin, ja ei-ammattimaiseen toimintaan, eli ei puhuta urheilusta vaan vapaaehtoisesta ja ylimääräisestä tekemisestä, tavallaan ylellisyydestä.

Liikkumisen ja lukemisen sisäisen kokemuksen, joka siis on mielestäni molemmissa tärkeintä, saa tehokkaasti pilattua holhoavalla valistamisella tai vaihtoehtoisesti ylimääräisellä suorittamisella, joka sekin usein liittyy ulkoiseen paineeseen. Tiedätte ”sinun pitää liikkua 30min tällä sykkeellä ja sitten tehdä 2 voimaharjoitusta ja yksi venyttely, jotta saat liikuntapiirakkasi täyteen kuten tässä suosituksessa lukee” -tyypisen hyvää tarkoittavan viestinnän. Tarkoitushan on tietysti hyvä mutta maku on pahvinen, ei yhtään sellainen eläimellinen kiihko, joka tulee parhaimmillaan kun tekee vaikka jotain intervallitreeniä hieman liian kovaa ja veren maku hieman läikähtää suussa.

Lukemistakin suositellaan, mutta siinä voisi ehkä ottaa oppia toisaalta noista liikuntasuosituksista, sillä idea on hyvä: monipuolisuus, ei yksipuolisuus. Voisi olla niin että jokaiselle suositellaan viikoittain tietokirjaa, kaunokirjaa, runoa, dekkaria, scifiä, kauhua, fantasiaa, YA:ta, jne. Ja pari hot take -kolumnia ja ehkä 250 someviestiä, ja sitten muutama klikkiotsikko. Tuosta saisi jo aika hyvän kattauksen.

Lukemisessa, kuten liikunnassakin voi erikoistua, vaikka se on vain hyönteisille. Voisi olla sellainen lukija, joka hakee vain keskipitkää matkaa eikä liian rankasti, eli sellainen sunnuntaijuoksija. Pelkkiä yli 500 sivun LUKUROMAANEJA. Tai sitten voisi olla painonnostaja, äärimmäisen raskasta rautaa täydellisellä tekniikalla, ja lukumielessä tämä voisi olla joko tiukkaa tiedeteoriaa maustettuna Tolstoilla ja Dostojevskillä. Ei mitään kevyttä hihittelyä mutta hyvinkin kohottavaa parhaimmillaan.

Tavikselle lähtisin kuitenkin suosittelemaan tavallaan kirjamaailman moniottelua, tai miten sen sanoisi, monipuolista kuntoilua höystettynä voimatreenillä. Ei siis mitään Crossfittia, koska siinä on kuitenkin sisäänrakennettuna voimakas kilpailuvietin hyödyntäminen, mikä toki sopii joillekin, sellaisile Goodreads-lukemien läyhyttäjille ja määrähaastetyypeille. No, ok, itselleni. Mutta jos lähdetään vähän rennommasta.

Ottaisin alkuun, jos lukeminen tuntuu vaikealta, jonkun todella minimalistisen rutiinitavoitteen, kuten liikuntaankin. Joku vaikka että joka päivä lukisi 10min, ei vähempää mutta saisi lukea enemmän jos siltä tuntuu. Samoin voisi kävellä joka päivä tuon ajan. Idea tuossa on että tekemisestä tulee tuttua, ja aloittamisen kynnys lasketaan äärimmäisen alas. Tavoite on että päätöstä aloittamisesta ei oikeastaan tarvitsisi tehdä.

Ennen kuin voi lukea 10min, täytyy kuitenkin olla lukemista. Tämä on tavallaan yksinkertaista mutta ei kuitenkaan ole. Ei kannata lukea mitä tahansa, vaan jotain sellaista, joka oikeasti on kivaa omasta mielestä. Siispä alussa joutuu panostamaan ”välinehankintoihin”, ihan kuin liikunnassakin. Olosuhteet pitää tuunata sellaisiksi, että jälleen päätös aloittamisesta ei ole oikeastaan päätös vaan liukuminen aloittamiseen kuin huomaamatta.

Siispä, pitää varmistaa että on olemassa kirjastokortti, ja kirjastoreitti on selvä. Kotiin pitää hankkia kirjoja helposti saataville, ja niitä kannattaa pitää mukana kaikkialla liikkuessa. Voi hyödyntää myös ekirjoja puhelimessa yms. Äänikirjojakin toki, vaikka itse ajattelen että äänikirjojen kuuntelu on ehkä vielä hieman eri asia kuin lukeminen, ja sinällään arvokasta mutta se vaatii erilaista treeniä. Ei mennä siihen. Siis, hyvää lukemista saataville joka paikkaan. Hyviä vinkkejä kannattaa kysyä tutuilta lukijoilta, ja jos oma tuttavapiiri koostuu lukukriittisistä ihmisistä niin internetistä onneksi löytyy. Liikunnassakin on tärkeää että hankkii jollain keinolla ympärilleen aihetta ymmärtäviä ja kannustavia íhmisiä.

Lukemisessa ja liikkumisessa sekä laatu että määrä ovat tärkeitä mutta kokemus on tärkein. Laatu voi tarkoittaa sellaista, mistä nauttii tai sellaista, joka haastaa venymään ajatuksellisesti tai fyysisesti uusiin asentoihin. Se voi olla myös hauskuutta ja rentouttavaa toimintaa, joka vie ajatukset ja kehon pois arjen armottomasta jyräämisestä. Määrä on siinä mielessä oleellinen että vain luettu sivu tai tehty treeni on hyvä, pelkkä aikomus ei vielä auta. Toteutus ja siitä nauttiminen, ja tämän toistaminen olisivat mielestäni ykkösprioriteetteja kun haetaan uutta rutiinia.

Erilaiset haasteet ja kuurit voivat toimia herätteenä joko suuntautua uudelleen tai katselmoida omia tapoja. Jos vaikkapa ottaakin lukuhetken aamuun, niin se pakottaa ehkä miettimään mistä se aamu nyt koostuu ja miksi. Tai jos sen vie iltaan niin sama juttu, uusi rutiini järkyttää vanhoja rutiineja ja hetken aikaa koko oma elämä näyttää vähemmän vääjäämättömältä ja enemmän uudelta. Lenkkeilyn tai voimatreenin tuomisessa arkeen voi olla samanlaisia kokemuksia, tosin vaikutus kestää vain hetken.

Jos taas on jo jollain tavalla rutiinissa kiinni mutta haluaa monipuolistaa, silloinkin vanhan rutiinin purkaminen osiin auttaa. Voi vaikka ottaa dekkarien rinnalle vähän chick litiä tai kauhua, tai miksei vaikka runokirjan. Mikään ei estä maustamasta lenkkeilyä kehonpainotreenillä samassa sessiossa. Voi olla että monipuolistaminen tuo ähkyn tuntua tai sitten se vain rikastaa, ja ehkä saa suuntautumaan kokonaan uudelleen.

Liikunnassa ja lukemisessa on molemmissa sellainen ulottuvuus, joka ei näy numeroissa, luetuissa sivuissa, saliselfieissä eikä goodreadsin arvosteluissa. Se liittyy omaan tilaan, joka parhaimmillaan syntyy kokemuksen äärellä, jos sinne onnistuu heittäytymään. Tarina tai ajatuskehikko voi viedä tilaan, jossa ei ole aikaa, ei arkea, ei muita ihmisiä, ja sama voi tapahtua kesken treenin, jossa kaikki keskittyminen on vain siinä miten hengitys kulkee ja miltä paino tuntuu käsissä. Ulkoisesti tilassa oleminen ei näy, eikä se välttämättä kestä ajallisesti kauan mutta sieltä palatessa olo on uudistunut ja kokemusta rikkaampi, vaikka ei olisikaan mitään tuliaisia tuotavaksi.

Sekin on harhaluulo että liikunta tapahtuisi pelkästään kropassa tai lukeminen päässä. Kokeile vaikka lukea (totuttelujakson jälkeen) lukea Tshernobylistä nousee rukous -kirjaa, ja väitä että ei tunnu yhtään palleassa tai opettele uusi tanssiliike ja väitä ettei pää aktivoituisi ollenkaan. Molemmissa on ehkäpä kyse sekä vanhojen mielihyvää toistavien kuvioiden toistamisesta ja toisaalta myös uuden tarkoituksellisesta hakemisesta, pienestä ponnistelusta, joka tuo itselle jotain sellaista, mikä olisi jäänyt saamatta ilman tuota pientä panostusta.

 

Hyvän elämän salaisuudet paljastettuna

Olen syvästi ennakkoluuloinen ihminen. Tai, käyttäydyn ja ajattelen usein ennakkoluuloisesti, kyse ei ole pysyvästä ominaisuudesta kuten vaaleista hiuksista vaan aktiivisesta toiminnasta ja pinttyneistä rutiineista. Näiden johdosta en ”tykännyt” Tim Ferrisin tuotannosta vuosiin, vaikka en ollut koskaan lukenut tai kuunnellut sitä. Jotenkin ajattelin että idea 4 tunnin työviikosta on joidenkin elämästä vieraantuneiden miljonäärien läyhyttämistä.

Jostain syystä aloin kuuntelemaan hänen tekemiään podcasteja viime vuonna, vai oliko tänä vuonna, ei väliä. Taisi olla niin että bongasin jostain että hänellä oli Maria Popova vieraana, ja kuuntelin jakson, ja yllättäen se oli hyvä. Eikä pelkästään Marian takia, vaan Timin tyylin. Hän ei tyytynyt kysymään että miten teet asian x, vaan hän kysyi käytännöllisiä ja tarkentavia kysymyksiä ja konkreettisia esimerkkejä. Kuuntelin muitakin jaksoja ja tämä toistui. Opin tykkäämään Timin tavasta kysellä ja ajatella, ja olla tinkimätön yksityiskohtien kanssa. Tajusin että ennakkoluuloni oli juuri sitä, ennakkoluuloa. Olin onnistunut torjumaan itseltäni todella kiinnostavia haastatteluja vain siksi että olin olevinani jotenkin jonkun määrittelemättömän asian yläpuolella, halveksien toisen tekemistä. Olen viimeisimmän liikuntainnostukseni aikana kuunnellut juoksu- ja kävelylenkeillä paljon Ferrisin tekemiä haastatteluja, enkä ole kertaakaan pettynyt sisältöön, juurikin yksityiskohtien takia.

Päädyin myös ostamaan Kindlelle Ferrisin kirjan nimeltä Tools of Titansin, joka on periaatteessa jonkinlaihen järkyttävän laaja kokoelma eri haastateltavien henkilöiden ajatuksia, rutiineja, treeniohjelmia, filosofiaa ja päätöksentekotekniikoita sekä eri asioiden käytännön toteutuksia. Olen kirjassa jossain 25%:n kohdalla, sitä on aika kiva lukea pienissä pätkissä puhelimella.

Tavallaan koko kirjan idea on jotenkin lapsellinen: otetaan ”menestyneitä” ihmisiä, ja listataan heidän menestyksen avaimiaan. Voiko mikään olla vanhanaikaisempaa ja väsyneempää? Tai yleensä hyvän elämän etsiminen. Sitähän on tehty, no aina, eikä koskaan ole päästy puusta pitkään. Kaikki menestyneet ihmiset historiassa ovat kuolleet yksin, ja ovat jättäneet jälkeensä vain muistoja, kirjoja tai eivät mitään. Ferriskin viittaa usein fanittavansa Marcus Aureliusta, tai Senecaa, yms stoalaisen filosofian edustajia. He ovat ajatelleet asioita, ja kirjoittaneet niitä ylös, ja nykyaikainen huippusuosittu podcastaaja sitten kertoo niistä eteenpäin tuhansille ja miljoonille ihmisille.

Kirjaa lukiessa ja erilaisia ajatuksia ihmetellessä tulee kuitenkin mieleen että mitä muuta toisaalta edes kannattaa ihmetellä kuin ”hyvää elämää”? On kuitenkin todella kiistanalaista kaikki se että miksi olemme täällä, mutta kaikilla on kuitenkin jonkinlainen arki, ja aika moni tuntuu miettivän että miten arki voisi olla vähemmän tuskallista ja enemmän mielekästä. Ehkä kyseessä on lopulta kaikkein tärkein kirjallisuuden laji?

Oli miten oli, kirja tarjoaa kiinnostavaa asiaa juuri siksi että Ferris ei tyydy vastaukseen ”meditoin joka aamu”, vaan lähtee kysymään, missä ja miten tarkalleen, kuinka pitkään, ennen vai jälkeen hammastenpesun, kuinka monta minuttia, onko joku hengitystekniikka tai mantra, miten tuollainen tapa kannattaisi aloittaa, miten aloittelija pääsee alusta eteenpäin jne. Lopputuloksena on asioita, joita voi halutessaan mallata paremmin omaan arkeen, joka on kuitenkin ainakin todennäköisesti erilainen kuin jonkun huippumenestyjän arki.

Kiinnostavaa on myös se miten monenlaisilla ihmisillä on samantapaisia rutiineja, ja miten tietyt asiat toistuvat. Esimerkiksi jonkinlainen rauhoittumis- tai keskittymisrutiini, eli tietoinen huomion ohjaaminen, on todella yleinen. Lisäksi jonkinlainen kevytkin luova toiminta, kuten kirjoittaminen (esim. aamusivut, tai 5min kirjoitusharjoitukset aamulla ennen minkään informaatioroskan imemistä sisään), erilaiset liikuntakuviot ja niiden optimointi, jonkinlainen terveellinen ja jopa epäterveellisen optimaalinen ruokavalio. Toisin sanoen asioita, jotka ovat suhteellisen helposti kontrolloitavissa kaiken elämän kaaoksen keskellä.

Olen itsekin tässä puolentoista kuukauden ajan jotenkin löytänyt uudelleen liikkumisen iloa, syvyydellä jota en ole kokenut ehkäpä kymmeneen vuoteen. Olin siis siihen aikaan todella tavoitteellinen kilpaliikkuja, ja olin hyvin tietoinen miten paljon treenasin, mitä söin ja mitkä kaikki kisat olivat tulossa lähiaikoina. Rasituksen ja kisoissa kehittymisen kautta tuli sellainen ”toimijuus” -tunne, jota on perusarjessa usein vaikea tavoittaa. On jotain hyvin konkreettista,  jota tekemällä tapahtuu suhteellisen ennustettavia ja myös tyydyttäviä asioita. Mietin että tällaiset yksinkertaiset onnístumiset ja vaikutusten seuraamiset eivät sinällään ratkaise kaikkia ongelmia tai muuta maailmaa miksikään, mutta ne voivat tuoda iloa siitä että koki pystyvänsä vaikuttamaan asioihin omilla ehdoillaan, ja se hyvä olo voi ehkäpä parhaimmillaan säteillä ihmissuhteisiin ja tärkeämpiin tekemisiin. Ja oman kokemuksen perusteella näin myös tapahtuu.

Olen siis jotenkin Tim Ferrisin tuotannon myötä päässyt ehkä vihdoin kiinni siihen mistä ”elämänhallinta” -toiminnassa on kyse: oman toimijuuden vahvistamisesta. Kun se vahvistuu, on helpompi toimia muidenkin ja vaikka maailmankin hyväksi, jos sellaiseen on halua, eikä jäädä vain loputtomasti kehittämään itseään ja laittamaan itselleen happinaamaria uudelleen ja uudelleen.

Toinen oivallus, joka tuli kun kuuntelin vielä kesken olevaa jonkun mindfulness -gurun (Tara Brach) haastattelua, että kaikki ”itsensä kehittäminen” on periaatteessa turhaa jos se jossain vaiheessa ei johda sen oivaltamiseen, että se oma itse ei oikeastaan ole kehittymässä mitenkään hirveän radikaalisti vaan se on tavallaan niin hyvä kuin miksi se muodostuu. Ja jos jossain sisällä on tosi vahvana ajatus että ”en ole tarpeeksi hyvä” niin mikään uusi joogaharrastus tai kuntosaliennätys ei sitä vie pois. Tara kertoi haastattelussa koskettavasti ihmisen kuolinvuoteella toteamaan asiaa, joka oli jotain siihen suuntaan että ”luulin aina että olin huono”.

Toisin sanoen, elämä voi mennä ohi odotellessa jotain pääsyä ”seuraavalle tasolle” ihmisyydessä, mitä ei ehkä koskaan tapahdukaan, ja se voi tarkoittaa sitä että moni hieno asia jää tekemättä. Esimerkkinä voisi olla vaikka kirjoittaminen: en voi tietää miten kauan minulla on aikaa tällaiseen, ja voihan olla että en koskaan ”tule paremmaksi” kirjoittajaksi, mutta jos haluan kirjoittaa niin ehkä sitä kannattaa tehdä nyt eikä ”sitten joskus”?

Mun ei ole tarkoitus hakea tässä mitään posin kautta -juttua, vaan jotenkin enemmän sitä että Ferrisin tuotannon myötä, ja nimenomaan yksityiskohtien ja käytännön tekemisen tason ihmettelyn myötä, monesta mystisestäkin asiasta tulee sellaista ”salilla käyntiä”. Aktiviteetin voi ikäänkuin tuoda niin lähelle arkista, että siitä katoaa kaikki mystiikka. Se auttaa siirtämään epämääräisen haaveilun tekemiseksi, jossa on olemassa päätös, suunnitelma, käytännön tekemisen konkreettinen aloittaminen ja kaikkien kynnysten laskeminen. Kirjoittamisessa se voisi olla vaikka Luovan kirjoittajan työkirjan hankinta ja niiden tehtävien tekeminen yksi kerrallaan. Aikaa menee ehkä se puoli tuntia kerrallaan. Vain tehdyllä tehtävällä on merkitystä, ei välttämättä lopputuloksen laadulla, koska tarkoitus on siirtää haaveilu toiminnaksi, joka sitten vaikuttaa konkreettisesti arkeen. Voisi mennä vieläkin pienemmälle kynnykselle, ja sitoutua kävelemään joka päivä kortteli ympäri, hengittää yksi laadukas hengitys ja kirjoittaa yksi lause.

Viekö katastrofi lähemmäksi jotain tärkeää?

Propagandhdin levy Potemkin City Limits (2005) on syöpynyt mieleeni yksityiskohtasemmin ja purevammin kuin mikään muu äänite. Jopa tarkemmin kuin ensimmäinen sydämenpysäyttäjälevyni eli Misfitsin Earth A.D. (1982), jolla sentään on sellaiset rallit kuin Death Comes Ripping ja Bloodfeast.

Syy levyn tarttumiseen ei ole pelkästään musiikillinen, vaikkakin levy on loistava trash-levy (tai en oikeastaan tiedä mitä tuo tyylisuunta on, he itse puhuvat tuosta vaikka mun mielestä on enemmänkin hc:n sukua). Tilanne oli sellainen, että minulle läheinen ihminen oli pari viikkoa Töölön sairaalassa teholla, ja kun ajelin sinne Hyvinkäältä katsomaan läheistäni niin luukutin tätä levyä ja huusin täysillä autossa biisien mukana, koska se jotenkin helpotti sitä pelkoa.

Levyltä löytyy paljon loistavia ja puhuttelevia biisejä eri teemoista, ja yksi mieleen painuneista kohdista oli Life At Disconnect -biisin lauseet:

”Is this all there is? Maybe we really have nothing to say. Maybe we truly are just shallow and lame and we’re all just waiting for the end, the spectacle, or some kind of catastrophe to bring us back to earth to stun our ever nodding heads. To introduce us once again to the one incorruptible as she flushes us from her veins. Kills us to live again.”

Tämä kohta tulee aina välillä mieleen kun itselle tai jollekin muulle sattuu henkilökohtaisessa elämässä joku katastrofi, tai kun yhteisesti on sellainen kokemus että kaikki menee päin helvettiä. Kuten ehkä nyt on vähän jatkuvasti kun ympäristö on ilmeisesti romahtamassa ja todellakin ”as she flushes us from their veins” on ikäänkuin tapahtumassa. Propagandhi tuossa irvailee sellaiselle pömpöösille Minä Olen Niin Tärkeä Että Minun Aikani On Tärkein Ja Mullistavin -ajattelulle, johon kai kaikki sukupolvet jostain syystä syyllistyvät. Nyt juuri on se aika, jolloin tapahtuu eniten!

Entäs jos se onkin totta? Tekeekö se meistä tärkeitä, tai osaammeko arvostaa vaikka jotain läsnäolon hetkiä enemmän. Anteeksi muuten että käytän tätä ”me” -formaattia, joka on ehkä vielä pahempi kuin sinäpassiivi. Nyt pitäisi ainakin teoriassa olla mahdollisuus tuntea olevansa osa tätä maailmaa, ja laittaa kaikki peliin sen suojelun puolesta, ja unohtaa arkiset huolet ja bussien myöhästelyt. Jos siis se aika on nyt.

Silti mietin itsekin sitä että miten on lenkkeily sujunut kivasti viime aikoina. Olen kyllä huolissani, ja kierrätän, ja kulutan aika minimaalisesti mutta jotenkin tuntuu että elämä on aika arkista ja tavallista. Ja kun menen bussilla töihin tai nyt katson lomalla elämää kadulla niin aika lailla asiat ovat samalla lailla. Katastrofi on vielä liian kaukana, jotta se aiheuttaisi perspektiivin muutoksen, jotta pinnalliset ja turhat asiat unohtuisivat. Kesän festaritkin järjestetään normaalisti, ja ihmiset voivat kuvata IG-stooryt täyteen huonoja keikkavideoita.

Kun joku hirveä asia osuu kohdalle, omasta kokemuksesta tiedän että silloin konkreettisesti ainakin joksikin aikaa aistikokemukset muuttuvat, tulee putkinäkö, jossa näkyy vain se oleellisin. Kuuluu vain se miltä läheisen hengityskoneen suhina kuulostaa, ei vaivaa se onko joku sanonut netissä jotain typerää tai onko kaupasta lempimunkki lopussa. En silti tiedä onko se sen aidompi tai hienompi olotila, se on vain hälytystila, väliaikainen.

Pitäisikö siis nyt saada itsensä jotenkin sellaiseen henkilökohtaiseen hälytystilaan, jotta voisi keskittyneesti yrittää edes torjua ekokatastrofia. Mitä se vaatisi? Pitäisikö oman kodin joutua tulvan alle?

Enkä nyt yritä sanoa sitä että onpas tämä ekokatastrofi huonosti brändätty, kun en saa siitä maksimaalisia katastrofikiksejä, se ei ole tarpeeksi intstagrammattava elämys. Jos se olisikin sellainen palava pakohuone, niin olisi toki helpompi tuntea John Kotterin haikailemaa Sense Of Urgencya. Nyt jää jäljelle se sellainen epämääräinen huoli ja samaan aikaan mielikuvat erilaisista tuhoskenaarioista, aina Mad Max -tyylisestä kaikki kaikkia vastaan -taistelusta johonkin ankeaan massanälkäkuolemiseen. Välillä ainoa lohdullinen ajatus on Maailma ilman meitä -kirjan (Alan Weisman, 2008) maisema, joissa kasvillisuus ja eläimet ovat ottaneet tuhoutuneen ihmislajin asumukset haltuun. Onko tämän olotilan nimi ilmastoahdistus?

En tiedä mitä muuta tekisin kun menisin kohti jonkinlaista semi-minimalismia, ja oman elämänpiirin tuunaamista vähemmän kuluttavaan suuntaan. On paljon turhaa, jonka voi jättää tekemättä ja ostamatta. Voihan olla että se ei auta yhtään, että vaikutus jää minimaalikseksi ja kaikki palaa kuitenkin, mutta ainakin on sitten itsekkäästi sellainen olo että on jollain tavalla aktiivinen toimija.

Kaiken valtavuuden edessä on ehkä lähinnä tämä mielessä: ”Is this all there is? Maybe we really have nothing to say.”  Viisastelu jossain blogissa ei ainakaan torju ilmastonmuutosta, ehkä jopa pahentaa tilannetta koska jonnekin palvelimelle tämäkin teksti jää rasittamaan maailmaa.