Lukeminen, yksinäisyys ja epäonnistuminen miehenä

Voiko mieheksi kelpaamisen yrittämisen lopettaa 43-vuotiaana vai onko yritettävä aina eläkeikään asti? Toivon että pyristelyn voisi lopettaa. Miksi? Selitän. Luen juuri erittäin kiinnostavaa kirjaa nimeltä Poikatutkimus (Vastapaino, 2018), ja poimin siitä tarkoitushakuisesti nyt muutaman näkökulman, joita käsittelen yksipuolisesti ja mahdollisesti vääristellen tai ainakin todella subjektiivisesti.

Kirjassa kerrotaan että lukemisen houkuttelevuus riippuu poikien kohdalla erittäin voimakkaasti siitä mitä pojan oma kaveriporukka sattuu arvostamaan. Mietin että syy, miksi itse olen päätynyt himolukijaksi johtuu paljolti siitä että minulla ei ole koskaan ollut ehkä sellaisia ”kaveriporukoita”, joita luulen kaikilla muilla olevan, vaan olen jotenkin kokenut olevani yksinäinen, jopa porukassa. Tai ehkä niinkin että porukoita tulee ja menee, esimerkiksi jonkun harrastustoiminnan kautta, mutta jään niistä kuitenkin lopulta sivuun tai pois, enkä ehkä löydä miesporukoista sellaista yhteyttä, joita kuvittelen muiden löytävän.

Eli lukeminen on lopulta tragedia! Kirjoista olen saanut lohtua ja turvaa ja ravintoa mielikuvitukselle, yksinäisinä sekä vähemmän yksinäisinä hetkinä. En siis ole ihan sellaista totaalista yksin olemista ehkä kokenut, enemmän kyse on siitä kokemuksesta että en ole täysin kokenut tulleeni nähdyksi tai jotain vastaavaa. Vähän hankala määritellä.

Voisi olla toisinkin, voihan olla sellaisia poika/miesporukoita jossain, joissa lukeminen on ”siistiä”, kuka tietää. Kirjan mukaan tyypillisimmin kuitenkin poikien areenoilla päteminen, joka siis on tärkeä tapa olla mukana porukoissa, liittyy urheilullisuuteen tai liikunnallisuuteen tai rohkeuteen.

Kirjan eräässä toisessa artikkelissa käsitellään poikien ja miesten ystävyyssuhteita, ja niihin liittyvää haavoittuvuuden näyttämistä. Porukoissa on hyvin harvinaista että epätietoisuutta, herkkyyttä, haavoittuvuutta tai epävarmuuttakaan voi näyttää. Ja jos niitä näytetään, se tehdään leikin tai ”läpän” kautta, sillä yksi miesmyytin konkreettinen ilmentymä on pätemisen lisäksi tietynlainen varmuus. Kahden kesken tai humalassa tällaisia ”heikkouksia” on mahdollisuus joskus tuoda esiin mutta ne vaativat vahvaa vastavuoroisuutta ja luottamusta, eikä tällaisten vahvojen suhteiden luominen ole mitenkään yksinkertaista, varsinkin jos on kasvanut kulttuuriin ja sisäistänyt erilaiset pätemisen, vahvuuden ja yksin pärjäämisen koodistot.

Tästä näkökulmasta katsottuna julistan siis oman miesprojektini epäonnistuneeksi, tai enintään 50% onnistuneeksi. Hitto, ei vaan onnistunut, vaikka yrittänyt olen kovasti. En päässyt kaveriporukoihin, armeija ei tehnyt minusta miestä, atleettisuus ja urheilullisuus kyllä onnistuivat ja kilpailin jopa kamppailulajeissa, mikä on siis kiistämättömän ja primitiivisen miehekästä, mutta ne eivät vieneet pois herkkyyttä, epävarmuutta ja ajoittain esiintyvää huijarisyndroomaa. Lisäksi luen paljon kirjoja, mikä on myös suuri synti, varsinkin jos lukee muitakin kuin tietokirjoja.

Tokihan on niin että miesroolin väsäily on jatkuva projekti, eikä varsinaisesti koskaan pääty, ja menestystsemppipuheen logiikalla voisi toki ajatella että vielähän tässä on 22v 65-vuoden ikään, jolloin voisi ainakin ajatella että miesesittämisen voisi lopettaa? No, en tiedä, täytän parin viikon päästä tosiaan 43v ja ei se nyt mikään kummoinen rajapyykki ole. Mutta on kutkuttava ajatus että voisikin elää 22v kestävän elämänvaiheen, siis jos säiyy hengissä, jossa voisi pitää taukoa esittämisestä! Voisikin arjessa myöntää että ”en tiedä tähän vastausta saati mitä pitäisi tehdä” tai kertoa jollekin toiselle jostain omasta epäonnistumisesta tai heikkoudesta.

Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Se että ei pääse edelleenkään niihin myyttisiin miesporukoihin? No, eipä ole onnistunut tähänkään asti. Voisiko heikkous olla este työelämässä? Ehkä sekin riippuu työyhteisöstä?

Tähän loppuun varmaan pitäisi kirjoittaa joku sellainen ironinen kommentti, joka ikäänkuin kehystäisi heikkouspuheet ”läpäksi”, jotta olisi vielä takaportti palata miesprojektiin. Toisaalta, ehkä tässä maailmassa onkin lopulta oleellista kaivertaa se omannäköinen tie jonnekin, ja osittain myös määritellä se ihmisyys, jollaista haluaa edustaa, vaikka ei kukaan tietenkään voi elää täysin irrallaan ympäröivästä kulttuurista ja sen vaikutuksista? Koen ristiriitaa siinä, että yhtäaikaa olen kiinnostunut sekä kovuudesta että pehmeydestä, mikä tulee vastaan esimerkiksi liikuntahommissa. Haluankin mennä eteenpäin näitä eri ihmisyyden puolia tutkiessa, luokiteltiin ne miten tahansa.


Tilaa Takakansi-podcast SpotifystäSoundcloudista, iTunesista,  Google Podcasts:sta tai Acastista tai RSS-linkin kautta.

Mainokset

Liikunta on ihan sama asia kuin lukeminen

Liikunta ja lukeminen ovat käytännössä sama asia, muutamin pienin vivahde-eroin. Keskityn tässä nyt yhtäläisyyksiin, ja ei-ammattimaiseen toimintaan, eli ei puhuta urheilusta vaan vapaaehtoisesta ja ylimääräisestä tekemisestä, tavallaan ylellisyydestä.

Liikkumisen ja lukemisen sisäisen kokemuksen, joka siis on mielestäni molemmissa tärkeintä, saa tehokkaasti pilattua holhoavalla valistamisella tai vaihtoehtoisesti ylimääräisellä suorittamisella, joka sekin usein liittyy ulkoiseen paineeseen. Tiedätte ”sinun pitää liikkua 30min tällä sykkeellä ja sitten tehdä 2 voimaharjoitusta ja yksi venyttely, jotta saat liikuntapiirakkasi täyteen kuten tässä suosituksessa lukee” -tyypisen hyvää tarkoittavan viestinnän. Tarkoitushan on tietysti hyvä mutta maku on pahvinen, ei yhtään sellainen eläimellinen kiihko, joka tulee parhaimmillaan kun tekee vaikka jotain intervallitreeniä hieman liian kovaa ja veren maku hieman läikähtää suussa.

Lukemistakin suositellaan, mutta siinä voisi ehkä ottaa oppia toisaalta noista liikuntasuosituksista, sillä idea on hyvä: monipuolisuus, ei yksipuolisuus. Voisi olla niin että jokaiselle suositellaan viikoittain tietokirjaa, kaunokirjaa, runoa, dekkaria, scifiä, kauhua, fantasiaa, YA:ta, jne. Ja pari hot take -kolumnia ja ehkä 250 someviestiä, ja sitten muutama klikkiotsikko. Tuosta saisi jo aika hyvän kattauksen.

Lukemisessa, kuten liikunnassakin voi erikoistua, vaikka se on vain hyönteisille. Voisi olla sellainen lukija, joka hakee vain keskipitkää matkaa eikä liian rankasti, eli sellainen sunnuntaijuoksija. Pelkkiä yli 500 sivun LUKUROMAANEJA. Tai sitten voisi olla painonnostaja, äärimmäisen raskasta rautaa täydellisellä tekniikalla, ja lukumielessä tämä voisi olla joko tiukkaa tiedeteoriaa maustettuna Tolstoilla ja Dostojevskillä. Ei mitään kevyttä hihittelyä mutta hyvinkin kohottavaa parhaimmillaan.

Tavikselle lähtisin kuitenkin suosittelemaan tavallaan kirjamaailman moniottelua, tai miten sen sanoisi, monipuolista kuntoilua höystettynä voimatreenillä. Ei siis mitään Crossfittia, koska siinä on kuitenkin sisäänrakennettuna voimakas kilpailuvietin hyödyntäminen, mikä toki sopii joillekin, sellaisile Goodreads-lukemien läyhyttäjille ja määrähaastetyypeille. No, ok, itselleni. Mutta jos lähdetään vähän rennommasta.

Ottaisin alkuun, jos lukeminen tuntuu vaikealta, jonkun todella minimalistisen rutiinitavoitteen, kuten liikuntaankin. Joku vaikka että joka päivä lukisi 10min, ei vähempää mutta saisi lukea enemmän jos siltä tuntuu. Samoin voisi kävellä joka päivä tuon ajan. Idea tuossa on että tekemisestä tulee tuttua, ja aloittamisen kynnys lasketaan äärimmäisen alas. Tavoite on että päätöstä aloittamisesta ei oikeastaan tarvitsisi tehdä.

Ennen kuin voi lukea 10min, täytyy kuitenkin olla lukemista. Tämä on tavallaan yksinkertaista mutta ei kuitenkaan ole. Ei kannata lukea mitä tahansa, vaan jotain sellaista, joka oikeasti on kivaa omasta mielestä. Siispä alussa joutuu panostamaan ”välinehankintoihin”, ihan kuin liikunnassakin. Olosuhteet pitää tuunata sellaisiksi, että jälleen päätös aloittamisesta ei ole oikeastaan päätös vaan liukuminen aloittamiseen kuin huomaamatta.

Siispä, pitää varmistaa että on olemassa kirjastokortti, ja kirjastoreitti on selvä. Kotiin pitää hankkia kirjoja helposti saataville, ja niitä kannattaa pitää mukana kaikkialla liikkuessa. Voi hyödyntää myös ekirjoja puhelimessa yms. Äänikirjojakin toki, vaikka itse ajattelen että äänikirjojen kuuntelu on ehkä vielä hieman eri asia kuin lukeminen, ja sinällään arvokasta mutta se vaatii erilaista treeniä. Ei mennä siihen. Siis, hyvää lukemista saataville joka paikkaan. Hyviä vinkkejä kannattaa kysyä tutuilta lukijoilta, ja jos oma tuttavapiiri koostuu lukukriittisistä ihmisistä niin internetistä onneksi löytyy. Liikunnassakin on tärkeää että hankkii jollain keinolla ympärilleen aihetta ymmärtäviä ja kannustavia íhmisiä.

Lukemisessa ja liikkumisessa sekä laatu että määrä ovat tärkeitä mutta kokemus on tärkein. Laatu voi tarkoittaa sellaista, mistä nauttii tai sellaista, joka haastaa venymään ajatuksellisesti tai fyysisesti uusiin asentoihin. Se voi olla myös hauskuutta ja rentouttavaa toimintaa, joka vie ajatukset ja kehon pois arjen armottomasta jyräämisestä. Määrä on siinä mielessä oleellinen että vain luettu sivu tai tehty treeni on hyvä, pelkkä aikomus ei vielä auta. Toteutus ja siitä nauttiminen, ja tämän toistaminen olisivat mielestäni ykkösprioriteetteja kun haetaan uutta rutiinia.

Erilaiset haasteet ja kuurit voivat toimia herätteenä joko suuntautua uudelleen tai katselmoida omia tapoja. Jos vaikkapa ottaakin lukuhetken aamuun, niin se pakottaa ehkä miettimään mistä se aamu nyt koostuu ja miksi. Tai jos sen vie iltaan niin sama juttu, uusi rutiini järkyttää vanhoja rutiineja ja hetken aikaa koko oma elämä näyttää vähemmän vääjäämättömältä ja enemmän uudelta. Lenkkeilyn tai voimatreenin tuomisessa arkeen voi olla samanlaisia kokemuksia, tosin vaikutus kestää vain hetken.

Jos taas on jo jollain tavalla rutiinissa kiinni mutta haluaa monipuolistaa, silloinkin vanhan rutiinin purkaminen osiin auttaa. Voi vaikka ottaa dekkarien rinnalle vähän chick litiä tai kauhua, tai miksei vaikka runokirjan. Mikään ei estä maustamasta lenkkeilyä kehonpainotreenillä samassa sessiossa. Voi olla että monipuolistaminen tuo ähkyn tuntua tai sitten se vain rikastaa, ja ehkä saa suuntautumaan kokonaan uudelleen.

Liikunnassa ja lukemisessa on molemmissa sellainen ulottuvuus, joka ei näy numeroissa, luetuissa sivuissa, saliselfieissä eikä goodreadsin arvosteluissa. Se liittyy omaan tilaan, joka parhaimmillaan syntyy kokemuksen äärellä, jos sinne onnistuu heittäytymään. Tarina tai ajatuskehikko voi viedä tilaan, jossa ei ole aikaa, ei arkea, ei muita ihmisiä, ja sama voi tapahtua kesken treenin, jossa kaikki keskittyminen on vain siinä miten hengitys kulkee ja miltä paino tuntuu käsissä. Ulkoisesti tilassa oleminen ei näy, eikä se välttämättä kestä ajallisesti kauan mutta sieltä palatessa olo on uudistunut ja kokemusta rikkaampi, vaikka ei olisikaan mitään tuliaisia tuotavaksi.

Sekin on harhaluulo että liikunta tapahtuisi pelkästään kropassa tai lukeminen päässä. Kokeile vaikka lukea (totuttelujakson jälkeen) lukea Tshernobylistä nousee rukous -kirjaa, ja väitä että ei tunnu yhtään palleassa tai opettele uusi tanssiliike ja väitä ettei pää aktivoituisi ollenkaan. Molemmissa on ehkäpä kyse sekä vanhojen mielihyvää toistavien kuvioiden toistamisesta ja toisaalta myös uuden tarkoituksellisesta hakemisesta, pienestä ponnistelusta, joka tuo itselle jotain sellaista, mikä olisi jäänyt saamatta ilman tuota pientä panostusta.

 

Hyvän elämän salaisuudet paljastettuna

Olen syvästi ennakkoluuloinen ihminen. Tai, käyttäydyn ja ajattelen usein ennakkoluuloisesti, kyse ei ole pysyvästä ominaisuudesta kuten vaaleista hiuksista vaan aktiivisesta toiminnasta ja pinttyneistä rutiineista. Näiden johdosta en ”tykännyt” Tim Ferrisin tuotannosta vuosiin, vaikka en ollut koskaan lukenut tai kuunnellut sitä. Jotenkin ajattelin että idea 4 tunnin työviikosta on joidenkin elämästä vieraantuneiden miljonäärien läyhyttämistä.

Jostain syystä aloin kuuntelemaan hänen tekemiään podcasteja viime vuonna, vai oliko tänä vuonna, ei väliä. Taisi olla niin että bongasin jostain että hänellä oli Maria Popova vieraana, ja kuuntelin jakson, ja yllättäen se oli hyvä. Eikä pelkästään Marian takia, vaan Timin tyylin. Hän ei tyytynyt kysymään että miten teet asian x, vaan hän kysyi käytännöllisiä ja tarkentavia kysymyksiä ja konkreettisia esimerkkejä. Kuuntelin muitakin jaksoja ja tämä toistui. Opin tykkäämään Timin tavasta kysellä ja ajatella, ja olla tinkimätön yksityiskohtien kanssa. Tajusin että ennakkoluuloni oli juuri sitä, ennakkoluuloa. Olin onnistunut torjumaan itseltäni todella kiinnostavia haastatteluja vain siksi että olin olevinani jotenkin jonkun määrittelemättömän asian yläpuolella, halveksien toisen tekemistä. Olen viimeisimmän liikuntainnostukseni aikana kuunnellut juoksu- ja kävelylenkeillä paljon Ferrisin tekemiä haastatteluja, enkä ole kertaakaan pettynyt sisältöön, juurikin yksityiskohtien takia.

Päädyin myös ostamaan Kindlelle Ferrisin kirjan nimeltä Tools of Titansin, joka on periaatteessa jonkinlaihen järkyttävän laaja kokoelma eri haastateltavien henkilöiden ajatuksia, rutiineja, treeniohjelmia, filosofiaa ja päätöksentekotekniikoita sekä eri asioiden käytännön toteutuksia. Olen kirjassa jossain 25%:n kohdalla, sitä on aika kiva lukea pienissä pätkissä puhelimella.

Tavallaan koko kirjan idea on jotenkin lapsellinen: otetaan ”menestyneitä” ihmisiä, ja listataan heidän menestyksen avaimiaan. Voiko mikään olla vanhanaikaisempaa ja väsyneempää? Tai yleensä hyvän elämän etsiminen. Sitähän on tehty, no aina, eikä koskaan ole päästy puusta pitkään. Kaikki menestyneet ihmiset historiassa ovat kuolleet yksin, ja ovat jättäneet jälkeensä vain muistoja, kirjoja tai eivät mitään. Ferriskin viittaa usein fanittavansa Marcus Aureliusta, tai Senecaa, yms stoalaisen filosofian edustajia. He ovat ajatelleet asioita, ja kirjoittaneet niitä ylös, ja nykyaikainen huippusuosittu podcastaaja sitten kertoo niistä eteenpäin tuhansille ja miljoonille ihmisille.

Kirjaa lukiessa ja erilaisia ajatuksia ihmetellessä tulee kuitenkin mieleen että mitä muuta toisaalta edes kannattaa ihmetellä kuin ”hyvää elämää”? On kuitenkin todella kiistanalaista kaikki se että miksi olemme täällä, mutta kaikilla on kuitenkin jonkinlainen arki, ja aika moni tuntuu miettivän että miten arki voisi olla vähemmän tuskallista ja enemmän mielekästä. Ehkä kyseessä on lopulta kaikkein tärkein kirjallisuuden laji?

Oli miten oli, kirja tarjoaa kiinnostavaa asiaa juuri siksi että Ferris ei tyydy vastaukseen ”meditoin joka aamu”, vaan lähtee kysymään, missä ja miten tarkalleen, kuinka pitkään, ennen vai jälkeen hammastenpesun, kuinka monta minuttia, onko joku hengitystekniikka tai mantra, miten tuollainen tapa kannattaisi aloittaa, miten aloittelija pääsee alusta eteenpäin jne. Lopputuloksena on asioita, joita voi halutessaan mallata paremmin omaan arkeen, joka on kuitenkin ainakin todennäköisesti erilainen kuin jonkun huippumenestyjän arki.

Kiinnostavaa on myös se miten monenlaisilla ihmisillä on samantapaisia rutiineja, ja miten tietyt asiat toistuvat. Esimerkiksi jonkinlainen rauhoittumis- tai keskittymisrutiini, eli tietoinen huomion ohjaaminen, on todella yleinen. Lisäksi jonkinlainen kevytkin luova toiminta, kuten kirjoittaminen (esim. aamusivut, tai 5min kirjoitusharjoitukset aamulla ennen minkään informaatioroskan imemistä sisään), erilaiset liikuntakuviot ja niiden optimointi, jonkinlainen terveellinen ja jopa epäterveellisen optimaalinen ruokavalio. Toisin sanoen asioita, jotka ovat suhteellisen helposti kontrolloitavissa kaiken elämän kaaoksen keskellä.

Olen itsekin tässä puolentoista kuukauden ajan jotenkin löytänyt uudelleen liikkumisen iloa, syvyydellä jota en ole kokenut ehkäpä kymmeneen vuoteen. Olin siis siihen aikaan todella tavoitteellinen kilpaliikkuja, ja olin hyvin tietoinen miten paljon treenasin, mitä söin ja mitkä kaikki kisat olivat tulossa lähiaikoina. Rasituksen ja kisoissa kehittymisen kautta tuli sellainen ”toimijuus” -tunne, jota on perusarjessa usein vaikea tavoittaa. On jotain hyvin konkreettista,  jota tekemällä tapahtuu suhteellisen ennustettavia ja myös tyydyttäviä asioita. Mietin että tällaiset yksinkertaiset onnístumiset ja vaikutusten seuraamiset eivät sinällään ratkaise kaikkia ongelmia tai muuta maailmaa miksikään, mutta ne voivat tuoda iloa siitä että koki pystyvänsä vaikuttamaan asioihin omilla ehdoillaan, ja se hyvä olo voi ehkäpä parhaimmillaan säteillä ihmissuhteisiin ja tärkeämpiin tekemisiin. Ja oman kokemuksen perusteella näin myös tapahtuu.

Olen siis jotenkin Tim Ferrisin tuotannon myötä päässyt ehkä vihdoin kiinni siihen mistä ”elämänhallinta” -toiminnassa on kyse: oman toimijuuden vahvistamisesta. Kun se vahvistuu, on helpompi toimia muidenkin ja vaikka maailmankin hyväksi, jos sellaiseen on halua, eikä jäädä vain loputtomasti kehittämään itseään ja laittamaan itselleen happinaamaria uudelleen ja uudelleen.

Toinen oivallus, joka tuli kun kuuntelin vielä kesken olevaa jonkun mindfulness -gurun (Tara Brach) haastattelua, että kaikki ”itsensä kehittäminen” on periaatteessa turhaa jos se jossain vaiheessa ei johda sen oivaltamiseen, että se oma itse ei oikeastaan ole kehittymässä mitenkään hirveän radikaalisti vaan se on tavallaan niin hyvä kuin miksi se muodostuu. Ja jos jossain sisällä on tosi vahvana ajatus että ”en ole tarpeeksi hyvä” niin mikään uusi joogaharrastus tai kuntosaliennätys ei sitä vie pois. Tara kertoi haastattelussa koskettavasti ihmisen kuolinvuoteella toteamaan asiaa, joka oli jotain siihen suuntaan että ”luulin aina että olin huono”.

Toisin sanoen, elämä voi mennä ohi odotellessa jotain pääsyä ”seuraavalle tasolle” ihmisyydessä, mitä ei ehkä koskaan tapahdukaan, ja se voi tarkoittaa sitä että moni hieno asia jää tekemättä. Esimerkkinä voisi olla vaikka kirjoittaminen: en voi tietää miten kauan minulla on aikaa tällaiseen, ja voihan olla että en koskaan ”tule paremmaksi” kirjoittajaksi, mutta jos haluan kirjoittaa niin ehkä sitä kannattaa tehdä nyt eikä ”sitten joskus”?

Mun ei ole tarkoitus hakea tässä mitään posin kautta -juttua, vaan jotenkin enemmän sitä että Ferrisin tuotannon myötä, ja nimenomaan yksityiskohtien ja käytännön tekemisen tason ihmettelyn myötä, monesta mystisestäkin asiasta tulee sellaista ”salilla käyntiä”. Aktiviteetin voi ikäänkuin tuoda niin lähelle arkista, että siitä katoaa kaikki mystiikka. Se auttaa siirtämään epämääräisen haaveilun tekemiseksi, jossa on olemassa päätös, suunnitelma, käytännön tekemisen konkreettinen aloittaminen ja kaikkien kynnysten laskeminen. Kirjoittamisessa se voisi olla vaikka Luovan kirjoittajan työkirjan hankinta ja niiden tehtävien tekeminen yksi kerrallaan. Aikaa menee ehkä se puoli tuntia kerrallaan. Vain tehdyllä tehtävällä on merkitystä, ei välttämättä lopputuloksen laadulla, koska tarkoitus on siirtää haaveilu toiminnaksi, joka sitten vaikuttaa konkreettisesti arkeen. Voisi mennä vieläkin pienemmälle kynnykselle, ja sitoutua kävelemään joka päivä kortteli ympäri, hengittää yksi laadukas hengitys ja kirjoittaa yksi lause.

Viekö katastrofi lähemmäksi jotain tärkeää?

Propagandhdin levy Potemkin City Limits (2005) on syöpynyt mieleeni yksityiskohtasemmin ja purevammin kuin mikään muu äänite. Jopa tarkemmin kuin ensimmäinen sydämenpysäyttäjälevyni eli Misfitsin Earth A.D. (1982), jolla sentään on sellaiset rallit kuin Death Comes Ripping ja Bloodfeast.

Syy levyn tarttumiseen ei ole pelkästään musiikillinen, vaikkakin levy on loistava trash-levy (tai en oikeastaan tiedä mitä tuo tyylisuunta on, he itse puhuvat tuosta vaikka mun mielestä on enemmänkin hc:n sukua). Tilanne oli sellainen, että minulle läheinen ihminen oli pari viikkoa Töölön sairaalassa teholla, ja kun ajelin sinne Hyvinkäältä katsomaan läheistäni niin luukutin tätä levyä ja huusin täysillä autossa biisien mukana, koska se jotenkin helpotti sitä pelkoa.

Levyltä löytyy paljon loistavia ja puhuttelevia biisejä eri teemoista, ja yksi mieleen painuneista kohdista oli Life At Disconnect -biisin lauseet:

”Is this all there is? Maybe we really have nothing to say. Maybe we truly are just shallow and lame and we’re all just waiting for the end, the spectacle, or some kind of catastrophe to bring us back to earth to stun our ever nodding heads. To introduce us once again to the one incorruptible as she flushes us from her veins. Kills us to live again.”

Tämä kohta tulee aina välillä mieleen kun itselle tai jollekin muulle sattuu henkilökohtaisessa elämässä joku katastrofi, tai kun yhteisesti on sellainen kokemus että kaikki menee päin helvettiä. Kuten ehkä nyt on vähän jatkuvasti kun ympäristö on ilmeisesti romahtamassa ja todellakin ”as she flushes us from their veins” on ikäänkuin tapahtumassa. Propagandhi tuossa irvailee sellaiselle pömpöösille Minä Olen Niin Tärkeä Että Minun Aikani On Tärkein Ja Mullistavin -ajattelulle, johon kai kaikki sukupolvet jostain syystä syyllistyvät. Nyt juuri on se aika, jolloin tapahtuu eniten!

Entäs jos se onkin totta? Tekeekö se meistä tärkeitä, tai osaammeko arvostaa vaikka jotain läsnäolon hetkiä enemmän. Anteeksi muuten että käytän tätä ”me” -formaattia, joka on ehkä vielä pahempi kuin sinäpassiivi. Nyt pitäisi ainakin teoriassa olla mahdollisuus tuntea olevansa osa tätä maailmaa, ja laittaa kaikki peliin sen suojelun puolesta, ja unohtaa arkiset huolet ja bussien myöhästelyt. Jos siis se aika on nyt.

Silti mietin itsekin sitä että miten on lenkkeily sujunut kivasti viime aikoina. Olen kyllä huolissani, ja kierrätän, ja kulutan aika minimaalisesti mutta jotenkin tuntuu että elämä on aika arkista ja tavallista. Ja kun menen bussilla töihin tai nyt katson lomalla elämää kadulla niin aika lailla asiat ovat samalla lailla. Katastrofi on vielä liian kaukana, jotta se aiheuttaisi perspektiivin muutoksen, jotta pinnalliset ja turhat asiat unohtuisivat. Kesän festaritkin järjestetään normaalisti, ja ihmiset voivat kuvata IG-stooryt täyteen huonoja keikkavideoita.

Kun joku hirveä asia osuu kohdalle, omasta kokemuksesta tiedän että silloin konkreettisesti ainakin joksikin aikaa aistikokemukset muuttuvat, tulee putkinäkö, jossa näkyy vain se oleellisin. Kuuluu vain se miltä läheisen hengityskoneen suhina kuulostaa, ei vaivaa se onko joku sanonut netissä jotain typerää tai onko kaupasta lempimunkki lopussa. En silti tiedä onko se sen aidompi tai hienompi olotila, se on vain hälytystila, väliaikainen.

Pitäisikö siis nyt saada itsensä jotenkin sellaiseen henkilökohtaiseen hälytystilaan, jotta voisi keskittyneesti yrittää edes torjua ekokatastrofia. Mitä se vaatisi? Pitäisikö oman kodin joutua tulvan alle?

Enkä nyt yritä sanoa sitä että onpas tämä ekokatastrofi huonosti brändätty, kun en saa siitä maksimaalisia katastrofikiksejä, se ei ole tarpeeksi intstagrammattava elämys. Jos se olisikin sellainen palava pakohuone, niin olisi toki helpompi tuntea John Kotterin haikailemaa Sense Of Urgencya. Nyt jää jäljelle se sellainen epämääräinen huoli ja samaan aikaan mielikuvat erilaisista tuhoskenaarioista, aina Mad Max -tyylisestä kaikki kaikkia vastaan -taistelusta johonkin ankeaan massanälkäkuolemiseen. Välillä ainoa lohdullinen ajatus on Maailma ilman meitä -kirjan (Alan Weisman, 2008) maisema, joissa kasvillisuus ja eläimet ovat ottaneet tuhoutuneen ihmislajin asumukset haltuun. Onko tämän olotilan nimi ilmastoahdistus?

En tiedä mitä muuta tekisin kun menisin kohti jonkinlaista semi-minimalismia, ja oman elämänpiirin tuunaamista vähemmän kuluttavaan suuntaan. On paljon turhaa, jonka voi jättää tekemättä ja ostamatta. Voihan olla että se ei auta yhtään, että vaikutus jää minimaalikseksi ja kaikki palaa kuitenkin, mutta ainakin on sitten itsekkäästi sellainen olo että on jollain tavalla aktiivinen toimija.

Kaiken valtavuuden edessä on ehkä lähinnä tämä mielessä: ”Is this all there is? Maybe we really have nothing to say.”  Viisastelu jossain blogissa ei ainakaan torju ilmastonmuutosta, ehkä jopa pahentaa tilannetta koska jonnekin palvelimelle tämäkin teksti jää rasittamaan maailmaa.

 

Loputon lukuhäpeä

Käyttäjä Kirsin kirjanurkka kysyi ja nosti esiin kiinnostavia kulmia lukemiseen liittyviin häpeän kokemuksiin Twitterissa. Koko aihe sai miettimään miten yhteisöllinen harrastus lukeminen lopulta onkaan, vaikka kaikki magia tapahtuukin kirjan ja ihmisen pään välissä tai jossain näillä main.

Ensireaktioni oli että tuskin häpeän mitään, koska lukeminenhan on tavallaan yleisesti ”hyväksytty” harrastus, ja varmaan sitä pidetään aika harmittomana ajanvietteenä. Paheellisen lukemisen harrastaminen olisi ehkä näinä aikoina vaikeaa, en edes heti keksi minkä kirjan lukemisen myöntäminen voisi olla jotenkin ”kohahduttavaa” tässä kohujen ajassa? Joku Hitlerin Taisteluni? Vai ehkä Management Of Savagery? Tai Herra Jackin ihmeellinen huone? Tuskin ainakaan Idiootit ympärilläni.

Keksin kuitenkin muutamia häpeän aiheita, ja listasin niitä Kirsin ketjuun. Se mitä en keksinyt heti nostaa oli tietysti tämä jo itseänikin väsyttävä oman jauhamiseni aihe eli maskuliinisuus. Olen siis jotenkin jumissa tässä aiheessa, ja kai sitä pitää sitten kaivella kunnes en enää jaksa. Mutta siis, joskus ehkä oli jotenkin sellainen ”ajatus”, jonka alkuperää en tiedä,  että ”miehet ei lue” tai ”kovat jätkät ei lue” tai ties mitä. Ja kyllä, onhan kirjabloggareissa ja -podcastaajissa ainakin Suomessa toki enemmistö ehkä muita kuin miehiä mutta ei se nyt oikeasti tule mitenkään arjessa vastaan. Ja kuitenkin, jo teini-ikäisenä omat äijyysidolini Glenn Danzig ja Henry Rollins hehkuttivat kirjoja, joten tiesin aina että oikeasti kiinnostavat tyypit (sukupuolesta riippumatta) ovat lukijoita.

Yhdessä vaiheessa häpesin sitä että en ollut lukenut juurikaan klassikoita, joten reagoin niin että otin yhden vuoden, ja luin siinä menemään niin monta klassikkoa kuin käsiini sain. Sen jälkeen häpesin että olin lukenut niitä niin paljon! Koska, tosi useissa kirjakeskusteluissa joku sanoi että ”pitäis lukea se ja se klassikko” ja sitten kun pääsin vinkkaamaan vielä jotain toista klassikkoa niin tuli sellainen olo että elvistelenkö nyt tässä. Muutenkin jos joskus tulee puheeksi oma lukutahti, joka on sadan kirjan vuosivauhti suunnilleen goodreadsin tilastojen mukaan, moni alkaa sitten selittelemään että ”munkin pitäis lukea enemmän”, ja sitten hävetään yhdessä tahoillamme.

Kirjojen / tarinoiden vietäväksi antautuminen ehkä joskus hävettää, ja sekin linkittyy tuohon iänikuiseen umpimieliseen ja samalla ah niin järkevään ja vanhanaikaiseen miehen malliin. Todellinen mies ei tietenkään anna minkään viedä itseään mukanaan, vaan hän murahtaa ja päättää ihan itse, täysin yksin suolla paljain käsin talon perustuksia kaivaen, mitä hän mistäkin ajattelee ja mikään ulkopuolinen ei siihen koskaan milloinkaan pääse vaikuttamaan. Jos mies lukee kirjan niin se on tietokirja, jossa on pelkkiä faktoja, tai elämäkerta, jossa on pelkkiä faktoja, eikä mitään keksittyjä juttuja.

Sekin hävettää että niin harvasta kirjasta jää ”mitään mieleen”. Tosi usein saatan olla tyytyväinen lukukokemukseen, ja tosi vaikuttunutkin, mutta en välttämättä osaa kuvailla sitä yhtään mitenkään, tai tiivistää oleellista, tai lainata ulkomuistista. Menikö lukeminen sitten ihan hukkaan? Olisinko parempi tai kelvollisempi, jos minulla olisi Evernotessa kaikki hyvät lainaukset tallessa, joita voisin tiputella. En muista oikeastaan muuta kuin ”näytän upealta mutta sisältä olo on hirveä” -lainauksen Amerikan psykosta, tai vastaavasti jotain Fight Clubista, esim. ”itsensä kehittäminen on masturbaatiota”. Mitä hyötyä näistä minulle on?

Voisi hävetä muuten sitäkin että entäs jos ei käytäkään kirjoista oletetusti saamaansa hyvää oloa tai empatiakykyä tai mitä kaikkea muuta yhteisönsä tai maailman hyväksi. Onko se muka ok, jos mä vaan tässä lueskelen ja maailma samalla vajoaa kaaokseen ilmastokatastrofin seurauksena? Voisinko käytää kirjaviisauden, jos sellaista on, jonkun pelastamiseen tuholta? Onko edes enää mitään toivoa? Toisaalta, kirjojen lukeminenhan on tavallaan tosi halpoaa matkustamista, pääsee paikkoihin ja aikoihin ilman tappavaa lentämistä tai vastaavaa. Kaiken ”itsensä kehittämisen”, vaikka kuinka överiksi vedetyn, voi onneksi perustella aina sillä ”tiätsä sun pitää eka laittaa happinaamari sulle ja sit vast voit auttaa muita” -elämänviisaudelle. Hassua siinä on ehkä se että siinä kyseessä on aito akuutti hengenvaara, ja jos mäkin tällä lukutahdilla laitan sen naamarin päähäni 100 kertaa vuodessa enkä kertaakaan muille, niin missä se idea on?

Onhan tämä lukeminen lopulta siis häpeää täynnä, ei ihmekään että kukaan ei enää lue kirjoja ja kaikki kustantajat ja kirjailijat ovat hätää kärsimässä. Kaikki vain katsovat Netflixiä, lentomatkustavat ja unohtavat historian hirmuteot, ja lukemisesta tulee ennen apokalypsia sellaista muutaman hassun harrastajan epätoivoista eskapismia. Eipä silti, joku kuntoilu se vasta itsekästä ja häpeällistä onkin! Nettiin kirjoittamisesta puhumattakaan.

Säätöpäivä eli Adjustment Day

En tykännyt uudesta Chuck Palahniukin kirjasta (Adjustment Day). Olisin kyllä halunnut. Tai, tykkäsin joistain ”jutuista”. Siinä oli paljon herkullisia ajatuksia ja kuvitelmia lähitulevaisuudesta, ja paljon sellaisia ranccoja (sori Ville Similä) kuvauksia tapahtumista, joista oli kiva ottaa ruutukaappaus ja jakaa someen.

Kirja kuitenkin jäi näköjään kummittelemaan mieleen, koska sen skenaarioita voisi hyvin soveltaa tähän 2019 Suomeen ja sen mentaaliseen maisemaan, jos hieman kärjistetään. Kirjan idea, ja nyt voi olla että spoilaan, on että erilaiset radikaalit ryhmittyvät saavat kerrankin viedä ideologiansa loogiseen päätepisteeseensä, eli vastapuolen massamurhaamiseen ja totaaliseen ihmisten erotteluun syntyperän tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Ensin suoritettiin peruspuhdistus, jossa tapettiin kaikki valta-asemaa pitävät, tai oikeammin osa jätettiin orjiksi täyttämään valtaapitävien ruumiita varten kaivettuja maakuoppia yms. Sen jälkeen militantti uusi hallinto jakoi valtion osiin, niin että jokaisessa osassa olisi vain tavallaan yhtä porukkaa. Tämähän on sellainen fantasia, jota moni elättelee mutta ei sano ääneen, koska toisten ihmisten murhaaminen olisi ”epäeettistä” tai jotain vastaavaa.

Mutta miettikää miten hienoa olisi jos Suomikin jaettaisiin eri ryhmittymien alueisiin?

… hmm.. pitääkö tässä vaiheesa kirjoittaa tähän auki että en oikeasti kannata väkivaltaa tai mitään radikaalia liikettä? Tämä on kirjallinen ajatusleikki, Chuck Palahniukin kirjan hengessä, ok? …

En tiedä miten oikeasti eri alueet saataisiin mitenkään sovussa jaettua, mutta se kai olisi tuon militantin koordinaatioelimen homma jakaa, ja sen takia itse asiassa tarvitaan tuo ensimmäinen murha-aalto. Voihan olla että se riittäisi ainakin että päästäisiin hyvään alkuun uudessa uljaassa maassa.

Sen jälkeen voisi kuitenkin perustaa erilaisia vyöhykkeitä, esim. sellaisen jossa kaikki olisi kuten 50-luvun Suomi-Filmeissä, ja sitten sellainen, jossa ajeltaisiin vain pyörällä ja juotaisiin pienpanimo-oluita. Olisi alue pelkille yrittäjille, ja voisi olla myös ruotsinkielinen alue. Heterot omassa korttelissaan aina, etteivät häiritsisi muita. Voisi olla myös niinkin että kannattaisi jakaa porukka globalisteihin ja nationalisteihin.

Vaikeaa olisi varmaan löytää sellaiset jakolinjat, jotka tyydyttäisivät ihmisiä, varsinkin kun kaikki on niin kovin sirpaleista. Jokuhan voi olla tavallaan monen eri asian kannalla ihan sydämestään. Varminta olisi varmaan kuitenkin erottaa sosiaalisen median vaikuttajat jonnekin omalle alueelleen, eroon tavan kuluttajista. Liikuntafriikeillä voisi olla joku oma saari, jossa olisi pelkkiä kuntosaleja ja esteratoja. Kaikki lukemisintoilijat voisi teljetä kirjastoihin, koska heille riittäisi se että on kirjoja, muista ihmisistä viis.

Kun jakolinjat olisi jaettu, tärkeää olisi että omassa lokerossa pysytään, koska eri lailla ajattelevien ihmisten näkeminen ahdistaa. Jos haluaisi vaihtaa leiriä, siihen pitäisi olla joku todella tarkka ja monimutkainen prosessi. Palahniukin kirjassa vaihtoprosessi oli viety niin pitkälle että se venähti aina seuraavaan sukupolveen.

En muista mitä Palahniukin kirjassa lopulta tapahtui. Valtio oli jaettu mutta ei se tainnut johtaa mihinkään ainakaan onnelliseen ratkaisuun. Tosin mikäpä inhimillinen toiminta johtaisi? On vain säätöä, korjausliikkeitä ja konflikteja, joiden jälkeen sama toistuu mutta hieman eri kokoonpanoilla.

Oli kuitenkin vaikea lukea tuota kirjaa, koska lopulta kun mietin niin en ole tykännyt muistakaan Chuckin kirjoista yhtä paljon kuin Fight Clubista, vaikka aina olisin halunnut. Kaikissa on ollut ”kiinnostavia” ideoita, ja sellaista todella vihaista maailman tulkintaa, josta pidän. Tuntuu kuin kirjailija vihaisi kaikkea sitä mitä ihminen tässä ajassa edustaa ja tekee. Mutta ne ovat myös jääneet omalla tavallaan kaikki todella kylmiksi ja etäisiksi. Tai ehkä se on tarkoituskin? Ehkä Chuck Palahniuk vain vihaa ihmisiä niin paljon, että ei voi kirjoittaa meistä lämmöllä?

Kuitenkin voisin sanoa että pidän Palahniukia yhtenä suosikkikirjailijoistani. Luulen, että minulla on joku asia hänen jutuistaan tajuamatta vielä, joku mikä melkein nousee esiin mutta en saa siitä kiinni. Se selittäisi sen että tosi moni kirja on jäänyt pysyvästi mieleen kummittelemaan, tai joku yksittäinen idea niistä. Esim. se yksi auttavassa puhelimessa työskennellyt kaveri, jonka vinkki kaikille epätoivoisille avun etsijöille oli vain ”tee se”.

Sano mitä oikeasti ajattelet eli kusta ja etikkaa

Opin vasta vuonna 2019 että floridalainen punk/rock/new wave/pop -yhtye on onnistunut tekemään monella tasolla todella puhuttelevaa ja koskettavaa musiikkia. On melodioita, on monipuolisia sovituksia, on paljon tunnetta sisältävää laulutulkintaa ja taustalla paljon oikeita tunteita ja ajatuksia ja tuskaa ja elämäniloa. Biisissä Piss and Vinegar huudetaan ”say what you are really thinking!” ja se on iso kommentti, joka ehkä ”tässä ajassa” on koko ajan ns. tapetilla.

Nyt juuri keskustellaan siitä mitä saa sanoa. Siis että mitä SAA sanoa. Vuonna 2019, Suomessa.

Kyse on käsittääkseni osittain siitä että tänä päivänä kaikilla on oikeasti ääni, ja voi sanoa takaisin, voi sanoa vastaan, voi huutaa että ”tuo mitä sanoit on väärin”. Samalla tavalla ääni on kaiutettavissa paljon laajemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Sanoilla on painoa, sanat voivat satuttaa, niillä voi tuhota mieliä, ihmissuhteita ja työpaikkoja.

Jos sanoo mitä oikeasti ajattelee, sillä voi olla seurauksia. Ja tämän hahmottaminen on vähän ehkä pelottavaakin. Olisi varmaan kiva jos voisi sanoa mitä vaan, missä vaan, kenelle vaan, ja vain nauttia siitä oman sanomisen tuomasta ”sainpas sanottua” -tunteesta. En tiedä onko maailma ollut koskaan ihan tällainen, että mitään vastuuta ei tarvitsisi ottaa? Miksi sanoja ei voisi kunnioittaa aseina, joita ne potentiaalisesti ovat?

Jos ajatellaan että sanat ovat aseita, tai luoteja ainakin, tai rauhanomaisemmin työkaluja, niin minkä puolesta niitä siten haluaa käyttää? Mikä on se Ikigai, jonka puolesta olen valmis ottamaan vastaan myös sanojen seuraukset? Ei nyt ehkä ihan mikä tahansa triviaali asia? Kuitenkin, vastuu sanomisistani on minulla eikä kellään muulla.

Nyt kun mietin että minkä puolesta olisin valmis satuttamaan muita ihmisiä, tai minkä muutoksen haluan maailmaan niin paljon että olen valmis sotimaan sanoilla, niin en edes tiedä. Ehkä se on vähän surullistakin. Oispa syy tapella, pistää loukkauksilla ja ottaa niitä vastaan, tuntea olevansa elossa. Koska jos tosiaan haluaa jonkun asian maailmassa muuttuvan, eikö silloin ”pelin henkeen” kuulu että uhreja tulee? Onko mikään iso asia koskaan muuttunut ilman kipua ja taistelua? Mikä olisi sen arvoista? Onko tästä tulossa Choose Your Battles -juttu?

Vastuu sanomisista korostuu mielestäni (vai mun mielestä, en ole päättänyt tuttavallisuuden astetta) jos sanoo alustalla ja/tai julkisesti. Mitä enemmän on potentiaalista yleisöä, sen enemmän painoa sanoilla on, ja varsinkin jos on jo ennestään ”nimeä” yhteiskunnassa. Ei silloin tietenkään voi sanoa koko ajan mitä sattuu huvittamaan, koska sanojen vaikutus moninkertaistuu. On mietittävä välittömiä kuulijoita mutta myös niitä kaikkia muita, joiden korviin tai silmiin sanat kantautuvat. Tai ei mietittävä vaan on mahdollista miettiä. Kaikkihan tämä on vapaaehtoista, koska sananvapaus on kuitenkin olemassa. Vastuu on kuitenkin mahdollista tiedostaa ja ottaa omaksi, jos niin haluaa.

Julkinen keskustelu olisi varmasti paljon helpompaa, jos kaikkien motiivit ja sidokset olisivat koko ajan näkyvillä kaikille osapuolille. Olisi joku avatar-hahmo, jossa lukisi ”henkilö haluaa että tämä ja tämä ihmisryhmä tuhotaan sukupuuttoon, ja häntä rahoittaa taho x ja y” tai vaikka että ”henkilö haluaa että kuntosalilla kävijät leimataan itsekeskeisiksi narsisteiksi, koska on syvästi katkera että ei koskaan saanut kasvatettua sitä hauista, jonka olisi halunnut, ja tyttöystävä petti häntä jonkun gym bron kanssa” tai ”henkilö haluaa että hänet nähtäisiin edes kerran elämässään kokonaisena kauneutta arvostavana ihmisenä, eikä byrokraattisena hirviönä, johon työrooli hänet pakottaa”. Jos ymmärtäisimme kaikkien lähtökohdat, tietäisimme mistä voima ja kipu tulee. Tosin, olisi varmaan jo aikamoinen harppaus jos tiedostaisi omansa.

Kun Laura Jane Grace huutaa Piss And Vinegar -biisissä, hän ehkä pyytää minua miettimään mitä ihan oikeasti haluan sanoa, minkä sanomisen vuoksi olen valmis mahdollisesti kärsimään tai satuttamaan muita?