Kirjagenre harhauttaa ja helpottaa lukijaa #kirja #takakansipodcast

Kun ihminen epätoivoissaan etsii mitä tahansa luettavaa, hän joutuu tekemään valintoja. Missään kirjakaupassa ei ole ”mitä tahansa” -hyllyä, ellei uutuuksia lasketa. Tällaisessa tapauksessa lajityyppileimat auttavat lukijaa.

Silloin taas kun henkilö jumittaa tietämättään tai tiedostaen urautuneena lukemaan vain esim. dekkareita maailmankirjallisuusvivahteella, genre pitää hänen maailmansa turvallisena. Niin kauan kun kukaan tai mikään ei vahingossa tuo mitään erilaista tuttuun hyllyyn, ei ole hätää.

Jos kirja solahtaakin vahingissa väärään luokitukseen, se voi jäädä monelta lukematta tai saada leiman, jonka takia sitä ei tule luettua, jos genre koetaan omalle mielikuvalle liian hienoksi tai liian huonoksi.

Mitä mieltä sinä olet kirjojen luokittelusta? Millaista hyötyä ja haittaa siitä voi olla lukijalle ja tekijälle? Entäs myyjien ja kirjastoihmisten näkökulma, kuinka vaikeaa tai helppoa luokittelu on? Voisiko sen ulkoistaa algoritmille ja luottaa siihen että kaikki menee ok?

Tästä aiheesta hieman lisää uudessa podcast -jaksossa. Podcast -sarja löytyy tätä nykyä myös iTunesista ja edelleen myös Soundcloudista.

 

 

 

Mainokset

Lukupoliisin valvonta ja himolukijan vastuu? (Takakansi-podcast jakso 1)

Käynnistin uuden kirjoihin ja lukemiseen keskittyvän podcast-sarjan nimeltä Takakansi. Tervetuloa mukaan kuuntelemaan, ideoimaan ja keskustelemaan sekä vierailemaan! Linkitän jaksot sekä tuonne podcast-sivulle että uusina postauksina tänne. Voit myös seurata Takakansi-podcastia iTunes:n tai Soundcloud:n kautta.

Tässä siis ensimmäinen jakso ja aiheena mm. nämä kysymykset: Oletko onnistunut saamaan jonkun ei-lukijan tarttumaan kirjaan? Miten teit sen? Mitä uusia lukemiseen innostavia keinoja voisi olla? Paljon on jo tehty mutta onko vielä joku kivi kääntämättä?

Osallistu keskusteluun tämän sivun kommenteissa, Twitterissa hashtagilla #takakansi tai podcastin omassa Facebook-ryhmässä.

Kuuntele jakso tästä alta (jakso Soundcloud-palvelussa):

Lisäbonuksena alla myös introjakso, jossa kerrotaan mistä podcast-sarjassa on oikein kyse:

Iso Mieli internetissä:
Seuraa Takakansi-podcastia iTunes:n tai Soundcloud:n kautta

Mitä voi oppia lukemalla ”chicklit” -kirjoja? #chicklithaaste

Haastoin itseni taannoin lukemaan kasan chicklit -kirjoja, ja luinkin niitä 6,5 kappaletta. Alla olevalla videolla kokemuksia haasteesta. Videon alla linkit kirjoihin.

Helen Fielding: Bridget Jones:
https://www.goodreads.com/book/show/227443.Bridget_Jones_s_Diary

Celelia Ahern, Lahja:
https://www.goodreads.com/book/show/4279056-the-gift

Mhairi McFarlane, Sinusta kaikki alkoi:
https://www.goodreads.com/book/show/29488968-sinusta-kaikki-alkoi

Sophie Kinsella, Muistatko minut?:
https://www.goodreads.com/book/show/7480817-muistatko-minut

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa:
https://www.goodreads.com/book/show/17408048-rakkautta-vahingossa

Heli Slunga: Lapin Lolita:
https://www.goodreads.com/book/show/28487301-lapin-lolita

Marian Keyes, Sushia vasta-alkajille:
https://www.goodreads.com/book/show/82748.Sushi_for_Beginners

 

 

Vieraana Yle Radio 1:ssä: Miksi luen kirjoja? #kirja

Sain kunnian olla yhdessä Baba Lybeckin kanssa Sari Valton vieraana hänen ohjelmassaan, jossa keskustelimme lukemisen merkityksestä meille. Erittäin hieno ja miellyttävä kokemus kaikin puolin!

Ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenasta vaikka heti alla olevan linkin kautta:

https://areena.yle.fi/1-4249161

Iso Mieli internetissä:
Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter

Käsittelyssä hegemoninen maskuliinisuus – vieraana Leena Viikari

Sain vieraaksi podcastiin koulutusasiantuntija Leena Viikarin, joka on mm. väkivallan ennaltaehkäisyn kouluttaja ja Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri.

Keskustelimme teemasta ”hegemoninen maskuliinisuus” rönsyillen jonkin verran muihinkin aiheisiin. Mikä merkitys miesihanteilla on tänä päivänä? Onko ihanteen tavoittelu pelkästään huono asia? Miten väkivaltaa voisi ehkäistä? Miten tämä kaikki liittyy mielenterveyteen vai liittyykö?

Kuuntele podcast tuosta alta (sijaitsee Soundcloudissa):

Leenan löydät Twitteristä, jossa hän keskustelee näistä ja muistakin aiheista mielellään: https://twitter.com/LeenaViikari

Kiitos Leena vierailusta!

Kuva liittyy tapaukseen.

Iso Mieli internetissä:
Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter

100:n kirjan lukuhaaste – mikä oli parasta (TOP 5 video) #kirja

Sain lukuhaasteen valmiiksi hieman etuajassa ja lupasin tehdä videon/podcastin/tekstin/tai jotain parhaista kirjoista. Tein sitten livevideon, joka löytyy tästä alta. Eli 100:n lukemani kirjan joukosta ne, jotka jäivät syystä tai toisesta vaikuttavina mieleen. Jos aihe kiinnostaa niin kurkkaa video tuolta:

Mikä on sinulle ollut tänä vuonna kiinnostavin/vaikuttavin kirja?

(p.s. tämä on uudelleenpostaus, pahoittelut häiriöstä, hieman teknisiä haasteita!)

Iso Mieli internetissä:
Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter

Voiko mielenterveydestä edes puhua 2017?

”Depression’s got a hold of me
Depression! I gotta break free
Depression’s got a hold of me
Depression’s gonna kill me”

Black Flag, Depression, Damaged -levyltä vuodelta 1981. Biisi tässä alla, voit vaikka kuunnella lukiessasi. Tosin voi olla että biisin kesto ei riitä koko ajaksi, vaikka en tietenkään voi tietää kuinka nopea lukija olet. Jos olet kiireinen nettikliksuttelija niin todennäköisesti olet jo hypännyt nopeampien elämysten pariin muualle.

Oli miten oli, tämä yksinkertainen klassikkoralli kuvaa hienosti masennukseen liittyvää vankina olemisen tunnetta ja tässä tapauksessa sairastuneen vahvaa ymmärrystä siitä että jos hän ei saa hoitoa tai apua, hän kuolee.

Jos olet vielä täällä, ajattelin jutella hetken verran Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat -kirjan herättämistä ajatuksista.  Arvostan jos kerrot omat näkemyksesi kommentoimalla tai jossain somessa tai vaikka sähköpostilla. En ole mikään asiantuntija enkä latele lopullisia totuuksia mutta olen hyvin kiinnostunut aiheesta monelta kantilta.

En lähde mitään ”arvostelua” itse kirjasta kirjoittelemaan, tein sen jo Facebookissa ja Instagramissa omissa postauksissa, ne on linkitetty tuonne alle.Lyhyesti totean kuitenkin: Depressiopäiväkirjat on todella taitavasti ja koskettavasti kirjoitettu kirja ja uskon että se tulee jäämään historiaan yhtenä merkittävänä keskustelukulttuurin muutoksen tekijänä. SINUN KANNATTAA LUKEA SE. Linkki löytyy tuolta lopusta.

Millainen on mielenterveyteen liittyvä keskustelukulttuuri Suomessa vuonna 2017?

Äkkiseltään näyttäisi että ihan parin viime vuoden aikana on tapahtunut valtavasti hyviä ja näkyviä asioita, ja että ainakin jotkut tabut sen takia väistyisivät.

Viime vuoden alussa ilmestyi Error – mielen häiriöitä -kirja, jossa erilaiset ihmiset (osa julkisuuden henkilöitä) kertoivat omin sanoin kamppailustaan erilaisten mielenterveysongelmien kanssa.

Myöskin 2016 ilmaantui YLE:n #sekasin -kampanja ja kaikki siihen liittyvä, eli juttua somessa, TV-sarja (vai oliko pelkästään netissä, en muista) sekä Sekasin-chat, joka toimii vieläkin.

Antroblogi järjesti tänä vuonna taiteiden yönä Tabufestivaalin, jonka aiheena oli mielenterveys otsikolla ”Onko normaalia olla mielisairas?”. Siellä käytiin läpi sitä miten normaaliuteen suhtaudutaan nyt ja miten siihen on suhtauduttu eri aikoina ja eri kulttuureissa.

Ja nyt sitten viime perjantaina ilmestyi Anni Saastamoisen kirjoittama Depressiopäiväkirjat, joka on hänen kertomuksensa masennuksen kanssa elämisestä ja taistelusta avun saamiseksi ja ihmisten ennakkoluuloista.

Nämä kaikki asiat tapahtuvat, ja antavat ihmisille ikäänkuin konkreettisia vertailupisteitä. Voi sanoa aika turvallisesti jossain että ”hei mä luin sen yhen Twitterissä aktiivisen toimittajan kirjan siitä masennuksesta, aika kiinnostava. Itelläkin on ollu vähän välillä vaikeeta ton jaksamisen kanssa tiätsä.”

Missä on turvallista?

Turvallisuus on kaiken a ja o kun jaetaan isoja herkkiä asioita, ja se ei todellakaan lähellekään aina toteudu. Tällaisia asioita on tapahtunut todellisessa elämässä (henkilöt pysyvät nimettöminä):

  1. Henkilö on aika uudessa työpaikassa, on keskivaikeasti masentunut ja itsetuhoisia ajatuksia hautova. Pystyy toimimaan kuitenkin suht reippaasti saamansa lääkityksen avulla ja juuri alkanut terapiasuhdekin on tukena taustalla. Työkaveri tölväisee ”en mä tajua miten porukka nykyään syö jotain masennuslääkkeitä, miksei vaan vois juoda viinaa kuten aina höhö”. Henkilö ei tietenkään ota ko. yhteisössä omaa tilannettaan esille.
  2. Henkilö kertoo sosiaalisessa mediassa sairastumisestaan ja mielenterveyden haasteistaan. Tuloksena osa ”kavereista” hylkää koska pelkää ko. sairautta vaikka osa toki onkin rohkaisevia.

Tästä aiheesta Annikin kirjassaan kertoo, ja sitä sivutaan myös Error:ssa ja Mielenterveysseuran materiaaleissa. Mielenterveys on tietyllä tavalla tabu, siihen suhtaudutaan yhä edelleen hyvin ennakkoluuloisesti ja ”paljastumisella” voi olla esim. työllistymiseen liittyviä vaikutuksia. Ei tietenkään ”pitäisi” olla eikä lain mukaan varmasti voisikaan olla mutta se on eri asia.

Moni pohtii sitä että onko kannattavaa kertoa omista jutuistaan, vai riskeeraako siinä sitten ystävät, perheen, työn, opiskelun tai ties mitä. Eli myös sairastuneilla tai ihan ”vaan” uupuneilla on aiheeseen liittyvää pelkoa ja yhteisöstä riippuen pelko voi olla perusteltu tai sitten ei.

Kenelle elämässä voi myöntää että ei jaksa tai ei pysty, jos sitä on vaikeaa myöntää itselleenkään? Kannattaako yleensäkään kertoa kenellekään? Keneen voi ihan oikeasti luottaa?

Kärsimyskulttuurista intohimokulttuuriin

Joskus kun aloittelin työelämää, mietin että onpas kaikilla kova kiire ja tarve kertoa siitä että on kiire. Silloin kuitenkin oli myös ok näyttää kärsivältä ja kertoa kärsimyksestään, kunhan se viesti oli ikäänkuin kehystetty oikein: kovaan uhrautuvaan suorittamiseen. Kaikille oli selvää että kertoja tekee tosi paljon töitä, siis tosi tosi paljon. Ainoa yleisesti hyväksyttävä tapa suhtautua työhön oli sen pitäminen kaikkein tärkeimpänä asiana.

Jos hypätään tähän vuoteen, kovan tekemisen arvostus ja normina pitäminen ei ole muuttunut mihinkään mutta se on päällystetty jatkuvalla hymyllä ja oman intohimon ja iloisuuden hiutaleilla. Tarina on ihan sama ”joo, nyt on kyllä, kalenteri näyttää tetrikseltä jo kuudetta viikkoa enkä oikein pysty nukkumaan mutta ai ku ihanaa tää ja mä rakastan mun työtä, kato mun linkkariprofiili, missä mun kofeiinitabletit on”.

Tunteita saa siis ikäänkuin ilmaista vapaammin ja ihan oikeastikin ihmiset yrittävät tehdä asioita, jotka ovat heille tärkeitä ja töitäkin etsitään myös arvojen perusteella. Tietyllä tavalla heikkouden näyttäminen, epäilyksen näyttäminen ja ehkä yleensä epävarmuus on yhä vähän EI OK. Kiinnostava ristiriita!

Tähän päälle kun lisätään jatkuvasti kasvava yksilöllisyyden ja yrittäjähenkisyyden korostuminen, henkilöbrändäys ja oman somenäkyvyyden laskelmoiminen, on aika vähän tilaa inhimillisyyden näyttämiseen, jos joutuu miettimään että ”droppaako jonkun tunnelmaa”. Laskeeko Klout -pistemäärä jos henkilö joutuu 6kk sairaslomalle uupumuksen takia? Voisihan toki saikultakin twiitata päivittäin miten paljon työtään rakastaa.

Työelämä on tavallaan sivujuonne mutta koska se on meille niin kovin tärkeä niin siihen mielestäni tiivistyy paljon yleisestä ajan hengestä, jolla on vaikutusta siihen mistä puhutaan ja miten puhutaan.

Miten voi puhua?

En tiedä! Kaikenlaista on. Annin ja Error -kirjan esimerkit ovat mielestäni hienoja: kerrotaan omakohtaisesti millaista asian kanssa on elää mutta ei välttämättä tarjota sellaista perinteistä lehdissä olevaa ”sankaritarinaa” toipumisesta. Se on mielenterveysongelmien hankala ominaisuuskin, ei välttämättä ole sellaista että nyt tämä loppuu ja tästä päivästä alkaen asiaa ei enää ikinä tarvitse miettiä, kuten vaikka jossain katkenneessa jalassa on.

Onko se sitten ainoa oikea tapa? Ei tietenkään. Jonkin verran olen nähnyt sellaisiakin että joku menee someen ja kertoo jostain aiheeseen liittyvästä kamppailustaan, joko prosessin aikana tai sitten kun siitä on hetki mennyt ja saanut itse etäisyyttä asiaan. Ulkoisesti näihin tulee yleensä paljon ihmisiltä rohkaisevia kommentteja ja myöskin sellaisia että ”mullakin on ollut tällaisia ja tällaisia tilanteita”. Joskus toki käy niin että joku aihe on toisille liikaa, jotkut hylkäävät. Joskus käy niinkin että joku tosi pahan ongelman kanssa kamppaileva saa some-avautumisensa takia tuen sijasta kohdalleen kiusaamista joko netissä tai livenä tämän seurauksena.

Ja on myös kyyninen näkemys henkilökohtaiseen ”paljasteluun”. Voisi ajatella että takavuosien tosi-tv -innostus on tehnyt meistä kaikista oman elämänsä tosi-tv -sankareita, ja jotkut osaavat taitavina kertojina rakentaa oman elämänsä pienistä ja isoista haasteista koukuttavia tarinoita someen, joilla saavat paljon huomiota. Tarinan vaarat -projekti käsittelee tätä puolta hienosti, kannattaa tutustua.

Oli miten oli, ihmisten omia kertomuksia on nähtävissä ja luettavissa koko ajan enemmän ja enemmän ja väkisinkin se vaikuttaa hitaasti mutta varmasti (mutuarvion perusteella) mielenterveyskeskustelun normalisoitumiseen. Mitä enemmän on ymmärrystä siitä että kaikenlaisilla ihmisillä on eri elämäntilanteissa haasteita, sen vähemmän ennakkoluuloja, uskon.

Pidän siis ihan loistavana asiana sitä että nämä kirjat, sarjat ja ihmisten tarinat toimivat esimerkkinä. En silti usko että kaikille se oikea ja turvallinen tie on somessa / julkisuudessa avautuminen, mutta se on toki yksi asia mitä voi tehdä ja mikä vaatii valtavasti rohkeutta.

Voi myös soittaa kriisipuhelimeen, kun on siis ensin kamppailut itsensä kanssa sen suhteen että tarvitseeko apua vai ei. Ehkä siihenkin voisi suhtautua niin että soittaa jos haluaa ihan vaan keskustella ilman paineita?

EDIT: hyvä huomio tuli lukijalta, kiitos! Eli jos olet jonkun mielenterveysongelmista kärsivän omainen ja tuntuu ettet jaksa, ota yhteyttä FinFamiin.

Kiitos jos luit tänne asti. Aihe on monipuolinen ja valtavan suuri ja tuntuu että siihen on nyt vaikea saada kunnon otetta. Depressiopäiväkirjat olisi ansainnut paremman ja jäsennellymmän postauksen. Kirja kuitenkin laittoi miettimään tätä yleistä tunnelmaa ja jotenkin tuntuu rohkaisevalta kuulla eri puolilta aiheeseen liittyvää keskustelua, joka on menossa avoimempaan suuntaan.

Ajattelen että hyvä tavoite voisi olla se että kun ahdistaa, olisi todella matala kynnys jakaa se asia jonkun kanssa (kriisipuhelin, ystävä, sometuttu, työkaveri yms), jotta ei tarvitsisi mennä niin kovin syvälle. Ja uskon että kirjoilla ja jaetuilla tarinoilla on tähän liittyen iso positiivinen merkitys. Kiitos teille kaikille rohkeille, jotka annatte muille esimerkkejä!

Jos jotain ajatuksia heräsi niin kerro!

 

Depressiopäiväkirjat -arvio

Arvioni Depressiopäiväkirjat -kirjasta FB:ssä ja Instassa:

 

Eilinen fanikuva #depressiopäiväkirjat -kirjan tekijän eli käyttäjän @saastis kanssa julkkaribileistä. Kiitos! Luin kirjan tänään samantien ja goodreadsiin vääntämäni "arvio" on tässä: "Olen vaikuttunut. Ensinnäkin kirja ja sen julkaiseminen on tärkeä itse aiheensa ja kulmansa takia, uskon että tämä osaltaan jälleen murentaa mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja ja niistä puhumiseen liittyvää häpeää. Mutta kaiken tämän lisäksi, kirja on kirjana todella iskevä, sekä syväluotaava että helposti sulatettava, laittoi itkemään ja nauramaan, joskus samalla aukeamalla. Voimakasta, vihaista, surullista, herkkää, toiveikaista, pelokasta ja elämänjanoista tekstiä. VAHVA SUOSITUS." @kosmoskirjat 🔥🔥🔥🔥🔥🔥🔥#kirja #book #bookstagram

A post shared by Marko Suomi (@markosuomi) on

 

Depressiopäiväkirjat:

https://www.kosmoskirjat.fi/depressiopivkirjat/

Error – mielen häiriöitä:

http://like.fi/kirjat/error/

Iso Mieli internetissä:
Tilaa uutiskirje

Facebook
Instagram
Twitter