Lukukaaos tulee, mitä lukisin? Valitse tästä mieleisesi lukuhaaste

8.2.2019 on #lukukaaos, ja tässä pari ideaa  jos iskee ”mitä lukisin” -paniikki. Eli erilaisia lukuhaasteita. Näitä voi toki halutessaan soveltaa muinakin ajankohtina.

Perinteiset numerohaasteet

Tyypilliset vuoden mittaiset lukuhaasteen perustuvat jonkinlaiseen kylmään ja tarkoituksettomaan numeroon. Esim. 100. Tai 150. Tai jopa 365. Ehkä 66. 30 toimii myös. Kaikki ihan hyviä sinänsä, vaikkeivat varsinaisesti herätäkään erityisiä tuntemuksia. Sopivat erinomaisesti neurootisille suorittajille, jotka eivät oikeasti osaa nauttia lukemisesta kuten Oikeat Lukijat. Itselläni on tänä vuonna menossa 66:n kirjan haaste.

Perinteiset genrehaasteet

Valitse joku genre, ja lue siitä joku määrä kirjoja, 1-365 (kukaan ei ole vielä sanonut lukevansa enempää kuin 365, siksi se väijyy ikäänkuin haamuna näissä listoissa). Esimerkkejä genreistä: vanha-adult, keski-ikä-adult, keski-iän-vielä-kieltävä-adult, adult-adult, young adult, kauhu, splatter-kauhu, psykologinen-kauhu, aidosti pelottava kauhu, pelottava kirja olematta kauhu, huono kauhu, pelottava self help. On näitä muitakin, kirjastossa osaavat auttaa. Hauska genrehaasteen variaatio on valita joku genre, jota syvästi inhoaa (kts. Vieraan kuplan haaste). Tai sitten valita vaikka 3 genreä ja ottaa jokaisesta yksi.

Maantieteelliset haasteet

Kirjallisuus on mielikuvamatkailua, ainakin jos lukee kirjoja, jotka kertovat muistakin paikoista kuin omasta kotikaupungista. Hauskan haasteen saa valitsemalla erilaisia alueita maailmasta, joissa tapahtuvaa kirjallisuutta lukee. Tai sitten voi lukea tietyissä paikoissa asuvien kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja. Suomessa suosittuja aluehaasteita ovat perinteisesti olleet: Suomi, Finland, USA, Pohjois-Amerikka, Yhdysvallat, Jenkit, joku Euroopan maa. Jos oikein villiksi ryhtyy, voi kokeilla näiden ulkopuoleltakin.

Aiheeseen perustuva hybridihaaste

Joskus voi olla että joku aihe kiinnostaa. Silloin sitä voi lähestyä kahden tai kolmen genren taktiikalla. Oletetaan että vaikkapa tekoäly alkaa kiinnostamaan. Silloin voisi ottaa yhden tietokirjan, yhden kaunokirjan ja yhden runokirjan, jotka liippaavat aihetta, ja saada näin kiinnostava kokonaiskuva.

Vieraan kuplan haaste

Yleensä omat mielipiteet ovat oikeita ja parhaita, mutta joskus voi olla virkistävää lukea mitä joku ihan päinvastaista mielipidettä tai arvomaailmaa edustava on kirjoittanut. Siinä pääsee ainakin sitten halveksumaan ja pilkkaamaan kirjoittajan vähäpätöisiä ajatuksia, ja tuntea näin itsensä yhä paremmaksi.

Kielletty hedelmä

Lue jotain sellaista, jonka lukemista et kehtaisi myöntää edes parhaalle ystävällesi.

Lisäbonus

Keksi oma haasteesi ja haasta muutkin mukaan lukukaaokseen!

 

 

Mainokset

Jos lukee liian hyviä kirjoja, ei uskalla sanoa enää mitään

Uskon siihen että itsensä ilmaisemista voi harjoitella läpi koko elämän mutta silti viime aikoina luetut kirjat ovat lyöneet vähän ilmoja pihalle.

Kirjat ovat tässä:

Ensinnäkin, Juhana Torkki kirjoittaa siitä miten tärkeää olisi olla hyvin selkeä ja harkitseva siinä mitä sanoo, jotta vastapuoli voisi ymmärtää edes jotain. Maisa Virtanen jatkaa sellaisilla runoilla että jää vain tyrmistynyt olo sekä itse runoista että kirjoittamisen taitavuudesta. Matt Walker perustelee vastaansanomattomasti miksi unelle kannattaa antaa suurin arvo elämäntavoista ja Heli Slunga pudottelee tällaisia julmia säkeitä:

”Auringon paha silmä katsoo meitä

kuin hyönteisiä polttolasin alla”

Mitä tällaisen rummutuksen jälkeen voisi enää sanoa. Näiden kirjojen ”läpikäyminen” on ihan turhaa sillä puhuvat paljon paremmin omasta puolestaan. Jokainen jätti jäljen.

Jos lukisi huonompia kirjoja, voisi jäädä jotain sanottavaakin? Ehkä ainakin se jäi että haluan ehdottomasti treenata lisää kirjoittamista ja puhumista. Onneksi on tulossa muutamia tosi kiinnostavia ja jännittäviä tilaisuuksia puhua julkisesti ihan lähiaikoina. Kirjoittamiseen liittyen voisin vihdoin tarttua aikanaan lahjaksi saamaani Luovan kirjoittajan työkirjaan.

Tässä vielä audiomuodossa näistä samoista kirjoista. Silti parempi vaan lukea ne itse kuin tyytyä toisen käden kokemukseen.

 

Kuva liittyy siihen tuskaan, mitä tunnen kun en kykene ilmaisemaan itseäni tarpeeksi selkeästi,

Tärkeän tekemisen lisääminen sometilien tuhoamisen sijaan #tuhoasometilisi

Mielestäni sometilien tuhoamisen sijaan energia kannattaa suunnata itselle tärkeään tekemiseen ja sen lisäämiseen, turhat asiat karsiutuvat itsekseen. Luin siis tämän 10 syytä tuhota sometilisi nyt (Jaron Lanier) ja olen osittain kirjan viestin kanssa eri mieltä.

Lanier kirjoittaa ehkä tahallaan kärjistäen ja yksinkertaistaen, ja mielestäni tyyli ei toimi koska aihe, josta hän puhuu on järjettömän monimutkainen. Voisi jopa sanoa että somen vaikutukset ihmisiin ja yhteiskuntiin menevät ”kompleksisuuden” laariin, ja voivat olla joka ”pirullinen ongelma”. Eli siis asioita, joissa eivät toimi yksinkertaistukset tai populistinen möykkä, vaan kokonaisuuden hahmottaminen.

Vaikka en pitänyt Lanierin kirjoitustyylistä, nostaa hän mielestäni kuitenkin esiin ihan hyviä pointteja, joista tärkein on somepalveluiden liiketoimintamallien aiheuttamat vaikutukset. Näistä simppelinä esimerkkinä se että saamme eteemme algoritmien suodattamaa sisältöä emmekä oikeastaan tiedä miten algoritmit toimivat. Hänen sanomansa uskottavuutta syö kuitenkin se että hän on töissä Microsoftilla, joka omistaa LinkedInin, ja sanoo kirjassaankin että ”LinkedInin käyttäjillä on parempaa tekemistä kuin muiden edessä rehvastelu”, mikä on älytön väite, sillä koko palvelu perustuu osittain työelämänäyttelemiselle, ja sen algoritmit ovat ihan yhtä potentiaalisesti haitallisia kuin muissakin palveluissa.

Ytimessä on kuitenkin kriittinen suhtautuminen somen vaikutusvaltaan sekä yhteiskunnissa että omassa elämässä. Lanierin ihmiskuva tuntuu kuitenkin olevan todella behavioristinen, eli hän ikäänkuin kuvittelee että jos ihminen käyttää somea, hänellä ei ole mitään muita kontakteja sivistykseen ja on 100% algoritmien tuoman materiaalin vietävissä. Voi olla että tällaisia ääritapauksia on mutta itse ainakin kallistun enemmän konstruktiivisen (olikohan oikea termi) ihmiskuvan puolelle, jossa uskotaan että ihminen rakentaa maailmankuvaansa jatkuvasti vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

En siis ole tuhomassa sometilejäni Lanierin kirjan takia mutta mietin kuitenkin että miten voisin muutta somekäyttäytymistäni rakentavampaan suuntaan. Tähän provosoi pari muutakin asiaa, kuten se että Suomessa on nyt menossa vaalikevät, ja somepropaganda eri puolueiden toimesta on jo nyt hyvinkin likaista ja vastuutonta. Twitterin aukaiseminen on välillä aika tuskastuttavaa ja raskasta. Kuuntelin myös Jason Friedin haastattelun Tim Ferrisin podcastissa, jossa kertoi omasta tavastaan käyttää mediaa, sekä sain hyvän vinkin eräältä yksityishenkilöltä kirjoittamisajan lisäämiseen.

Listaan näitä eri malleja tässä alla, ehkä niistä on iloa. Varoitan jo etukäteen että käytän niissä ”sinä” -muotoa, jota itse inhoan mutta ajattelen että tässä tapauksessa se voi olla selkeämpää.

Lanierin malli, jossa ei tuhota vielä sometilejä vaan tehdään kokeilu

  • sammuta/inaktivoi/passivoi kaikki sometilisi paitsi LinkedIn (jos tällainen passivointimahdollsuus siis on)
  • jos passivointimahdollisuutta ei ole, loggaudu ulos ja poista sovellukset puhelimestasi
  • kokeile 1kk, 3kk tai 6kk ajan elää ilman näitä palveluita
  • ota tilalle esim. jonkun laadukkaan lehden tilaus

Jason Friedin malli

  • katso uutiset vain kerran päivässä sinulle sopivalla hetkellä laadukkaista lähteistä, ei ole mitään syytä seurata jotain triviaalia asiaa ”hetki hetkeltä” ellei se ihan oikeasti kosketa sinua tai läheisiäsi
  • ohita kaikki ”kiihdytysmuotoillut” mediasisällöt tai keskustelut, älä jaa eteenpäin äläkä kommentoi (kiihdytysmuotoilu: polittiinen tai trollaava ”kierrepalloprovo”, mitätön kohu yms)
  • keskity oman materiaalin julkaisemiseen

Yksityishenkilön malli (sopii myös Cal Newportin Deep Work -ideaan)

  • pidä ajattelulle, kirjoittamiselle ja lukemiselle pyhitettyä aikaa esim. 22-12 päivittäin
  • 12-22 voi taas pyöriä somen kurimuksessa vaikka koko ajan

Omat lisävinkkini

  • säädä filttereitä: poista seurattavista tai hiljennä kaikki, joiden tuottama sisältö ottaa enemmän kuin antaa
  • mieti minkä asioiden tekeminen on mielekästä, ja yritä saada sellaista tekemistä enemmän arkeen, sitä kautta ylimääräinen karsiutuu automaattisesti pois

Vaikka Lanierin yksinkertaistava tyyli ärsyttikin, olen ihan tyytyväinen että kirja tuli luettua. Ehkä osa ärsytyksestä johtuu siitä että en ole ihan tyytyväinen siihen miten paljon käytän aikaa somepalveluissa suhteessa siihen miten niistä saan mitään irti, edes hupia? Voihan olla että olen niin koukussa että rajoittamiseen viittaaminenkin saa ärsyyntymään? En tiedä, olen tätä monesti miettinyt ja yleensä olen päätynyt jonkinlaiseen siivousoperaatioon, jossa tuunaan joko ajankäyttöäni tai seurattavia. En silti usko sellaiseen että poistaisin kaikki muut paitsi LinkedInin, vaan yritän enemmänkin lisätä kirjoittamista esim. kirjoittamalla kaikista lukemistani kirjoista, jolloin apaattinen selailuaika väkisinkin vähenee.

Kiitos Kustantamo S&S:lle kirjan arvostelukappaleesta!

Monimutkaisuuden hahmottamiseen tämä Kevan sivuilla oleva artikkeli antaa jotain välineitä, uskon että ns. kompleksisuusajattelu antaa eväitä myös somemössön vaikutusten hahmottamiseen:

https://www.keva.fi/uutiset-ja-artikkelit/harri-raisio-kaukana-yksinkertaisesta-rakas-watson–kompleksisessa-maailmassa-yllatykset-eivat-stressaa-niin-paljon/

Tässä Twitter-ketjussa muutamia nostoja kirjasta:

Systeemiajattelusta apua henkilökohtaisen hyvinvoinnin tukemiseen?

Luin kirjan Thinking in Systems ja suosittelen kaikille! Kirjassa avataan systeemiajattelua monen erilaisen käytännön esimerkin kautta. Systeemiajattelu tosi lyhyesti kerrottuna on siis sitä että monimutkaisista ilmiöistä piirretään sellaisia mindmap-tyylisiä kaavioita, joissa asioille hahmotellaan syy- ja seuraussuhteita. Tällaisten kaavioiden avulla monimutkaisten asioiden kokonaisuuksia voidaan kommunikoida kätevästi muille tai nähdä itse mihin kannattaa yrittää vaikuttaa.

Yritän tässä soveltaa systeemiajattelua henkilökohtaisesta hyvinvoinnista huolehtimiseen. Pohjana on ajatus, joka tulee sekä tuosta Thinking in Systems -kirjasta mutta myös Why Zebras Don’t Get Ulcers stressikirjasta.

Tässä esimerkissä leikitään että ihmisellä on ”tankki”, jossa on energiaa, vireystilaa, tai toimintakykyä yms joku määrä, ja tankki siis voi olla tyhjä, täynnä tai jotain siltä väliltä. Se on tuossa alla:

<TANKKI>

Kun aikaa kuluu, on varmaa että tankki tasaisesti tyhjenee, koska elämässä nyt on energiaa syöviä asioita joka tapauksessa. Eli vaikka ei tekisi itse mitään, niin tankki valuu tyhjäksi jossain vaiheessa.

Sitten, on olemassa asioita, jotka erityisesti kuluttavat toimintakykyä, kuten vaikka stressi, rasitus, pelottavat tapahtumat, unenpuute, roskauutiset, yms. Monille näistä altistuu, vaikka ei erikseen hakeutuisi asioiden pariin, esim. jos töissä ilmoitetaan että ”ei tarvii sitten tulla huomenna enää töihin” tai saa vaikka pahan flunssan.

Toisaalta, on asioita, jotka tuovat toimintakykyä lisää, kuten uni, laadukas ravinto, mukavien ihmisten kanssa ajan viettäminen, itselle mielekkäiden asioiden tekeminen jne.

Voisi siis ajatella että hyvinvointi on jatkuva prosessi, jossa energisyöpöt ja energiaa tuovat asiat virtaavat, ja kaikella on vaikutusta siihen mitä tankista milloinkin löytyy.

EDIT: tässä kaavio aiheesta, rankan yksinkertaistettu. Otettu stressikirjan ideaa siitä, että myös iloiset asiat ovat kuormittavia, koska aktivoivat sympaattista hermostoa joka kuluttaa varastoja.

Aika simppeliä, eikö? Miksi sitten suurin osa kaikista henkilökohtaisista hyvinvointiprojekteista menee reisille? Yksi on ainakin se, että meillä ei ole oikeasti tietoa tuosta tankin sisällön määrästä tarpeeksi ajoissa.

Systeemiajattelussa on tähän liittyvät käsitteet ”feedback loop” eli jonkinlainen palauteketju(?) ja viive.

Tuo palautekuvio tarkoittaa että kun teemme jotain, saamme siitä palautteen. Esim. nukuin hyvin, tuntuu välittömästi hyvältä. Tai kun koen uhkaavan tilanteen, tunnen pelon välittömästi. Kun treenaan kovaa, tunnen rasituksen, yms.

Ongelma tulee siitä, että vaikka useissa tällaisissa asioissa palaute tulee välittömästi, näiden vaikutukset tuohon ”tankin” kapasiteettiin tulevat usein viiveellä. On tosi yleistä että tulee esim. treenattua harrastuksen alkuvaiheessa paljon, koska tekeminen innostaa, mutta rasitus ikäänkuin hiipien syökin energiaa enemmän kuin havaitsemme. Ehkä tieto tankin tilasta on oikeasti meiltä peitossa? Tai tiedämmekö mitkä kaikki asiat siihen juuri nyt omalta osalta vaikuttavat, tai pystymmekö hahmottamaan että edellisen kahden viikon huonot unet ja siitä johtuneet huonot syömiset vaikuttavat tämän aamun palaverin keskittymisongelmiin, vaikka juuri edellinen yö onkin mennyt hyvillä unilla?

Mitä siis voi tehdä? Mikä auttaisi siihen että paremmin hahmottaisi viiveellä tulevia vaikutuksia omaan vireystilaan?

Thinking in Systems -kirjasta lisää tästä aiheesta

Tervetuloa 2019, Sitran megatrendit ja lukemisen tulevaisuus! Takakansi täyttää vuoden! Jakso 30

Tervetuloa mukaan Takakansi-podcastin jaksoon numero 30, jossa ihmetellään lukemisen tulevaisuutta Sitran megatrendikorttien avulla.

Kuuntele jakso tästä

Lisälukemista:

Sitran megatrendit

Elina Hiltunen: Matkaopas tulevaisuuteen

Trends-listani Twitterissa

Takakansi-podcast löytyy näistä eri palveluista, ota tilaukseen sopivassa:

Soundcloud
iTunes:
Spotify:
Google Podcasts:
Acast:

 

On väärin olla tekemättä lukemisesta numeroa?

Miksi tehdä omasta lukemisesta ”numero”? Eikö riitä että lukee jonkun hyvän kirjan omaksi ilokseen ja pitää turpansa kiinni? Ei.

Perustelen. Kirjojen lukemisen voi nähdä pelkästään omaa itseä palvelevana toimintana, jolloin keräillään kokemuksia, ”kehitetään ominaisuuksia” kuten empatiaa tai ihan vaan irrotetaan pää hetkeksi arjen tympeydestä.

Voisi myös ajatella että kaikki lukeminen on lopulta jonkun toisen ajatusten virran päällä surffaamista. Joku on joskus nähnyt vaivaa ja tehnyt kirjan, jonne on vuodattanut omia ajatuksiaan siksi että joku muu voisi ne lukea. Joskus joku kirja laittaa omat ajatukset isolle laukalle ja avaa ihan uusia näkökulmia. Eikö olisi sääli jos se jäisi vain omaan tietoon, koska silloin olisi riski että joku muu ei saisi kokea samaa?

Usein hyvä kirja tulee valittua kirjaston hyllystä juuri siksi että joku itselle tuttu tyyppi on suositellut sitä tai hehkutellut muuten lukukokemusta innoissaan. Tai jostain kirjasta ”puhutaan joka paikassa”, jolloin se tulee valittua kaikkien mahdollisten joukosta. Sitäkin tapahtuu että joku tottumaton lukija tarttuu kirjaan toisen innostumisen takia.

Mä ajattelen jotenkin että paljon lukevana mulla on velvollisuus jakaa varsinkin hyviä lukukokemuksia, koska olen itse saanut niitä niin paljon muiden vaivannäön ansiosta, ja haluan että joku muukin pääsee kokemaan yhtä hienoja kokemuksia. Se, että luen x määrää kirjoja ei merkkaa mitään mutta jos saan jonkun toisen tarttumaan sellaiseen kirjaan, mitä hän ei muuten olisi lukenut, merkkaa paljon, ehkä eniten. Muutenhan tässä koko touhussa ei olisi mitään ideaa.

Ei kaikkien ole tietenkään pakko tehdä lukemisesta numeroa, mutta toivoisin että useampi tekisi, kertomalla niistä kirjoista, jotka tekivät vaikutuksen, koska silloin me muutkin voimme nauttia niistä.

Uni ja kuolema

”Se kulkee hiipien
ja ottaa lasten sieluja yöllä,
se ruhtinas mustien siipien,
joll’ Eedenin käärme on vyöllä.”

Tuo voisi olla Tom Waitsin biisistä Black Wings, mutta se onkin Uuno Kailas -nimisen runoilijan kynästä viime vuosisadan alkupuolelta. Vahvaa tunnelmaa läpi koko kokoelman, jonka nimi on siis Uni ja kuolema. Kumpikin aihe tavallaan aina ajankohtainen, ja korostuneesti jotenkin juuri nyt omassa elämässä.

Ympärillä on keskusteltu paljon unihäiriöistä ja nukahtamisen vaikeudesta, tosin itse onnekkaana olen näiltä välttynyt. Lisäksi lähipiirissä on koko viime vuonna ollut jotenkin todella paljon kuolemaa, en ole ihan läheisimpiä ihmisiä menettänyt mutta pyyhkäissyt kuitenkin niin että teema on ollut jatkuvasti läsnä. Kuolema on sinänsä aika hankala tällaisen pinnallisen näkyvyysmedian kuten blogitekstin aiheeksi mutta Uuno Kailas osasi sitäkin käsitellä jotenkin luontevan oloisesti. Ehkä vajaa 100 vuotta sitten ei ollut samanlaista piilottelun ja sievistelyn kulttuuria kuin nyt, olihan siinä kuitenkin kaksi maailmansotaa ja sisällissota ihan lähellä, lapsikuolleisuus Suomessakin paljon korkeammalla jne.

Kailaksen kirjassa on paljon muitakin teeemoja, mutta sellainen aika ankara tunnelma vallitsee koko ajan. Toisaalta runoihin pääsee todella vaivattomasti sisään, vaikka osin teksti tuntuu ”vanhahtavalta”, ei kuitenkaan häiritsevästi, kaikesta saa tosi hyvin selvää. Vaikea selittää mutta tunnelma on samaan aikaan hyvin maanläheinen ja toisaalta sadunomainen, kun mytologian hahmot seikkailevat tarinoissa puolihuolimattomasti, ikäänkuin osana arkea.

Nyt kun on tässä pari runokirjaa ”vyön alla” ja vertailen kokemusta romaanien ja novellien lukemiseen, niin kyllähän näissä parhaimmillaan pääsee tosi nopeasti ”toiseen maailmaan”, jopa puolikkaasta lauseesta. Tulee mieleen joku lapsuuden leikki, jossa vain nopeasti sovittiin että ”tää ois nyt avaruusseikkailija” ja sitten oltiin samantien avaruudessa. Toki ehkä vaatii sen että haluaa lähteä matkalle, ja että puhutteleeko teksti vai ei. Kai näissäkin on sellainen kemiahomma, että joidenkin kanssa lähtee mielellään leikkiin kuin leikkiin ja toisten ei, ihan niinkuin ihmistenkin kanssa?

Uskallan kuitenkin näin lyhyelläkin kokemuksella suositella runojen lukemista kenelle vaan. Jotenkin runot irrottavat jännällä tavalla arjesta ja järkiajattelusta, mitä pidän siis hyvänä asiana. Ehkä joku tällainen voi jopa auttaa lopettamaan vaikkapa arkistressin kelailun kierrettä, joka voisi vaikuttaa uneenkin? No, en tiedä enkä halua puoskaroida, univaikeuksissa ei ole mitään hauskaa. Kuolemaan runot tuskin auttavat, se jää varmaan aina mysteeriksi mutta ehkä jotain lohtua voi senkin ehdottomuuden edessä saada.

Tiedättekö muuten mikä on jännä ja vähän häiritsevä ilmiö? Tulee melkein huono omatunto kirjoittaa kuolemasta koska on joku sellainen ajatus että blogitekstien pitäisi olla aina pirtsakoita ja hauskoja tai vähintään ironisia. Mutta miksi ihmeessä? Olen varmaan lukenut liikaa markkinointitekstejä. Kuolevaisuus on sentään melkein ainoa asia, joka meitä kaikkia yhdistää. Ismo Alankokin on sanonut että ainoat kirjoittamisen arvoiset asiat ovat rakkaus ja kuolema.

https://www.goodreads.com/book/show/9298400-uni-ja-kuolema